Tässä ote Markku Ojasen artikkelista, jossa hän käsittelee Stagecoachin eri versioita, toisin sanoen John Fordin, Gordon Douglasin ja Ted Postin elokuvia, jotka kaikki perustuvat samaan novelliin, Ernest Haycoxin tarinaan "Postivaunut Lordsburgiin". Kolme kertaa Stagecoach
Kaikille länkkärifaneille John Fordin Hyökkäys erämaassa eli Stagecoach on ikonin asemassa, mutta kaikki eivät tunne sen uusintaversioita.
Westernin on sanottu lähteneen John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvan innoittamana uuteen nousuun B-elokuviin keskittyneen 1930-luvun jälkeen. Elokuva sai arvostusta jopa niiltäkin, jotka ylipäätään väheksyivät Villiin länteen liittyviä elokuvia.
Moni ei ole kuullut mitään Stagecoachin uusintaversioista. Jotkut tietävät vuoden 1966 version, joka on Suomessa nähty nimellä Postivaunut länteen. Tuskin kukaan on kuullut televisiolle vuonna 1986 tehdystä, saati nähnyt sitä. Näin tuon järjestyksessä toisen oikeassa teatterissa. Päätin hiljattain hankkia ja katsoa sen uudestaan. Samalla huomasin, että tarjolla oli kolmaskin versio, joka on Suomessa nähty vain videolla nimellä Postivaunut Lordsburgiin. Sekin piti katsoa.
Versioiden filosofiaa
Suhtautuminen taideteoksen kopiointiin tai variointiin on historian kuluessa vaihdellut. Myös taidemuodot ovat tässä suhteessa erilaisia. Maalausten kopioita on aina tehty, mutta vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa, niitä ei arvosteta. Myös jonkin tutun maalauksen muunnelmiin suhtaudutaan varauksin, joskin sellainen oli esimerkiksi Andy Warholille mahdollista.
Klassisessa musiikissa taas on luontevaa tehdä variaatioita tutuista kappaleista. Näin ovat myös monet tunnetut säveltäjät tehneet. Kirjallisuudessa samoja aiheita ja teemoja varioidaan loputtomiin, mutta tietenkin suoranaista kopiointia pidetään moraalittomana ja osoituksena luovuuden puuttumisesta.
Elokuvien suhteen on harrastettu kahdenlaista kopiointia. Me lännenelokuvien ystävät tiedämme, että varsinkin B-elokuvissa käytettiin paljon vanhojen elokuvien otoksia. Jossain vaiheessa vanhoja otoksia saattoi olla niin paljon, että pienempi osa oli uutta. Tätä on siedetty harmitellen, mutta sitä on pidetty myös liki petollisena toimintana.
Toisenlaista kopiointia tapahtuu filmaamalla aikaisempi elokuva lähes sellaisenaan uudestaan. On voitu menetellä jopa niin, että koko ajan on seurattu vanhan filmin otoksia ja tehty uusi filmi niiden mukaan. Puhumattakaan siitä, että sama juonenkulku on säilytetty lähes sellaisenaan uudessa elokuvassa.
Emme pidä pahana, jos vaikkapa Zorrosta tehdään hyvin samantapaisia elokuvia – jos ne vain ovat hyvin tehtyjä. Muskettisotureista on tehty monta hyvää elokuvaa.
Eri länkkäriversioita
Kuitenkin jotkut elokuvat ovat samalla tavalla kanonisoituneet kuin suurten taiteilijoiden maalaukset. Tällaisia ovat vaikkapa Tuulen viemää, Sheriffi, Etäisten laaksojen mies ja juuri Hyökkäys erämaassa.
Tuulen viemää -elokuvaa ei ole filmattu uudestaan, mutta Sheriffistä tehtiin vaatimaton jatkoelokuva ja Etäisten laakson miehestä televisiosarja, joka kesti vain 17 jaksoa. On aika vaikea kuvitella David Carradinea Alan Laddin korvikkeena. Minä pidin niin kovasti Errol Flynnistä Robin Hoodina, että ei oikein välitä kenestäkään muusta Robin Hoodina.
Kun joistakin elokuvista näyttelijöineen tulee elämää suurempia, silloin on hyvin vaikea hyväksyä siitä tehty uusi versio. Näin on käynyt myös John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvalle.
Sen sijaan riittävästi etäisyyttä ottavat variaatiot voivat toimia hyvin. Leone onnistui Kurosawan uusintamisessa länteen, samoin Seitsemän rohkeaa miestä toimii minusta oikein hyvin. Eastwoodin Kalpea ratsastaja on ihan hyvä elokuva, vaikka onkin perusjuoneltaan hyvin samanlainen kuin Etäisten laaksojen mies.
Kuinkahan monta kertaa Sheriffin juonta on käytetty hyväksi? Varmaan jo ennen Sheriffin filmaamistakin.
Vaunut Lordsburgiin
Hyökkäys erämaassa -elokuvan juoni on Ruudinsavun lukijoille tuttu. Lordsburgin postivaunuihin astuu kuusi matkustajaa, jotka edustavat hyvin erilaisia ihmiskohtaloita. Samalla paljastuu, että ulkoinen ei välttämättä vastaa sisäistä. Kunnialliselta näyttävä ei sitä todellisuudessa olekaan ja muiden torjuma ja halveksima ihminen osoittautuu aidosti inhimilliseksi.
Kuitenkin ihmiset ovat myös tässä suhteessa erilaisia. On ihmisiä, joilla ulkoinen vastaa hyvin sisäistä. Sellainenkin henkilö on mukana: Curley Wilcox, joka näyttää rehelliseltä lain puolustajalta ja myös on sellainen. Myös Ringon tunnistamme nopeasti vilpittömäksi mieheksi, vaikka hän onkin etsintäkuulutettu.
Vuoden 1939 näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Joukossa ei ole yhtään kehnoa suoritusta, ja huippuna ovat Wayne, Mitchell ja Trevor.
Myös vuonna 1966 näyttelijävalinta onnistui, joskaan Cord ja Ann-Margret eivät kosketa yhtä vahvasti kuin Wayne ja Trevor. Van Heflin on aina erinomainen ja on nytkin vakuuttava velvollisuudentuntoisena lainvalvojana.
Bing Crosby on jo joko alun perin kirjoitettu kovin vitsikkääksi tai sitten hän vetää yli Doc Boonea esittäessään.
Vuoden 1986 versiossa Willie Nelson keräsi mukaan toisena vastaavana tuottajana kaverinsa eli The Highwaymen -yhtyeen. He esittivät enemmän tai vähemmän itseään, kukin omalla tavallaan. Eniten pidin Waylon Jenningsin Hatfieldista. Ringo ja Dallas jäivät välillä hiukan sivuun, jotta country-papat vuorollaan pääsevät riittävästi esiin.
Alex Cord oli minusta parempi Ringo kuin Kristofferson. Ashley oli hyvin realistinen Dallas, mutta esimerkiksi Trevorin ahdistus ja häpeän kokeminen eivät enää tule esiin. Ashley ja Kristofferson olivat – toisin kuin Wayne ja Trevor – keski-ikäinen pari, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta suhteen ja koko elokuvan sävy muuttuu.
Ikäskaala on siten aivan erilainen: Wayne ja Trevor olivat iältään 32 ja 29, Cord ja Ann-Margret 33 ja 25 sekä Kristofferson ja Ashley 50 ja 47.
Kommentit
Lähetä kommentti