Siirry pääsisältöön

Stagecoachin eri versiot

Tässä ote Markku Ojasen artikkelista, jossa hän käsittelee Stagecoachin eri versioita, toisin sanoen John Fordin, Gordon Douglasin ja Ted Postin elokuvia, jotka kaikki perustuvat samaan novelliin, Ernest Haycoxin tarinaan "Postivaunut Lordsburgiin". 

Kolme kertaa Stagecoach

Kaikille länkkärifaneille John Fordin Hyökkäys erämaassa eli Stagecoach on ikonin asemassa, mutta kaikki eivät tunne sen uusintaversioita.

Westernin on sanottu lähteneen John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvan innoittamana uuteen nousuun B-elokuviin keskittyneen 1930-luvun jälkeen. Elokuva sai arvostusta jopa niiltäkin, jotka ylipäätään väheksyivät Villiin länteen liittyviä elokuvia.
Moni ei ole kuullut mitään Stagecoachin uusintaversioista. Jotkut tietävät vuoden 1966 version, joka on Suomessa nähty nimellä Postivaunut länteen. Tuskin kukaan on kuullut televisiolle vuonna 1986 tehdystä, saati nähnyt sitä. Näin tuon järjestyksessä toisen oikeassa teatterissa. Päätin hiljattain hankkia ja katsoa sen uudestaan. Samalla huomasin, että tarjolla oli kolmaskin versio, joka on Suomessa nähty vain videolla nimellä Postivaunut Lordsburgiin. Sekin piti katsoa.

Versioiden filosofiaa

Suhtautuminen taideteoksen kopiointiin tai variointiin on historian kuluessa vaihdellut. Myös taidemuodot ovat tässä suhteessa erilaisia. Maalausten kopioita on aina tehty, mutta vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa, niitä ei arvosteta. Myös jonkin tutun maalauksen muunnelmiin suhtaudutaan varauksin, joskin sellainen oli esimerkiksi Andy Warholille mahdollista.
Klassisessa musiikissa taas on luontevaa tehdä variaatioita tutuista kappaleista. Näin ovat myös monet tunnetut säveltäjät tehneet. Kirjallisuudessa samoja aiheita ja teemoja varioidaan loputtomiin, mutta tietenkin suoranaista kopiointia pidetään moraalittomana ja osoituksena luovuuden puuttumisesta.
Elokuvien suhteen on harrastettu kahdenlaista kopiointia. Me lännenelokuvien ystävät tiedämme, että varsinkin B-elokuvissa käytettiin paljon vanhojen elokuvien otoksia. Jossain vaiheessa vanhoja otoksia saattoi olla niin paljon, että pienempi osa oli uutta. Tätä on siedetty harmitellen, mutta sitä on pidetty myös liki petollisena toimintana.
Toisenlaista kopiointia tapahtuu filmaamalla aikaisempi elokuva lähes sellaisenaan uudestaan. On voitu menetellä jopa niin, että koko ajan on seurattu vanhan filmin otoksia ja tehty uusi filmi niiden mukaan. Puhumattakaan siitä, että sama juonenkulku on säilytetty lähes sellaisenaan uudessa elokuvassa.
Emme pidä pahana, jos vaikkapa Zorrosta tehdään hyvin samantapaisia elokuvia – jos ne vain ovat hyvin tehtyjä. Muskettisotureista on tehty monta hyvää elokuvaa.

Eri länkkäriversioita

Kuitenkin jotkut elokuvat ovat samalla tavalla kanonisoituneet kuin suurten taiteilijoiden maalaukset. Tällaisia ovat vaikkapa Tuulen viemää, Sheriffi, Etäisten laaksojen mies ja juuri Hyökkäys erämaassa.
Tuulen viemää -elokuvaa ei ole filmattu uudestaan, mutta Sheriffistä tehtiin vaatimaton jatkoelokuva ja Etäisten laakson miehestä televisiosarja, joka kesti vain 17 jaksoa. On aika vaikea kuvitella David Carradinea Alan Laddin korvikkeena. Minä pidin niin kovasti Errol Flynnistä Robin Hoodina, että ei oikein välitä kenestäkään muusta Robin Hoodina.
Kun joistakin elokuvista näyttelijöineen tulee elämää suurempia, silloin on hyvin vaikea hyväksyä siitä tehty uusi versio. Näin on käynyt myös John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvalle.
Sen sijaan riittävästi etäisyyttä ottavat variaatiot voivat toimia hyvin. Leone onnistui Kurosawan uusintamisessa länteen, samoin Seitsemän rohkeaa miestä toimii minusta oikein hyvin. Eastwoodin Kalpea ratsastaja on ihan hyvä elokuva, vaikka onkin perusjuoneltaan hyvin samanlainen kuin Etäisten laaksojen mies.
Kuinkahan monta kertaa Sheriffin juonta on käytetty hyväksi? Varmaan jo ennen Sheriffin filmaamistakin.

Vaunut Lordsburgiin

Hyökkäys erämaassa -elokuvan juoni on Ruudinsavun lukijoille tuttu. Lordsburgin postivaunuihin astuu kuusi matkustajaa, jotka edustavat hyvin erilaisia ihmiskohtaloita. Samalla paljastuu, että ulkoinen ei välttämättä vastaa sisäistä. Kunnialliselta näyttävä ei sitä todellisuudessa olekaan ja muiden torjuma ja halveksima ihminen osoittautuu aidosti inhimilliseksi.
Kuitenkin ihmiset ovat myös tässä suhteessa erilaisia. On ihmisiä, joilla ulkoinen vastaa hyvin sisäistä. Sellainenkin henkilö on mukana: Curley Wilcox, joka näyttää rehelliseltä lain puolustajalta ja myös on sellainen. Myös Ringon tunnistamme nopeasti vilpittömäksi mieheksi, vaikka hän onkin etsintäkuulutettu.
Vuoden 1939 näyttelijät ovat kaikki erinomaisia. Joukossa ei ole yhtään kehnoa suoritusta, ja huippuna ovat Wayne, Mitchell ja Trevor.
Myös vuonna 1966 näyttelijävalinta onnistui, joskaan Cord ja Ann-Margret eivät kosketa yhtä vahvasti kuin Wayne ja Trevor. Van Heflin on aina erinomainen ja on nytkin vakuuttava velvollisuudentuntoisena lainvalvojana.
Bing Crosby on jo joko alun perin kirjoitettu kovin vitsikkääksi tai sitten hän vetää yli Doc Boonea esittäessään.
Vuoden 1986 versiossa Willie Nelson keräsi mukaan toisena vastaavana tuottajana kaverinsa eli The Highwaymen -yhtyeen. He esittivät enemmän tai vähemmän itseään, kukin omalla tavallaan. Eniten pidin Waylon Jenningsin Hatfieldista. Ringo ja Dallas jäivät välillä hiukan sivuun, jotta country-papat vuorollaan pääsevät riittävästi esiin.
Alex Cord oli minusta parempi Ringo kuin Kristofferson. Ashley oli hyvin realistinen Dallas, mutta esimerkiksi Trevorin ahdistus ja häpeän kokeminen eivät enää tule esiin. Ashley ja Kristofferson olivat – toisin kuin Wayne ja Trevor – keski-ikäinen pari, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta suhteen ja koko elokuvan sävy muuttuu.
Ikäskaala on siten aivan erilainen: Wayne ja Trevor olivat iältään 32 ja 29, Cord ja Ann-Margret 33 ja 25 sekä Kristofferson ja Ashley 50 ja 47.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…