keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Vanha arvostelu: Alessandro Baricco: City

Vanha arvio italialaisen Alessandro Bariccon romaanista City, joka sisältää vaikeasti avautuvia ja postmodernistisia länkkärivaikutteita. Romaanistahan Air teki sittemmin hienon levyn, mutta sitä ei tässä vaiheessa vielä ollut. 

Rönsyilevä puolilänkkäri

Alessandro Baricco: City (City, 1999). Suom. Elina Suolahti. WSOY 2001. 330 s.

Alessandro Bariccoa sanotaan tuoreehkon suomennoksen kansiliepeessä yhdeksi Italian suosituimmista kirjailijoista. Italiassa ollaan selvästi viitseliäämpiä lukijoita kuin Suomessa, koska itse en pystynyt innostumaan Bariccon Citystä lainkaan.
Sinänsä kirja on teknisesti taitava suoritus ja sen idea moniaalle laukkaavista eri tarinoista on kiinnostava, mutta kirja jättää kyllä täysin kylmäksi. Se vaikuttaa enemmän teoreettiselta kokeilulta kuin varsinaiselta romaanilta.
Baricco on selvästi vastakkaisuuksien kirjailija. Hänen edellinen suomennoksensa, Silkki, oli melkein liioitellun vähäeleinen kertomus 1600-luvun silkkikauppiaasta ja tämän rakkaudesta itämaiseen naiseen. City taas on joka suuntaan, melkein holtittoman tuntuisesti rönsyilevä tarinavalikoima. Bariccon esikuvana kirjassa vaikuttaa olleen amerikkalainen Thomas Pynchon (eikä vähiten kirjan henkilöiden nimien takia), mutta hän tuntuu pyrkineen lähinnä yhdistelemään erilaisia lajityyppejä, ottamaan niistä karkeimman rungon ja sekoittamaan niitä niin, että niitä ei välttämättä enää tunnista.
Yksi näistä tarinoista on lännentarina. Toinen kirjan päähenkilöistä, Shatzy Shell ("ei sukua bensayhtiölle", kuten moneen kertaan sanotaan), kuvittelee tekevänsä lännenelokuvan ja hän kertoo (tai joku muu kertoo hänen kertoneen), mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvia näyttää kuitenkin olevan monta, koska eri lännentarinat eivät mitenkään nivoudu yhteen - yhdessä seurataan bordellin erään työntekijän karua kohtaloa, yhdessä selvitetään Closingtown-nimisen paikan kellon mysteeriä (sen viisarit näyttävät aina 12.37, mikä voi olla viittaus Sheriffin kellodramatiikkaan) ja yhdessä sheriffi ajaa takaa murhasta epäiltyä, mutta syytöntä intiaania. Jotkut näistä tarinoista ovat kyllä itsessään kiinnostavia ja voisi kuvitella, että ainakin kelloepisodista saisi laajentamalla ihan kelpo lännenjännärin.
Toiset tarinat pitävät sisällään niin akateemista satiiria, nyrkkeilykuvausta ja omituisen tappokohtauksen parturissa. City onkin suurimmaksi osaksi yhdistelmä amerikkalaisen viihteen perinteisiä lajityyppejä - rikosta ja länkkäriä. Enpä tiedä, vaikka yliopistokohtaukset viittaisivat joidenkin Philip Rothin ja John Barthin kaltaisiin kirjailijoihin.
Bariccon tarkoitus ei kuitenkaan selvästi ole ollut luoda jännitystä. Kirja on selvästi satiirinen ja parodinen - on vaikea sanoa, ovatko viittaukset länkkäreihin tai nyrkkeilyelokuviin kunnianosoituksia vai eivät.
Ongelma on vain se, että yksikään tarinoista ei ole inhimillisesti kovin kiinnostava eikä koskettava. Kehystarina ilmiömäisen älykkäästä kaksitoistavuotiaasta Gouldista ja tämän hoitajasta Shatzy Shellistä (ja näiden henkivartijoista, Dieselistä ja Poomerangista) ei sekään pysty kiinnostamaan kuin teoreettisella tasolla. Kiinnostavampaa kuin seurata heidän vaiheitaan on tajuta, että Dieselin ja Poomerangin hahmot tuntuisivat viittaavan esimerkiksi Robert Aldrichin Mickey Spillane -elokuvaan Kiss Me Deadly (1955) ja tämän gangsteriparivaljakkoon, Sugar Smallhouseen ja Charlie Maxiin. Kiinnostavaa voisi tietysti olla myös pohtia, ovatko Diesel ja mykkä Poomerang lopultakin vain Gouldin ja Shatzy Shellin mielikuvituksen tuotetta.
Mutta onko se sitten hyvää kirjallisuutta? Bariccon jatkuva postmodernistinen viittailu vain muihin taideteoksiin kirvoittaa parahduksen: tarvitsemme alluusiotonta kirjallisuutta.
Juri Nummelin


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Vanha arvostelu: Sininen karhu

Alaskaan sijoittuvan reportaasikirjan arvostelu jostain yhdestä ensimmäisistä Ruudinsavuista.

Lynn Schooler: Sininen karhu. Erään valokuvan tarina. (The Blue Bear, 2002.) Suom. Juhani Lindholm. 349 s. Otava 2002.

Alaskaan sijoittuva Sininen karhu sekoittaa eräkirjaa ja muistelmaa kertoessaan eräopas Lynn Schoolerin ja japanilaisen luontovalokuvaaja Michio Hoshinon suhteesta. Kaikki kiertyy jollain tapaa sinisen karhun, ns. jäätikkökarhun, etsimisen ympärille.
Hoshino on maailmankuulu valokuvaaja, joka saapuu Alaskaan kuvaamaan luontoa. Hänen suhteensa luontoon muistuttaa zeniläistä ajattelua ja hän itse muistuttaa stereotyyppistä viisasta, joka ei välitä itsestään, mutta joka saa muissa aikaan pelkkää hyvää. Schooler, monen trauman ja vamman rampauttama yksinäinen mies, oppii tarinan aika itsestään paljon. Lisäksi hänestä tulee Hoshinon sanoin "aika hyvä" valokuvaaja. Kun sininen karhu lopulta löytyy, Schooler on niin jännittynyt, ettei hän saa siitä otettua kovin kummoista valokuvaa. Sitä ennen kuitenkin Hoshino itse on kuollut Kamtsatkan niemimaalla karhun raatelemana. Se ei edes ole ainoa tragedia kirjassa: Schoolerin erakkous on johtunut vuosia aiemmin sattuneesta tapauksesta, jossa nainen, johon Schooler oli juuri ehtinyt tutustua ja ihastuakin, joutuu sarjamurhaajan uhriksi.
Sininen karhu onkin enemmän selviytymistarina kuin varsinainen eräkirja, vaikka vaellus- ja luontokuvauksia kirjassa on riittämiin. Schooler kertaa myös Alaskan omituista historiaa länsimaisten valloittajien ja tutkimusmatkailijoiden kynsissä ja kuvailee paikallisten alkuasukkaiden uskomuksia ja myyttejä. Kirjassa on sympaattista vaatimattomuutta, mutta välillä myös hieman pakotettua syvällisyyttä. Schooler ei ole kirjoittajana jonkun Jon Kracauerin veroinen reportaasin mestari, mutta oma viehätyksensä usein alakuloisessa Sinisessa karhussa on. Alaskan luontoa tuntevalle kirja on varmasti kiinnostava lukukokemus. Enkä ole muusta kirjasta lukenut kuvausta siitä, kuinka tappajavalasparvi on syönyt salmea ylittämässä olevan karhun.
Juri Nummelin

tiistai 22. syyskuuta 2015

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Seuraavassa Ruudinsavu 2 / vol. 8:n juttuja, ensimmäisenä arvostelu Cormac McCarthyn romaanista. 

Lakonisesti väkivallasta ja hevosten kasvatuksesta

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset. suom. Kaijamari Sivill. 358 s. WSOY, 2014.

Yhdysvalloissa jo 1980-luvulta asti mainetta ja arvostusta saanut Cormac MacCarthy (s. 1933) on tällä hetkellä nousemassa suomalaistenkin lukijoiden tietoisuuteen. Hänen kymmenen teoksen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettiin tuoreeltaan vuonna 1995 Matka toiseen maailmaan (1994), joka on niin sanotun rajatrilogian toinen osa. Syksyllä 2014 julkaistu Kaikki kauniit hevoset on kyseisen trilogian aloitusosa (1992). Näiden välissä on suomennettu McCarthyn viimeisimmät romaanit Menetetty maa (2006) ja Tie (2008) – todennäköisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötävaikutuksella – sekä Veren ääriin (2012), joka varsinaisesti nosti McCarthyn kirjallisuuspiirien keskusteluun Suomessakin.
Kaikki kauniit hevoset on ehkä askel populaarimpaan suuntaan Veren ääriin -kirjan eksistentiaalisten kuvausten ja vaikeahkon tyylin jälkeen. McCarthyn tekstien tyypilliset piirteet ovat kuitenkin mukana, kuten luonnon ylenpalttisuus ja voimakkuus ihmiseen nähden, ihmisten kuvaaminen ulkokohtaisesti vain repliikkien ja toiminnan kautta sekä elämänkulun hallinnan mahdottomuus.
Päähenkilö on suurin piirtein samanikäinen (16 vuotta) kuin Veren ääriin -teoksessa, mutta tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, tosin Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseutu esitetään vanhakantaisena alueena. Tarina kertoo kahden nuoren cowboyn matkasta rajan yli Meksikoon töihin. Kertomukseen sisältyy kaikenlaisia onnettomuuksia, kuolemia, rakastumista, väkivaltaa ja vankilaa. Tärkeässä (sivu)osassa on cowboyn ammatti eli hevosten kesyttäminen ja kasvattaminen.
Perinteisen lännenkirjallisuuden lukijalle McCarthyn tyyli saattaa tuntua ensi alkuun oudolta. Kerronta on lakonista; jännitystä ei huipenneta, vaan yllättävät tai traagisetkin tapahtumat kerrotaan jotenkin ohimennen. Ihmisten mietteitä ei selitetä, vaan ne selviävät vain heidän toiminnastaan sekä puheista, joita ei kuitenkaan aina pidä ottaa todesta.
Erikoinen – lukemista hidastava – piirre McCarthylla on käyttää tarvittaessa espanjankielisiä repliikkejä. Kyseiset repliikit on kyllä käännetty suomennoksen lopussa, mutta kaikissa englanninkielisissä versioissa ei käsittääkseni käännöksiä ole; espanjantaidoton lukija joutuu siis päättelemään repliikit muulla tavoin.
Tämä tyyli kyllä korostaa mainiosti päähenkilön kaksikielisyyttä (ja joidenkin toisten ummikkoutta), mutta tekniikkana se on selvästi ”taiteellisesta syistä” valittu.
Suomentajana kolmella viimeisellä McCarthyn teoksella on ollut Kaijamari Sivill, joka on onnistunut työssään hienosti. Hieman pohjoispohjanmaalaisen murteen käyttö etelävaltiolaisen amerikanenglannin vastineena aluksi tökkii – samaa tekniikkaa Sivill käytti jo Veren ääriin -käännöksessäkin – mutta kyllähän tuohon tottuu.
Myös hevostöihin liittyvät yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuvat onnistuneen. Lieköhän rajatrilogian kolmasosa Cities of the Plain jo työn alla?
Ossi Kokko

Luurankomies -kirjan arvio

Jukka Halme arvioi Ruudinsavuun Juri Nummelinin toimittaman Luurankomies-kauhulänkkärikokoelman. 

Mainio kokoelma kauhulänkkäreitä

Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä. Toimittanut Juri Nummelin. 164 s. Kuoriaiskirjat 2014. 

Kauhukokoelmalle on eduksi, että heti ensimmäinen juttu antaa kunnon sävärit. Kauhistuin joltisenkin Luurankomiehen toimittajan Juri Nummelinin esipuheen lyhyydestä, joka jätti mieleen kalvavan pettymyksen asiantuntevan artikkelin puutteesta. Onneksi kirjan lopusta löytyy kuitenkin ansiokas kirjoitus kauhun ja länkkäreiden epäpyhästä liitosta. 
Pienenä puutteena tosin pidän Midori Snyderin mainion The Flight of Michael McBriden puuttumista, sillä kyseessä on hyvä ja joutuisasti etenevä kertomus irlantilaissiirtolaisesta, joka pakenee kauas länteen ikävää paholaismenninkäistä. Samoin puuttuvat Lee Collinsin parin vuoden takaisetkauhu/fantasia-länkkärit She Returns from War ja The Dead of Winter, joista on sanottu: "True Grit meets True Blood".
Takaisin Luurankomieheen. Kirjan tarinat ovat kokonaisuudessaan yhtaikaa mukavan lyhyitä ja kompakteja, mutta samaan aikaan kirjoittajat ovat onnistuneet yhdistämään kauhua jokaiseen kertomukseen kohtuullisen monimuotoisesti. Hieman yllättäen olin vähiten otettu Jussi Katajalan niminovellista. Katajalan novellikokoelma Leonardon laatikko oli kesän 2014 lukukokemuksena erinomainen, mutta nyt teksti tuntui hyppelehtivän levottomasti ja töksähdellen eteenpäin, ilman erityistä jännitettä. Itse luurankomies on siksi kelpo (ei pelkästään Jouko Ruokosenmäen erinomaisen kansikuvan luoman mielikuvan ansiosta) konna, että olisi toivonut itse tarinalta enemmän. 
Samuli Antilan ”Aavikon hopea” on oiva Finnwest-pastissi, jossa Helapään Juho ja Antti-muuli päätyvät hieman tavallista pahempaan puebloon. Kelpo tarina on myös Jani Kankaan ”Paholaisen kalliot”, joka tuo mieleeni Robert E. Howardin lännentarinoiden fiiliksiä. 
Anne Leinonen on ammattikirjailija ja se näkyy jo pelkästään siinä vaivattomuudessa, jolla hän luo kertomukselle taustaa ja henkilöille lihaa luiden ympärille. ”Hyvä päivä tappaa Mama-Joe” jää kummittelemaan mielen syövereihin ja vaatii tarinalle jatkoa. Loppuratkaisun (sen lopullisen) täytyy olla kohtuullisen kokonaisvaltainen. 
Sami Myllymäen lyhyt pikareski ”Tuhannen luodin mies” ei liikoja sanoja tuhlaile, mutta ei sen tarvitsekaan. Outsiderin vihkosissa tämän kaltaisia muutaman sivun juttuja julkaistiin ilman näinkään runsasta luonnekuvausta tai tarinaa. 
Markus Harjun ”Petojen sukua” runtelee lukijan odotuksia, sisältää säväyttävää kauhua ja jättää lukuhetken aikana suuhun työnnetyn pemmikaanin pureskelemattomana puolitiehen kurkkutorvea. Juha Jyrkäs tuo tarinassaan ”Maajumala” mukavasti niin kotoista kansanperinnettämme kuin Owain Gwyneddin Uudelle mantereelle. Tunnelma on vahva. 
Vesä Sisättö sukeltaa syvälle populaarikirjallisuuden maailmaan ja rikkoo pinnalle pompatessaan ainakin neljä seinää, ellei sitten paria muuta siinä sivussa. ”Kaksi kirjettä Texiltä” kerää yhteen niin Tex Willerin kuin H. P. Lovecraftin maailmat, paria muuta tuttua unohtamatta. Olen aina vihannut tarinoita, joissa tarinaa kerrotaan kirjeiden tai päiväkirjojen kautta, mutta Sisättö onnistuu sujauttamaan tarinan sisäiset kertomukset sen verta kelvokkaasti yhteen niin huumorin kuin juonikuvionkin avulla, että annan tämän kerran moisen tyylivirheen anteeksi. 
Shimo Suntila taas osoittaa ”Verinaamio”-novellissaan, että antaa tälle miehelle sitten mitä tahansa kirjoitettavakseen, aina tulee priimaa. Hyvä versio vanhasta teemasta. 
Kokonaisuudessaan Luurankomies on suositeltava kokoelma, jonka hankkiminen Kuoriaiskirjojen edullisilla hinnoilla on aivan erityisen suositeltavaa. Nämä ovat kelpo kertomuksia, joissa tehtävänanto yhdistää lännenkertomus kauhuteemaan onnistuu enimmäkseen varsin mainioilla tavoilla.
Jukka Halme

Stagecoachin eri versiot

Tässä ote Markku Ojasen artikkelista, jossa hän käsittelee Stagecoachin eri versioita, toisin sanoen John Fordin, Gordon Douglasin ja Ted Postin elokuvia, jotka kaikki perustuvat samaan novelliin, Ernest Haycoxin tarinaan "Postivaunut Lordsburgiin". 

Kolme kertaa Stagecoach

Kaikille länkkärifaneille John Fordin Hyökkäys erämaassa eli Stagecoach on ikonin asemassa, mutta kaikki eivät tunne sen uusintaversioita.

Westernin on sanottu lähteneen John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvan innoittamana uuteen nousuun B-elokuviin keskittyneen 1930-luvun jälkeen. Elokuva sai arvostusta jopa niiltäkin, jotka ylipäätään väheksyivät Villiin länteen liittyviä elokuvia.
Moni ei ole kuullut mitään Stagecoachin uusintaversioista. Jotkut tietävät vuoden 1966 version, joka on Suomessa nähty nimellä Postivaunut länteen. Tuskin kukaan on kuullut televisiolle vuonna 1986 tehdystä, saati nähnyt sitä. Näin tuon järjestyksessä toisen oikeassa teatterissa. Päätin hiljattain hankkia ja katsoa sen uudestaan. Samalla huomasin, että tarjolla oli kolmaskin versio, joka on Suomessa nähty vain videolla nimellä Postivaunut Lordsburgiin. Sekin piti katsoa.

Versioiden filosofiaa

Suhtautuminen taideteoksen kopiointiin tai variointiin on historian kuluessa vaihdellut. Myös taidemuodot ovat tässä suhteessa erilaisia. Maalausten kopioita on aina tehty, mutta vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa, niitä ei arvosteta. Myös jonkin tutun maalauksen muunnelmiin suhtaudutaan varauksin, joskin sellainen oli esimerkiksi Andy Warholille mahdollista.
Klassisessa musiikissa taas on luontevaa tehdä variaatioita tutuista kappaleista. Näin ovat myös monet tunnetut säveltäjät tehneet. Kirjallisuudessa samoja aiheita ja teemoja varioidaan loputtomiin, mutta tietenkin suoranaista kopiointia pidetään moraalittomana ja osoituksena luovuuden puuttumisesta.
Elokuvien suhteen on harrastettu kahdenlaista kopiointia. Me lännenelokuvien ystävät tiedämme, että varsinkin B-elokuvissa käytettiin paljon vanhojen elokuvien otoksia. Jossain vaiheessa vanhoja otoksia saattoi olla niin paljon, että pienempi osa oli uutta. Tätä on siedetty harmitellen, mutta sitä on pidetty myös liki petollisena toimintana.
Toisenlaista kopiointia tapahtuu filmaamalla aikaisempi elokuva lähes sellaisenaan uudestaan. On voitu menetellä jopa niin, että koko ajan on seurattu vanhan filmin otoksia ja tehty uusi filmi niiden mukaan. Puhumattakaan siitä, että sama juonenkulku on säilytetty lähes sellaisenaan uudessa elokuvassa.
Emme pidä pahana, jos vaikkapa Zorrosta tehdään hyvin samantapaisia elokuvia – jos ne vain ovat hyvin tehtyjä. Muskettisotureista on tehty monta hyvää elokuvaa.

Eri länkkäriversioita

Kuitenkin jotkut elokuvat ovat samalla tavalla kanonisoituneet kuin suurten taiteilijoiden maalaukset. Tällaisia ovat vaikkapa Tuulen viemää, Sheriffi, Etäisten laaksojen mies ja juuri Hyökkäys erämaassa.
Tuulen viemää -elokuvaa ei ole filmattu uudestaan, mutta Sheriffistä tehtiin vaatimaton jatkoelokuva ja Etäisten laakson miehestä televisiosarja, joka kesti vain 17 jaksoa. On aika vaikea kuvitella David Carradinea Alan Laddin korvikkeena. Minä pidin niin kovasti Errol Flynnistä Robin Hoodina, että ei oikein välitä kenestäkään muusta Robin Hoodina.
Kun joistakin elokuvista näyttelijöineen tulee elämää suurempia, silloin on hyvin vaikea hyväksyä siitä tehty uusi versio. Näin on käynyt myös John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvalle.
Sen sijaan riittävästi etäisyyttä ottavat variaatiot voivat toimia hyvin. Leone onnistui Kurosawan uusintamisessa länteen, samoin Seitsemän rohkeaa miestä toimii minusta oikein hyvin. Eastwoodin Kalpea ratsastaja on ihan hyvä elokuva, vaikka onkin perusjuoneltaan hyvin samanlainen kuin Etäisten laaksojen mies.
Kuinkahan monta kertaa Sheriffin juonta on käytetty hyväksi? Varmaan jo ennen Sheriffin filmaamistakin.

Vaunut Lordsburgiin

Hyökkäys erämaassa -elokuvan juoni on Ruudinsavun lukijoille tuttu. Lordsburgin postivaunuihin astuu kuusi matkustajaa, jotka edustavat hyvin erilaisia ihmiskohtaloita. Samalla paljastuu, että ulkoinen ei välttämättä vastaa sisäistä. Kunnialliselta näyttävä ei sitä todellisuudessa olekaan ja muiden torjuma ja halveksima ihminen osoittautuu aidosti inhimilliseksi.
Kuitenkin ihmiset ovat myös tässä suhteessa erilaisia. On ihmisiä, joilla ulkoinen vastaa hyvin sisäistä. Sellainenkin henkilö on mukana: Curley Wilcox, joka näyttää rehelliseltä lain puolustajalta ja myös on sellainen. Myös Ringon tunnistamme nopeasti vilpittömäksi mieheksi, vaikka hän onkin etsintäkuulutettu.
Vuoden 1939 näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Joukossa ei ole yhtään kehnoa suoritusta, ja huippuna ovat Wayne, Mitchell ja Trevor.
Myös vuonna 1966 näyttelijävalinta onnistui, joskaan Cord ja Ann-Margret eivät kosketa yhtä vahvasti kuin Wayne ja Trevor. Van Heflin on aina erinomainen ja on nytkin vakuuttava velvollisuudentuntoisena lainvalvojana.
Bing Crosby on jo joko alun perin kirjoitettu kovin vitsikkääksi tai sitten hän vetää yli Doc Boonea esittäessään.
Vuoden 1986 versiossa Willie Nelson keräsi mukaan toisena vastaavana tuottajana kaverinsa eli The Highwaymen -yhtyeen. He esittivät enemmän tai vähemmän itseään, kukin omalla tavallaan. Eniten pidin Waylon Jenningsin Hatfieldista. Ringo ja Dallas jäivät välillä hiukan sivuun, jotta country-papat vuorollaan pääsevät riittävästi esiin.
Alex Cord oli minusta parempi Ringo kuin Kristofferson. Ashley oli hyvin realistinen Dallas, mutta esimerkiksi Trevorin ahdistus ja häpeän kokeminen eivät enää tule esiin. Ashley ja Kristofferson olivat – toisin kuin Wayne ja Trevor – keski-ikäinen pari, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta suhteen ja koko elokuvan sävy muuttuu.
Ikäskaala on siten aivan erilainen: Wayne ja Trevor olivat iältään 32 ja 29, Cord ja Ann-Margret 33 ja 25 sekä Kristofferson ja Ashley 50 ja 47.


Jory Shermanin esittely

Ruudinsavussa ilmestyi myös kirjailija Jory Shermanin novelli "Varjot auringonlaskussa" sekä sen ohessa kirjailijan esittely, joka oli muokattu Juri Nummelinin kirjasta Kuudestilaukeavat. Jurin oli ollut tarkoitus haastatella Shermania, mutta tämä ehti kuolla ennen kuin haastatteluun asti päästiin. Novellin hän kuitenkin lähetti ja antoi luvan julkaisuun.  

Jory Sherman oli 500 kirjan mies

Amerikkalainen lännenkirjailija Jory Tecumseh Sherman kuoli 27.6.2014. Hän oli syntynyt vuonna 1932.
Shermanilla oli pitkä ja vaiherikas ura. Hän aloitti uransa 1950-luvulla runoilijana; hänet yhdistetään yhtenä vähäisenä tekijänä beat-sukupolveen. Sherman tunsi runoilija Charles Bukowskin nuorena miehenä. Sherman ja Bukowski julkaisivat runoja Epos-nimisessä pienkustannelehdessä vuonna 1958 ja kirjoittajat tutustuivat seuraavana vuonna San Fransiscossa. Sherman päätyi lopulta The Outsider –nimisen runouslehden toimittajaksi ainakin joksikin aikaa.
Shermanin ja Bukowskin ystävyys ei ollut kovin pitkäikäistä. Bukowski piti Shermania lupaavana kirjoittajana ja kirjoitti tälle kirjeessä, että tästä tulee vielä jotain. Vuonna 1965 Bukowski kirjoitti esipuheen Shermanin esikoisrunokokoelmaan My Face in Wax. Bukowski kuitenkin kyllästyi Shermaniin henkilönä ja kirjoitti kirjeessä, että haluaa pitää etäisyyttä Shermaniin. Lopulta Bukowski myös kyllästyi Shermanin kirjoituksiin – ja jossain vaiheessa Shermanista tulikin pokkariteollisuuden alimpien tasanteiden puurtaja.
Kuusikymmenluvun lopulla Sherman nimittäin erikoistui epämääräisten pokkaripajojen kirjailijana ja teki pornon sävyttämiä rikos- ja toimintakirjoja.
Bukowski kirjoitti vuonna 1960 kirjeessä Shermanille, ettei runoilija saisi tehdä kompromisseja, millä runoilija varmasti viittasi Shermanin työskentelyyn seksipokkarien parissa. Sherman julkaisi myöhemmin muistelmia suhteestaan Bukowskiin (mm. Friendship, Fame & Bestial Myth).

Vakavoitunut länkkärimies

On totta, että Sherman kirjoitti enimmäkseen seksiä, kauhua ja länkkäreitä, mutta hänestä tuli lopulta arvostettu ja pidetty hahmo, joka voitti monia palkintoja ja opetti muita kirjoittajia. 1980-luvulla hän pyrki vahvasti eroon pornokirjoista ja keskittyi länkkäreihin julkaisten lopulla kovakantisiakin romaaneja.
Sherman käytti pokkarilänkkäreissä yhteissalanimiä, kuten  Walt Denver ja Hank Mitchum. Hän itse sanoi, että hän kirjoitti jossain vaiheessa kaikki Walt Denver -nimellä ilmestyneet kirjat, koska oli ainoa Zebra-kustantamolle länkkäreitä tekevä kirjoittaja. Lopulta Sherman kirjoitti yli 500 erilaista kirjaa.
Shermanin skaala oli laaja - hän kirjoitti niin seksilänkkäreitä kuin vakavia historiallisia romaaneja. Jälkimmäisiin kuuluivat muun muassa Baron–sarja ja 1990-luvulla ilmestynyt Rivers West –sarja.
Sherman voitti joitain Western Writers of American jakamia Spur-palkintoja, kuten romaanista The Medicine Horn (1991). Sherman itse nosti haastattelussa esille romaaninsa Song of the Cheyenne (1987), joka pyrkii kuvaamaan intiaanien maailmaa käyttämättä valkoisten termejä tai kieltä.
Vuonna 2013 hän sai Owen Wister -palkinnon elämäntyöstä länkkärien hyväksi. Aiemmin hän oli ollut perustamassa Western Fictioneers -yhdistystä.

Sherman suomeksi

Shermanin lännenkirjoja on suomennettu neljä, monet edustavat hänen seksilänkkäreitään, joissa on aika rento asenne lajityyppiin. Gunn-sarjasta on suomennettu kaksi kirjaa, Kuoleman kultajahti ja Kuoleman laakso. Ne ovat lajinsa kelpo edustajia, joissa toimintaa on paljon ja samoin seksiä. Yksi kirjoista on julkaistu väärin etunimellä Tony.
Shermanin yhdessä vaimonsa Charlotten kanssa kehittämää Bolt-sarjaa on suomennettu kolme osaa; sarjan kirjoissa päähenkilö on bordellinpitäjä Jared Bolt. Jory Sherman kirjoitti sarjasta kuitenkin vain yhden kirjan ja loput kirjoitti Charlotte Sherman miehensä avustuksella. Toisin sanoen Bolt-kirjoista kaksi, Kuolleen miehen palkkio (1981) ja Hurja joukko (1983), on Charlotte Shermanin kirjoittamia.
Jory Sherman kirjoitti 1970-1980-luvujen vaihteessa Chill-nimistä sarjaa Russell Childers -nimisestä lääkäristä, joka törmää yliluonnollisiin asioihin. Chill-romaaneista on suomennettu kaksi.
Ruudinsavu kunnioittaa Shermanin muistoa tarjoamalla suomennoksen novellista "Shadows at Sunset". Sherman lähetti sen suomennettavaksi varta vasten, haastattelua emme koskaan ehtineet valitettavasti tehdä.
Juri Nummelin

Jory Sherman suomeksi

Lännenromaanit

Kalmot kintereillä. Kuukauden western 9. Suom. Heikki Kannosto. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1988. Alun perin Bedroll Beauty. Zebra 1985.
Kuoleman kultajahti. Kuukauden western 4. Suom. Sami Pajunen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. 2. laitos: Kuoleman laakso. Kuukauden western 13. Suom. Erkka Koljonen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1990. Alun perin Trail Tramp. Zebra 1986.
Verikoe. Kuukauden western 12. Suom. Juha Valkeapää. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1990. Alun perin First Blood. Zebra 1981. Julkaistu nimellä Cort Martin.
Verinen sopimus. Kuukauden western 1. Suom. Juha Valkeapää. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1991. Alun perin Drygulched. Zebra 1983. Julkaistu suomeksi nimellä Tony Sherman.

Kauhuromaanit

Mies joka eli viidesti. Horror 2. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Viihdeviikarit: Hanko 1988. Alun perin The Phoenix Man. Pinnacle 1980.

Vegasin vampyyri. Horror 1. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1988. 2. p. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1993. Alun perin The Vegas Vampire. Pinnacle 1980.

Arvid Lydeckenin intiaanikirjat

Tässä alkua ja hiukan jatkoa Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Arvid Lydeckenin intiaanikirjoja. Artikkeli on osa ensi keväänä ilmestyvää kirjaa suomalaisen lännenkirjallisuuden historiasta. 

Arvid Lydeckenin intiaanikirjat

Aiempien sukupolvien lämmöllä muistama lasten- ja nuortenkirjailija Arvily kirjoitti myös muutamia länkkäreitä.

Varhaisimpia nuorille lukijoille suunnattuja kotimaisia länkkäreitä oli Arvid Lydeckenin Valkoinen Sulka, joka ilmestyi teoksessa Intiaaneja ja merirosvoja (1911).
Arvily eli Arvid Lydecken (1884–1960) oli pitkän uran puurtanut lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkkitekijä, myöhemmin klassikko, jonka teoslista käsittää niin loruja lapsille kuin fantasiaa sisältäviä poikakirjojakin.
Aikuisille Lydecken kirjoitti vain vähän, lähinnä runoutta uransa alkuvaiheessa. Lydeckenin lapsille kirjoittamista runoista tunnetuimpia ovat moneen kertaan levytetty "Telefooni Afrikassa" sekä "Lumipyry Afrikassa" ja "Iloinen kirahvi", joiden iloinen kolonialismi tai suoranainen rasismi tuntuu nykylukijasta huvittavalta tai pyöristyttävältä.
Lydeckenin runoihin mahtuu myös yksi intiaaniaiheinen, "Intiaani", joka julkaistiin kirjassa Lumipyry Afrikassa y.m. runosatuja lapsille (1939).

Merkittävä toimija

Lydeckenin merkitys suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle on ollut huomattava, sillä hän toimitti useita lasten- ja joululehtiä sekä Poikien seikkailukirjastoa sen ensimmäisinä vuosina 1920-luvulla.
Sarja oli myös alun perin ollut Lydeckenin idea, jota hän voimallisesti ajoi. Sarjan kirjat olivat lyhyitä, usein korkeintaan satasivuisia, mikä sai kirjailijat tiivistämään tekstejään. Tämä usein paransi kirjoja ja samalla se teki niistä nykyaikaisempia. Poikien seikkailukirjasto merkitsikin osaltaan suomalaisen nuortenkirjallisuuden modernisoitumista.
Lydecken oli alun perin ruotsinkielinen, mutta kirjoitti suomeksi. Häntä auttoi kieliongelmissa Helmi Krohn, jonka kanssa Lydecken aloitti myös yhteistyön Pääskynen-lastenlehden toimittajana. Lehdessä oli mukana myös Anni Swan, jonka Pääskyseen kirjoittamien tarinoiden seassa oli intiaanikertomuksia.

(...)

Valkoisen Sulan suomalaiset


Valkoisessa Sulassa näkyy jo hyvin suomalaisen lännenkirjallisuuden peruspiirre: päähenkilöinä ovat suomalaiset uudisasukkaat, jotka kulkevat kohti myyttistä länttä uuden kotimaan toivossa.
Tarinan päähenkilöitä ovat Lassi Laurila Elli-tyttärineen, Janne Ilkka ja hänen poikansa Kalle sekä Simo Korpela -niminen mies. Valkoinen sulka on tarinan intiaanipäähenkilö. Vuoden 1935 laitoksessa perhe on kotoisin alun perin Kontiolahdelta, jota kirjassa myös paljon muistellaan. Se olikin kirjailijan kotipaikka.
Tarinan juoni on yksinkertainen: uudisasukkaat ovat matkalla Mississipin kohdalla kohti länttä intiaanioppainaan nuoret irokeesit Nopsajalka ja Terässilmä (!), jotka paljastuvat pettureiksi. Heidät paljastaa toiseen heimoon kuuluva Valkoinen Sulka, jonka Kalle ja Simo pelastavat karhun kynsistä.
Kirjassa irokeesit ovat pahoja intiaaneja ja heidän päällikkönsä Abenaki on tappanut Valkoisen Sulan perheen, minkä tämä haluaa kostaa. Osa valkoisista jää intiaanien vangeiksi, mutta he pääsevät pakoon Valkoisen Sulan avustuksella.
Pakomatkalla Valkoinen Sulka ja Lassi Laurilan Elli-tytär rakastuvat, ja Elli jopa estää Valkoista Sulkaa viskaamasta Abenakia rotkoon. Abenaki katuu pahoja tekojaan ja hänelle annetaan uusi mahdollisuus.
Kuten yllä olevasta käy ilmi, kovin raju ja väkivaltainen Valkoinen Sulka ei ole. Kohtauksessa, jossa Valkoinen Sulka on heittämässä Abenakia vuorenjyrkänteeltä alas, on heikkoja kaikuja Cooperin Viimeisestä mohikaanista (mitä vahvistaa vuoden 1911 laitoksessa oleva Fredrik "Freka" Ålanderin kuvitus), mutta Lydeckenin lopetus ei ole yhtä traaginen kuin Cooperilla.
Kovin pelottava ei ole edes Valkoisen Sulan keskivaiheilla oleva pitkähkö kohtaus, jossa suomalaisia uudisasukkaita sekä muita intiaanien vankeja (löytöretkeilijä lordi Wetherell sekä tämän musta palvelijapoika Bobby) kidutetaan tai pikemminkin "rääkätään", Lydeckenin sanoin: "Lassia he etenkin ahdistivat, vetivät häntä korvista ja nenästä, löivät, raapivat ja potkivat. Vaimot ja lapset tekivät samoin, tanssien vankien ympärillä, huutaen ja irvistellen."
Tarina sijoittuu Yhdysvaltain kaakkoisosiin, Mississippi-joen yläjuoksulle, jossa uudisasukkaat matkaavat kohti Yläjärveä. Miljöökuvausta tarinassa on aika vähän eikä sekään osu aina kohdalleen. Luvun neljä alussa mainitaan, että härkävankkurit joutuvat kulkemaan "hiekka-aavikoilla".
Sen sijaan intiaaniheimot sijoittuvat suurin piirtein oikeille alueilleen, joskin Valkoisesta Sulasta mainitaan ensiksi, että hän olisi hurooni, mutta kun hän kohtaa Abenakin, hän puhuu itsestään miami-intiaanina. Historiallisesti on totta, että irokeesit ja miamit sotivat keskenään. Mainitussa rääkkäyskohtauksessa on mukana myös kansahistoriallista kuvailua:

Tanssijat esiintyivät hurjissa puvuissa. Millä oli kirjava kukonpään tapainen naamari, millä lohikäärmeen, karhun ja jos jonkin eläimen näköinen pää. Hartioilla heillä oli moniväriset, höyhenpeitteiset vaipat. He pärryttivät suuria, täriseviä rumpuja ja tanssivat tulen ympärillä, väliin hitaasti, väliin hurjassa tahdissa.

Valkoinen Sulka ilmestyi vuonna 1935 toisena laitoksena vuonna 1935 ja vielä kerran osana Lydeckenin koottujen teosten sarjaa vuonna 1949. Kootut teokset julkaistiin suositulla taiteilijanimellä Arvily.