Siirry pääsisältöön

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Roger Moore ja Dorothy Provine The Alaskans -sarjassa. 
Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.

Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita.
Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä.
Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuunnelmiin sekä myös Broadwaylle näytelmään, joka poistettiin ohjelmistosta yhden esityskerran jälkeen.
Moore ehti jo palata maitojunalla takaisin Englantiin, kun hän sai kuin saikin kerrassaan seitsenvuotisen sopimuksen MGM-yhtiölle. Kahta vuotta ja neljää elokuvaa myöhemmin Roger Moore sai kuitenkin potkut, mutta hän jäi Amerikkaan vielä näyttelemään pariin tv-näytelmään. Kotimaasta tuli kuitenkin turvallinen tarjous vakinaisesta pestistä: nimiosa ritariaikaan sijoittuvasta mainiosta Ivanhoe-sarjasta (1958–59).
Ivanhoen loputtua tuli Amerikasta taas kutsu pariin tv-produktioon, mutta sitten tärppäsi. Warner Brothers Studio tarjosi seitsenvuotista elokuvasopimusta Roger Moorelle, ja hänen havittelemansa tie valkokankaalle näytti olevan taas aurattu reunoja myöten auki. Kävi kuitenkin niin, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikaan sopimusta muutettiin ja televisiotyö liitettiin osaksi sitä. Niinpä Moore sitten nähtiin vuonna 1959 yhdessä Maverick-sarjan (1957–62) episodissa roolinimellä John Vandergelt.

Tämän visiitin jälkeen alkoi televisiossa Warnerin uusi The Alaskans -sarja (1959–60), jossa Roger Moorella oli toinen pääosa Silky Harris-roolinimellä ja Jeff Yorkilla toinen. Sarja sijoittuu vuoden 1896 kultaryntäykseen Yukoniin Skagwayn kaupunkiin, jonne mainitut miekkoset saapuvat.
Moore kertoo muistelmissaan, että Warnerin studio Burbankissa muutettiin talviseksi Yukoniksi vuoritaustoin ja keinometsin. Lumisade saatiin katosta avautuvista laatikoista. Koiravaljakkojen rekien alle oli asennettu pienet pyörät, ja näyttelijät hikoilivat hupputakeissaan ja turkissaappaissaan kolmenkymmenen asteen helteessä. ”Haju oli aikamoinen päivän päättyessä. Joka tapauksessa painoni pysyi kurissa.”
Moore muistelee kirjassaan, että muun muassa Robert Altman ohjasi Alaskalaisia, mutta hän muistaa ilmeisesti väärin. Sen sijaan Altman ohjasi yhden niistä Maverickin myöhemmistä jaksoista, jossa Moore esiintyi. Se kuitenkin pitänee paikkansa, että käsikirjoittajien lakon aikana Warner kierrätti vanhoja käsikirjoituksiaan sarjasta toiseen. Nämä kässärit kreditoitiin W. Hermanos -nimellä (W = Warner ja Hermanos = espanjaksi veljekset). Moorekin sai näin sanottavakseen James Garnerin vakiorepliikin Maverickista: ”Niin kuin isäukolla oli tapana sanoa…” Hän kertoo muuttaneensa sen oma-aloitteisesti muotoon: ”Niin kuin isänpuoleinen isoäiti aina sanoi…”

The Alaskans kesti vain yhden tuotantokauden (37 episodia) ennen ohjelman lopettamista eikä sitä ole taidettu sen koommin juuri esittää eikä julkaista myöskään dvd-formaatissa?
Samoihin aikoihin kun The Alaskans lopetettiin, jätti James Garner toisaalla kuuluisan roolinsa Maverick-sarjassa. Roger Moore oli jo kerran vieraillut sarjassa, ja nyt hänet laitettiin siihen Garnerin tilalle näyttelemään veljesten serkkua Beauregarde (Beau) Maverickia. Yhtiö kiisti Moorelle kyseessä olevan Garnerin korvaaminen, mutta mies itse ironisoi asiaa muistelmissaan: ”Minulle vakuutettiin, etten ollut Jim Garnerin korvike. En vai? Miksi sitten kaikissa asuissani luki Jim Garner, puoliksi pois raaputettuna? Ja asujen vyötäröistä vain otettiin muutama sentti sisään.”
Koska Roger Mooren tavaramerkki suorastaan on kaunis englantilainen ääntämys, piti asia tietenkin selittää Maverickissa parhain päin. Kehyskertomuksen mukaan Beau on viettänyt viime vuodet Englannissa, ja ääntämys on sitä perua. Tosin Moore selvästi dumbbaa brittiaksenttiaan sarjassa taustalle ja puhuu miehekkään syvällä äänellä. Uskottavia ratsastuskohtauksia Roger Moore oli tehnyt jo Ivanhoen ritarikamppeissa, mutta johtuneeko myöhemmästä urasta vai mistä, että kaikkein katu-uskottavimpana lännen karaistuneena kovanaamana häntä ei voi pitää.

Roger Moore ei ollut tuotannon käsikirjoituksiin oikein tyytyväinen, eikä television statukseen ylipäätään, ja hän jätti sarjan 16 episodin jälkeen vuonna 1961. Samana vuonna valmistui Gordon Douglasin ohjaama Vuorten aarre (Gold of the Seven Saints). Leffa on länkkärigenreen kuuluva kullankaivajatarina, jossa toisessa pääosassa oli Clint Walker. Elokuvan käsikirjoitus pohjautuu Steve Frazeen kirjaan Desert Guns (1957; suom. Veristä kultaa, 1967). Tässäkin mustavalkoisessa elokuvassa Moore yrittää kätkeä paljastavan aksenttinsa, mutta hän näyttelee siinä tällä kertaa irlantilaista.
Tarinassa miehet ovat turkismetsästäjiä, jotka osuvat sattumalta kultasuoneen. He piilottavat kullan rosvojen pelossa. Erinäisten pakenemisten, ammuskelujen ja vangitsemisien jälkeen miehet joutuvat viemään rosvopäällikön kultakätkön luo. Tästäkin selvitään, mutta uusi vaara koittaa toisen miesjoukon myötä.  Mooren ja Walkerin näyttelemät hahmot pakenevat kulta mukanaan, kun vuolasta virtaa ylitettäessä heidän pakaasinsa hajoavat. Miehet voivat vain katsoa voimattomina, miten kulta palaa jokeen. Suutari pysyköön lestissään ja turkismetsästäjä hahlonsa takana.
Tässä vaiheessa Hollywoodilla oli enää tarjota Roger Moorelle vierailurooli The Roaring Twenties -sarjassa, ja lupaus uudesta lännensarjasta, jossa tällä kertaa englantilaisesta tulee cowboy. Roger Mooren ykstotinen kommentti tarjoukseen oli: ”Minä lähden.” Ja lähti myös, managerinsa Irving Leonardin suosituksesta kohti Italiaa. Samaa maata suositteli kyseinen manageri paria vuotta myöhemmin tunnetuin seurauksin myös toiselle asiakkaalleen: Clint Eastwoodille.
Jyri Kontturi

Edit: Jutussa väitettiin ensiksi, että Yukonin kultaryntäys olisi ollut 1890, mutta oikea vuosi on 1896, varsinainen buumi olivat vuodet 1897-1898.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…