perjantai 11. heinäkuuta 2014

Morrisin syntymästä 91 vuotta

Ruudinsavussa 1 / vol. 8 juhlistetaan myös Lucky Luke -piirtäjän syntymän 91-vuotisjuhlaa. Piti juhlistaa tietenkin 90-vuotisjuhlaa, mutta lehden viivästyminen teki niistä 91-vuotisjuhlat. Lehdessä on Pekka Tuliaran erinomainen haastattelu Morrisin Suomen vierailulta vuonna 1981 - sitä ei ole koskaan aiemmin julkaistu missään! Lehdessä on myös Janne Viitalan pikkutarkka teksti Rantanplanin seikkailuista sekä niitä taustoittava juttu Rin-tin-tinistä, jossa Jyri Kontturi esittelee Rantanplanin esikuvan.

Ne saa vain ostamalla lehden irtonumeron tai tilaamalla lehden! Tässä maistiaiseksi Vesa Kataiston toinen artikkeli Morrisista: 

Yhdeksännen taiteen keksijä 
Morris rakasti Villin lännen historiaa

Maurice de Bevére (1923-2001) ei juuri itsestään huudellut. Hänestä on olemassa hyvin vähän haastatteluja, enimmäkseen Morris antoi töittensä puhua puolestaan. "Hän oli hiljainen, mutta hyvin sydämellinen mies.
Vaatimattomuus johtui ehkä hänen flaamilaisesta taustastaan", arvelee Morrisin pitkäaikainen ystävä ja työtoveri Vittorio Leonardo. Maurice aloitti opintonsa jesuiittojen johtamassa koulussa, ja opettajien asut inspiroivat tulevien Lucky Luke-sarjojen hautausurakoitsija-hahmoja.
Koulussa Morris ei loistanut, koska ei jaksanut kuunnella, vaan suherteli kaikki marginaalit täyteen piirroksia.
Animaattorin ura oli luonteva valinta, ja Morris aloitti työt Compagnie Belge d’Actualitiesin animaatiostudiolla. Töitä riitti, koska kilpailevaa ulkomaista materiaalia ei sodan vuoksi ollut tarjolla. Mutta pian studio paloi eikä enää noussut tuhkasta.
Morrisille suurin merkitys ajasta CBA:ssa oli tutustuminen Peyoon ja André Franquiniin. Hän jatkoi kuvittajana, tärkeimmäksi työllistäjäksi tuli Dupuis-kustantamon viikkolehti Le Moustique, johon Morris taiteili noin 250 realistisella tyylillä maalattua kantta sekä muita kuvituksia, erityisesti karikatyyrejä.

Mad ja Disney osoittivat suunnan

Dupuis julkaisi myös toista lehteä, johon Morrisin taidot soveltuivat paremmin. L’Almanach du Spirou oli se sarjakuvalehti, jonka sivuille Lucky Luke ja Jolly Jumper laukkasivat 7.12.1946.
Spiroun dynamon muodosti “Le bande des quatre” eli Morris, Franquin, Jijé ja Will. Yhdessä he muodostivat “Marcinellen koulukunnan”, jonka piirrostyyli poikkesi selvästi Hergén Ligne clairesta.
Jijé oli vakuuttunut, että Neuvostoliitto oli aikeissa vallata koko Euroopan, ja houkutteli perheensä sekä Franquinin ja Morriksen USAn 1948. Lopulta Morris päätyi oleilemaan Amerikassa kaikkein pisimmän aikaa, kuusi vuotta. Hän vieraili katsomassa Villin lännen muistoja aidoilla tapahtumapaikoilla sekä piipahti Meksikossa.
Tärkeintä kuitenkin on, että Morris tutustui New Yorkissa René Goscinnyyn sekä MAD-lehden toimitusporukkaan. Tämä vaikutti suuresti siihen, millainen hahmo Lucky Lukesta kehittyi.
Animaatiotaustainen Morris ihaili Disney-tyyliä ja tutki muutoinkin amerikkalaista “pyöreää viivaa”. Kuvakulmat ja leikkaustekniikan hän opiskeli katsomalla amerikkalaisia elokuvia.
Kaikki Villiin länteen liittyvä kiinnosti Morrisia yksityiskohtia myöten. On esimerkiksi historiallinen totuus, että Billy the Kid todella piti punaisista karamelleista.
Lucky Luke-sarjassa esiintyvät tyypit ovat vahvasti karrikoituja, mutta lähes jokaisen sivuhahmonkin taustalta löytyy todella elänyt henkilö.
Morris ehti tehdä Amerikassa ollessaan ainakin yhden lastenkirjakuvituksen pikkuveturi Puffysta. Myös Goscinny teki pari lastenkirjaa, mutta piirtäminen oli liian hidasta ja vaivalloista hänen makuunsa.
Tekstiä hän kyllä tuotti uskomattomalla tahdilla. Morris ja Goscinny olivat siis ideaalit yhteistyökumppanit, ja Lucky Luke oli ensimmäinen sarjakuva jota Goscinny Eurooppaan palattuaan teki (1955).
Piirtämisen ohella Morris kirjoitti Spiroulle vuosina 1964–1967 kolumnia Yhdeksäs taide, joka käsitteli sarjakuvia ja niiden historiaa.

Pikkutarkka karikatyyrien tekijä

Vuonna 1968 Morris ja Luke siirtyivät Belgiasta Ranskan puolelle eli Dupuisilta Dargaudille, jonka kustantamaa Pilote-lehteä Goscinny päätoimitti.
Goscinnyn kanssa yksinäisen cowboyn klassikkoseikkailuja syntyi lähes kolmekymmentä, ja yhteistyö olisi varmasti tuottanut vielä kymmenen lisää, ellei Goscinny olisi menehtynyt sydänkohtaukseen marraskuussa 1977.
Lyhyen tauon jälkeen Morris jatkoi sarjaa muiden käsikirjoittajien kanssa, mutta näiden taso ei selvästi tavoittanut Goscinnyn höyryävän älyllistä nokkeluutta.
Luken suosio kasvoi silti, Ranskassa tuotettujen pitkien piirroselokuvien oheen syntyi Hanna-Barberan tuottama televisio-animaatioiden sarja, perustettiin Lucky Luke-huvipuisto ja niin edelleen. Lopulta, vuonna 1990 Morris perusti oman tuotantoyhtiönsä, Lucky productionsin.
Morrisin piirustustyyli on petollisen helpon näköistä, vaikka itse asiassa hän panosti kuviin todella paljon. Vain ystävät tiesivät hänen olevan pikkutarkka askartelija, joka rakensi mekaanisia leluja omista hahmoistaan sekä muun muassa Niilo Pielisestä ja Marsupilamista.
Morris piti parodioista, vaan ei sanaleikeistä. Ne hän raksi ensimmäisenä käsikirjoituksista pois. Sen sijaan karikatyyrit olivat Morrisille mieluisia. Hänen tuttaviaan sekä tunnettuja elokuvahahmoja löytyy jokaisen albumin sivurooleista. Kollegoista ja muista piirrettyjä hahmoja esiintyy tarinoissa mahdollisesti jopa enemmän kuin todellisia historian merkkihenkilöitä.
Lucky Luke ja Morris ehtivät viettää yhteistä aikaa 44 vuotta. Tähän mennessä Luke-albumeita on myyty yli 300 miljoonaa ja sarjasta on tehty animaatioiden ohella kolme pitkää näytelmäelokuvaa. Uudet tekijät jatkavat Luken ja Daltonin veljesten sarjakuvaseikkailuja, mutta heidän työnsä tärkein anti on suurten Morrisin ja Goscinnyn muiston säilyttäminen.

Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia: ote artikkelista

Ruudinsavussa 1 / vol. 8 on julkaistu myös Juri Nummelinin laajahko artikkeli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiasta, tässä siitä alku: 

Suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa ei ole koskaan kirjoitettu, vaikka kyse on laajasta ja aikoinaan suositusta kirjallisuudenlajista, jossa on lisäksi monia erilaisia kerrostumia. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historian kirjoittamalla voi käsitellä monenlaisia kysymyksiä viihdekirjallisuuden ja viihdekustantajien historiasta, suomalaisen siirtolaisuuden historiaa, eräkirjallisuuden historiaa, kirjallisuuden ja elokuvan välisiä kytkentöjä ja ylipäätään lajityyppien eli genrejen määrittelyä ja historiaa. Lännenfiktio on viime vuosina osoittanut olevansa uudistumiskelpoinen ja lännenelokuvia ja -sarjakuvia tehdään ja luetaan enemmän kuin aikoihin.
Suomessa lajityyppi on aina ollut rakastettu ja jo siksikin täällä on tehty paljon omaa lännenfiktiota.
Suomalaisen lännenkirjallisuuden historiassa voi erottaa ainakin seuraavat alalajit: aikuisille tarkoitettu viihdelänkkäri (esim. Simo Penttilä ja Marton Taiga), lasten- ja nuortenlänkkärit (esim. Erkki Rekimies ja Tauno Karilas), suomalaisten muistelmat Villin lännen ajoilta (esim. Konni Zilliacus ja Erik Dahlberg), suomalaisten metsästäjien erämuistelmat (esim. Erik Munsterhjelm), vakavat Villiin länteen tai muuhun kohtaan Yhdysvaltain historiaa sijoittuvat romaanit (esim. Jussi Malm) sekä myöhempi Villin lännen kioskiviihde (esim. FinnWest, Hulkkonen, Luigi Littin saluuna). Oma lukunsa ovat myös Villin lännen historiaa käsittelevät tietokirjat.
Myös sarjakuvan puolelta löytää satunnaisia esimerkkejä suomalaisesta länkkäristä, kuten Armas J. Pullan ja Poika Vesannon lännensarjakuva 1940-luvulta. Petri Hiltunen taas julkaisi kaksi laadukasta intiaaniaiheista sarjakuva-albumia Vala auringolle (1997) ja Aavetanssi (2000).
Suomalaisen elokuvan historiassa lännenelokuva muodostaa pienen ja omituisen alalajityypin aina Herrasta ja ylhäisyydestä (1944) Speden kahteen parodiseen pelleilyyn.

Ruudinsavun klassikkoelokuva: Revolverimies


Ruudinsavun jokaisessa numerossa on vuodesta 2001 alkaen ilmestynyt lyhyt esseemäinen teksti klassikon aseman saavuttaneesta lännenelokuvasta, tässä viimeisimpänä yksi John Waynen parhaista elokuvista:

Ruudinsavun klassikkoelokuva: Revolverimies (The Shootist, 1976)
Ensi-ilta: 21.7. 1976
Suomen ensi-ilta: 24.11. 1978

ˮI won't be wronged, I won't be insulted, I won't be laid a hand on.ˮ

Don Siegelin ohjaama Revolverimies muistetaan John Waynen viimeisenä elokuvana. Wayne esittää revolverimies J.B.Booksia, joka on kuolemaisillaan syöpään. Hän haluaa viettää viimeiset hetkensä rauhassa, joten hän vuokraa huoneen leskirouva Bond Rogersilta. Tätä esittää Lauren Bacall — mainio valinta, vaikka moni olisi varmaan mielellään nähnyt roolissa Maureen O'Haran.
Booksin kuoleman lähestyessä haaskalinnut alkavat kerääntyä: yhdet hankkimaan mainetta, toiset kostamaan. Books näkee tilaisuuden lähteä maailmasta kuten on elänytkin, ja elokuva huipentuu tulitaisteluun, jonka tulos on jo ennalta tiedossa.
Elokuvan visuaalinen ilme ja Elmer Bernsteinin räikeä musiikki vievät ajatukset televisiotuotantoon, mutta elokuva on silti varsin onnistunut. Ensi alkuun Revolverimies ei ollut erityisen suosittu verrattuna moniin muihin Waynen elokuviin, mutta sen maine on kasvanut jälkikäteen.
Kun John Wayne itse kuoli syöpään 1979, alkoi elokuvan tarina muistuttaa katsojia Waynen omasta elämästä siinä määrin, että sen olisi voinut kuvitella olevan varta vasten kirjoitettu syöpäsairaan Waynen joutsenlauluksi.
Näin ei kuitenkaan ollut. Wayne ei ollut suunnitellut lopettavansa elokuvien tekemistä tähän, vaan kehitteli toista yhteistä elokuvaa nuorta Gillom Rogersia esittäneen Ron Howardin kanssa. Sitäpaitsi Waynen hautaan vienyt vatsasyöpä diagnosoitiin vasta kolme vuotta elokuvan tekemisen jälkeen — keuhkosyöpä häneltä oli leikattu jo aiemmin.
Revolverimies on myös toisen suuren lännensankarin, James Stewartin, viimeinen esiintyminen valkokankaalla. (Hän lainasi tosin vielä äänensä sheriffi Wylie Burpille animaatioelokuvassa Fievel matkalla Villiin länteen.) Stewartin kuulo oli jo niin huono, että tämä aiheutti vaikeuksia filmatessa.
Lännenelokuvan historian tuntijoille mannaa on Stewartin muistutus Waynelle miesten tavatessa: ˮKauanko siitä on? 15 vuotta?ˮ Viisitoista vuotta aiemmin Wayne ja Stewart olivat olleet yhdessä päätähtinä John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen.
Revolverimies perustui Glendon Swarthoutin kirjaan, josta hänen poikansa Miles Hood Swarthout muokkasi palkitun käsikirjoituksen. Waynen, Bacallin, Stewartin ja Howardin lisäksi elokuvassa nähdään useita länkkäreistä tuttuja kasvoja, kuten John Carradine, Harry Morgan ja Richard Boone.
Mutta Revolverimies on kuitenkin John Waynen elokuva, ja siitä katsojaa muistutetaan käyttämällä aloitusjakson takautumina pätkiä elokuvista Punainen virta, Hondo, Rio Bravo ja El Dorado.
Anssi Hynynen
Ruudinsavu 1 / vol. 8 (2014)

Arvio Umpah-pah-koosteesta

Inkkariklassikko viihdyttää edelleen

René Goscinny – Albert Uderzo: Umpah-pah. Suom. Mary A. Wuorio ja Outi Walli. 189 s. Egmont.


René Goscinny on sarjakuvan historian suurimpia neroja, jonka olennainen taito oli yhdistää seikkailu ja huumori sujuvaan, melkein näkymättömään kerrontaan. Goscinny on tässä näkymättömyydessä saumattomasti Kaj Franckin ja Howard Hawksin sukua.
Goscinnyn tuotannon paradokseihin kuuluu, että vaikka hän ei olisi ollut mitään ilman vakiokuvittajiaan, he olivat kaikki auttamattomasti huonompia ilman häntä. Lucky Luke, Asterix ja Ahmed Ahne muuttuivat melkein lukukelvottomiksi Goscinnyn kuoltua ennenaikaisesti vuonna 1977.
Sama ei koskenut 1700-luvun Amerikkaan intiaanien ja ranskalaisten sotilaiden pariin sijoittuvaa Umpah-pahia, jota ilmestyi viisi albumimittaista tarinaa 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Sarja ei jatkunut loputtomiin eikä Goscinnyn piirtäjäkumppani Uderzo kokenut tarvetta jatkaa sitä Goscinnyn kuoltua. Sarja ei ole ehkä terävintä Goscinnya, mutta kestää lukemista edelleen.
Umpah-pahit ilmestyivät myös suomeksi vuosina 1976–1977; joistain otettiin toinen painos 1980-luvun puolivälissä. Miksikään harvinaisuuksiksi suomennetut Umpah-pahit eivät ole koskaan muodostuneet, mutta nyt viidestä albumista on ilmestynyt koottu kovakantinen laitos. Suomennokset (ja tekstaus!) ovat samoja kuin 1970-luvulla, mikä ei haittaa, sillä Mary A. Wuorion ja Outi Wallin käännöksiä kelpaa edelleen lukea. Painojälki on upea.
Mistään silmiä avaavasta lukukokemuksesta ei voi puhua, mutta ainakin voi hämmästellä sitä, miten hyvin Goscinnyn ja Uderzon sarjakuva on kestänyt aikaa. Samalla siitä voi hakea yhtäläisyyksiä varsinkin Asterixiin, joka alkoi ilmestyä vuonna 1959.
Kirjan oikeuttaa osaksi myös esipuhe sekä sen oheen ensimmäistä kertaa suomeksi julkaistavat ensimmäiset Umpah-pah-stripit. Goscinny ja Uderzo asuivat 1950-luvun alussa Yhdysvalloissa ja yrittivät saada töitään läpi suureen maailmaan. Umpah-pahia he tarjosivat Harvey Kurtzmanin Mad-lehteen, mutta sillä kertaa ei tärpännyt. Uderzon kynänjälki oli jo näissä stripeissä sulavaa, mutta niistä huomaa myös, että Goscinny oli nimenomaan albumimitan käsikirjoittaja.
Umpah-pahin tarina lähti toden teolla käyntiin vasta vuosikymmenen lopulla, kun ranskalainen Tintin-lehti pyysi tekijöiltä uutta sarjaa. Onneksi näin, sillä Umpah-pahit ovat parhaimmillaan nokkelaa ja viihdyttävää sarjakuvaa.
Juri Nummelin
Ruudinsavu 1 / vol. 8 

Arvio Louise Erdrichin kirjasta Pyöreä talo

Epäreiluutta reservaatissa

Louise Erdrich: Pyöreä talo (The Round House, 2013). Suomentanut Laura Lahdensuu. 448 s. Basam Books 2013.

Chippewa-intiaaniheimoon itsekin kuuluva Louise Erdrich aloitti uransa 1980-luvulla romaaneilla Anna meille siivet ja Juurikaskuningatar, joissa oli elementtejä chippewa-kulttuurin tarinaperinteestä. Viime vuonna ilmestynyt Pyöreä talo on hänen viides suomennettu teoksensa.
Pyöreän talon tapahtumat sijoittuvat intiaanireservaattiin 1980-luvulla. Keskushenkilö Joe on koulutetun intiaaniaktivistiperheen teini-ikäinen poika, jonka äiti raiskataan väkivaltaisesti. Vähitellen käy ilmi, että heimon arkiston sihteerinä työskennellyt äiti tiesi liikaa jostain asiasta, mutta mistä? Tapauksen selvittely takertuu juridiseen saivarteluun siitä, tapahtuiko teko reservaatin vai valtion mailla. Tutkimukset laahaavat ja kun syyllinen selviää, syytettä ei pystytä nostamaan.
Pohdiskeleva Joe on syvästi järkyttynyt äitinsä kohtalosta ja oikeusjärjestelmän heikkoudesta ja alkaa tehdä omia johtopäätöksiään. Kertojana hän on jo aikuinen, isänsä tavoin juristiksi opiskellut ja vanhoja tapahtumia etäämmältä analysoiva hahmo.
Kuten Erdrichin aikaisemmissa chippewoiden pariin sijoittuvissa romaaneissa, intiaanikulttuuri on mukana myös Pyöreän talon tarinassa. Reservaatissa elää värikästä väkeä kuten rivosuisia mummeleita ja mooshum, Joen ikivanha isoisä, joka näkee unissaan näkyjä ja haaveilee miniästään Sonjasta, huoltoasemaa pitävästä entisestä stripparista. Sonja on myös Joen unelmien kohde ja samalla luotettu aikuinen, joka ei kuitenkaan ole täysin luottamuksen arvoinen.
Vanhat perinteet elävät vanhojen ihmisten kertomuksissa ja uskonnollisissa rituaaleissa, joihin nuoremmatkin osallistuvat, mutta intiaanien valkoisia alempi asema näkyy toivottomuutena, pikkurikollisuutena ja alkoholismina. Valkoiset taas käyttävät ylemmyyttään lain edessä härskisti hyväkseen.
Joen ja hänen kavereidensa puuhat kaljan ja tyttöjen parissa kuuluisivat teini-ikäisten sielunmaisemaan missä päin maailmaa tahansa, mutta tällaisessa yhteisössä kaveriporukan pähkäilyt johtavat tavallisia kännisekoiluja pitemmälle.
Pyöreä talo on samaan aikaan hidas, maalaileva ja tunnelmaansa tempaava lukukokemus ja yhteiskunnallinen kannanotto. Erdrich kertoo loppusanoissaan, että alkuperäiskansoihin kuuluvat naiset joutuvat edelleen poikkeuksellisen usein seksuaalisen väkivallan kohteiksi ja syytteitä nostetaan vain harvoin.
Elina Teerijoki
Ruudinsavu 1 / vol. 8 

Arvio James Fenimore Cooperin Hirventappajasta

Pitkäpiimäisen klassikon uusi suomennos

James Fenimore Cooper: Hirventappaja, eli ensimmäinen sotapolku (The Deerslayer, or the First War-Path, 1841). Suom. Anu van Heijst, runot suomentanut Teemu Manninen. 447 s. Jalava 2013.

James Fenimore Cooperin vaikutus lännenkirjallisuuteen ja ylipäätään koko lännenfiktioon on ollut suuri, vaikka hänen romaaninsa eivät varsinaisia länkkäreitä olekaan. Ne sijoittuvat 1700-luvulle ja tapahtumapaikat ovat Yhdysvaltain itäosia. Missourista länteen mennään vasta Cooperin Ruohoaavikossa.
Lisäksi Cooperin romaaneissa on paljon eurooppalaista vaikutusta, joka ei aivan saumattomasti tunnu istuvan amerikkalaiselle maaperälle. Cooperin onkin sanottu yhdistäneen Walter Scottin historialliset seikkailut ja Jane Austenin ihmissuhdekuvaukset.
"Austenin?" voi joku ansaitusti ihmetellä. Cooperin Austen-vaikutteet näkyvät kyllä vahvoina Michael Mannin erinomaisessa Viimeinen mohikaani -filmatisoinnissa, mutta kirjoissa niitä ei juuri tunnu – ei ainakaan, jos lukee lyhennettyjä nuorisopainoksia, joita suomalaiset kustantajat julkaisivat lähes koko 1900-luvun. Vain jotkut varhaiset käännökset ovat suurin piirtein kokonaisia, ja osa lyhennetyistä laitoksista perustuu niihin.
Tällainen on muun muassa Hirventappaja, joka ilmestyi alun perin vuonna 1841. Se on Cooperin tunnetuimman sarjan, Nahkasukka-sarjan viimeinen osa, vaikka se kertoo Nahkasukan eli Natty Bumppon nuoruudesta. Uuno Helveen suomennos ilmestyi vuonna 1909 375-sivuisena eli todennäköisesti jo hiukan lyhennettynä. Kaikki sen jälkeen tulleet laitokset perustuvat tähän käännökseen.
Samalla Cooperin kirjoista tuli nuortenkirjoja, joita ne alun perin eivät olleet. Kyse on samasta prosessista, jossa esimerkiksi Daniel Defoen Robinson Crusoesta on tehty nuorille sopivaa luettavaa, vaikka kyse on alun perin ollut vakavasta aikuislukijoille tarkoitetusta filosofisia tarkoitusperiä sisältävästä teoksesta.
Hirventappaja aloitti viime vuoden puolella Jalavan pitkän kustannusprojektin, Cooperin uusien suomennosten sarjan. Anu van Heijstin suomentama sarja julkaistaan suomeksi siinä järjestyksessä, jossa ne Nahkasukan eli Natty Bumppon elämää kuvaavat, ja siksi Hirventappaja tuli ensimmäisenä. Kyse ei siis ole mistään kirjailijan varhaisteoksesta, vaan kypsästä Cooperista: hän kuoli kymmenen vuotta Hirventappajan ilmestymisen jälkeen.
Kirja asettaa nuoruutensa lukukokemuksia hehkuttaville todella vahvan kysymyksen: onko tämä kirja kaiken nostalgian arvoinen?
Vaikka Hirventappaja periaatteessa on kuin tiukasti rakennettu trilleri – tapahtumapaikkoja on vain muutama, henkilöiden määrä on rajattu, tapahtuma-aika on alle viikko –, sen läpikahlaaminen on aikamoinen saavutus. Henkilöt eivät juurikaan eroa toisistaan, dialogi on sekavaa ja parhaimmillaankin jahkailevaa. Suurimman osan aikaa lauseet virtaavat lukijan ohi tekemättä minkäänlaista vaikutusta. Cooper ei pysty synnyttämään tilan ja tapahtuman tuntua, kaikki jää ulkokohtaisen selittämisen varaan. Vika tuskin on suomentajan, joka selviää vaativasta urakasta kunnialla.
Kyse on enemmänkin vanhentuneista kirjallisuuden ja kerronnan tavoista ja muodoista. Mark Twainhan kiinnitti tähän huomiota jo tuoreeltaan valittaessaan 1890-luvulla julkaistussa kirjoituksessaan, että Cooperin teokset eivät tunnu alkavan mistään tai loppuvan mihinkään eikä niiden dialogi kuulosta oikeiden ihmisten puheelta tai vie edes tarinaa eteenpäin. Nämä ovat uusia, lähes modernistisia hyveitä kirjallisuudessa, eikä ole yksinomaan Cooperin vika, että hän ei niihin voinut sitoutua.
Sinänsä suomennosprojektissa kyse on kulttuuriteosta. Cooper on merkittävä kirjailija historiallisesti, ja suomalaiset lukijat ovat saaneet hänestä väärän kuvan. Uudessa suomennoksessa ovat mukana myös lukujen alkuun mottomaisesti asetetut runot, jotka on suomentanut tätä teosta varten Teemu Manninen. Nyt vasta voimme liki sadan vuoden tauon jälkeen asettaa Cooperin paremmin paikalleen romaanitaiteen historiassa.
Lyhennetyistä nuorisopainoksista kannattaa kuitenkin pitää kiinni, jos haluaa muistella Cooperia vetävien intiaanikirjojen kirjoittajana.
Niin, entäs ne Austen-vaikutteet? Hirventappajassa on paljon naispäähenkilöiden jahkailujen kuvausta. Cooper kuvaa pitkään ja hartaasti heidän rakkauttaan Nahkasukkaan ja muihin kirjan miehiin. Rakkaus on päättämättömyyttä, varsinkin 1700- ja 1800-luvun kirjallisuudessa, jossa saavuttamaton suhde on kauneinta kaikista.
Nahkasukkakaan ei tältä ihanteelta välty. Hän ilmoittaa karuin sanoin Hirventappajan lopussa, ettei halua sitoutua eikä siihen pysty.
Rakkaustarina jatkuu näin seuraavissa sarjan teoksissa. Nahkasukka-sarja on kuin saippuaooppera, jossa loputtomiin pedataan päähenkilön ihmissuhteita.
Juri Nummelin
Ruudinsavu 1 / vol. 8 (2014)

Poistoja Ruudinsavun nekrologeista

Tässä joitain nekrologeja Ruudinsavusta 1 / vol. 8, jotka eivät taittovaiheessa enää mahtuneet mukaan: 

Steve Forrest
Amerikkalainen näyttelijä Steve Forrest kuoli 18.5.2013 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt Texasissa 25.9.1925. Hänen syntymänimensä oli William Forrest Andrews.
Forrest näytteli lukuisissa tv-sarjoissa, kuten Death Valley Days, Rawhide, Cimarron Strip, Gunsmoke ja Virginialainen. Lisäksi hän esiintyi näytteli muutamissa lännenelokuvissa, kuten Villikissa valtaa lännen (Heller in Pink Tights, 1960), Puoliverinen (Flaming Star, 1960) ja Ruudinsavua Dodge Cityssä (Gunsmoke: Return to Dodge, 1987).

Richard Bull
Amerikkalainen näyttelijä Richard Bull kuoli 3.2.1024 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt 26.6.1924 Illinoisissa.
Richard Bull aloitti uransa näyttelijänä tv-sarjoissa 1950-luvun puolivälissä. Bullin tunnetuimpia rooleja lienee Länkkärien puolella Bull näytteli enimmäkseen tv-sarjoissa, kuten Virginialaisessa, Gunsmokessa ja Bonanzassa, mutta hän näyttäytyi myös elokuvissa.
Länkkäreitä hänen filmografiassaan ovat muun muassa Hiipivä kuu (The Stalking Moon, 1968), Lawman, 1971), Ulzana - verinen apassi (Ulzana's Raid, 1972) ja Clint Eastwoodin Ruoska (High Plains Drifter, 1973). Bull näytteli pitkään kauppias Nels Olesonin roolia Pieni talo preerialla -sarjassa. Bullin viimeinen lännenrooli oli tuomarin rooli Paradise-sarjassa vuonna 1989.

Joseph Ruskin
Amerikkalainen näyttelijä Joseph Ruskin kuoli 28.12.2013 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt 14.4.1924 Massachusettsissa. 
Ruskin oli Hollywoodille tyypillinen luonnenäyttelijä, joka teki pieniä sivurooleja tv-sarjoissa ja elokuvissa. Ruskin tunnetaan parhaiten siitä, että hän on harvoja näyttelijöitä, joka on esiintynyt niin alkuperäisessä 1960-luvun Star Trekissä kuin myöhemmissä elokuvissakin. 
Teatterinäyttelijänä uransa aloittanut Ruskin esiintyi parissa lännenelokuvissa, kuten 7 rohkeassa miehessä (1960). Ruskin näytteli myös 1960-luvulla useissa lännensarjoissa, kuten Lawmanissa, Stagecoach Westissä, Tales of Wells Fargossa ja The Wild, Wild Westissä. Animaatioiden ääniroolejakin tehnyt Ruskin näytteli vielä 2000-luvulla muun muassa elokuvissa Skorpionikuningas (2002) ja Smokin' Aces (2006). Ruskin oli myös aktiivinen ammattiyhdistystoimija. 

Mike Road
Amerikkalainen näyttelijä Mike Road kuoli 14.4.2013 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt Massachusettsissa 18.3.1918. 
Roadin ura alkoi jo 1940-luvulla, kun hän esiintyi elokuvissa pienissä rooleissa sekä teatterissa. Myöhemmin Road oli kuukausipalkkainen näyttelijä Warnerin tv-sarjoissa ja hän esiintyi useissa länkkärisarjoissa 1950- ja 1960-luvuilla. Sarjoja olivat mm. Buckskin, jossa hän näytteli pääosassa sheriffi Tom Sellersiä, Wagon Train, Bronco, Gunsmoke ja Maverick. Myöhemmin Road teki animaatiosarjojen äänirooleja. 

Larry D. Mann
Amerikkalainen näyttelijä Larry D. Mann kuoli 6.1.2014 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt 18.12.1922 Kanadan Ontariossa. 
Mann oli keskeisesti tv-näyttelijä, joka esitti useita sivurooleja monissa sarjoissa 1950-luvun alusta lähtien. Hän esiintyi myös useissa tv-elokuvissa koko uransa ajan. Lännensarjoja hänen urallaan olivat muun muassa Hawkeye and the Last of the Mohicans (1957), Shane (1966), Rango (1966) ja High Chaparral. 
Lännenelokuvia, joissa Mann näytteli, olivat muun muassa Flaming Frontier (1958), Sonorasta lounaaseen (Appaloosa, 1966) ja Lännen kieroin mies (There Was a Crooked Man, 1970). Mann teki myös äänirooleja animaatioihin, joista lännenaiheisia olivat ainakin sheriffi Hoot Klootin intiaanivihollisen Crazywolfin ääni vuosina 1973-1974 tehdyssä sarjassa.

Karen Black
Amerikkalainen näyttelijä Karen Black kuoli 8.8.2013 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt Illinoisissa 1.7.1939. 
Black esiintyi monissa 1960- ja 1970-lukujen suosikkielokuvissa ja esitti usein vastakulttuurista hahmoa, kuten huumeita käyttävää prostituoitua Dennis Hopperin Easy Riderissa. 
Muutamien tv-sarjojen lisäksi Blackin ainoat lännenroolit olivat Lamont Johnsonin Kaksintaistelussa (A Gunfight, 1971) ja Jack Starrettin tv-elokuvassa Mr. Horn. 

Ed Lauter
Amerikkalainen näyttelijä ja stand up -koomikko Ed Lauter kuoli 16.10.2013 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt New Yorkissa 30.10.1938. 
Lauter näytteli elokuvissa 1970-luvun alusta alkaen tehtyään sitä ennen lyhyen teatteriuran. Lauterin ensimmäinen elokuvarooli oli Stan Dragotin Suomessa esittämättömästä lännenkomediassa Dirty Little Billy (1972). 
Muita lännenelokuvia, joissa Lauter nähtiin, ovat mm. Paha porukka (Bad Company, 1972), Särkyneen sydämen sola (Breakheart Pass, 1975), Verenpunainen preeria/Valkoinen puhveli (White Buffalo, 1977) ja Seraphim Falls (2006). Lauter nähtiin myös monissa lännenaiheisissa tv-sarjoissa.

Larry Pennell
Amerikkalainen näyttelijä Larry Pennell kuoli 28.8.2013 Yhdysvalloissa. Hän oli syntynyt Pennsylvaniassa 21.2.1928. 
Pennell oli pienten sivuroolien luottonäyttelijä, joka teki paljon rooleja 1960- ja 1970-luvuilla. Pennellin tunnetuimmat roolit lienevät sarjoissa Ripcord (1961-1963) ja Beverly Hillbillies, jossa hän esiintyi kymmenen jakson ajan 1960-luvun lopulla. 
Pennell teki myös joitain lännenelokuvia. Jo hänen esikoiselokuvansa 7 hurjaa miestä (Seven Angry Men, 1955) oli länkkäri. Myöhemmin hänet nähtiin mm. elokuvissa Tie kohti länttä (The Far Horizons, 1955) ja Lännen sankarit - Winnetou ja Old Surehand (Old Surehand, 1965), joista jälkimmäinen oli saksalainen tuotanto. Pennell teki paljon sivurooleja 1960-luvun tv-sarjoissa, kuten Death Valley Daysissa ja Klondikessa. 

Eric Lawson
Amerikkalainen näyttelijä Eric (Layton) Lawson kuoli 10.1.2014 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt 28.12.1941. Parhaiten Eric Lawson tunnettiin Marlboro-miehenä vuosilta 1978-1981; myöhemmin hän esiintyi tupakoinnin vastaisissa mainoksissa.
Lawson esiintyi pienissä rooleissa tv-sarjoissa jo 1970-luvun alussa ja jatkoi aina 1990-luvulle. Lännensarjoja, joissa hän esiintyi, olivat muun muassa Guns of Paradise, The Adventures of Brisco County ja Walker, Texas Ranger. Lawson näyttäytyi myös elokuvissa, kuten The Last Ride of the Dalton Gang (1979) ja Pecos Billin ihmeelliset seikkailut (Tall Tale, 1995). Roskaohjaaja Fred Olen Rayn The Shooter (1997) jäi hänen viimeiseksi lännenelokuvakseen.

Russell Johnson
Amerikkalainen näyttelijä Russell Johnson kuoli 16.1.2014 Washingtonissa. Hän oli syntynyt 10.11.1924 Pennsylvaniassa. 
Johnson tunnetaan parhaiten ehkä tohtorin roolista Gilligan's Island -tv-sarjassa, mutta hän esiintyi myös useissa elokuvissa. Hän tuli alalle jo 1950-luvun alussa ja esiintyi muun muassa Jack Arnoldin scifi-jännärissä Vieraat ulkoavaruudesta (It Came from Outer Space, 1953). 
Johnson esiintyi lukuisissa lännenelokuvissa 1950-luvulla ja näytteli muun muassa Ronald Reaganin rinnalla Laissa ja järjestyksessä (Law and Order, 1953) sekä Audie Murphy -leffassa Yksinäinen taistelija (Tumbleweed, 1953). 1960-luvulla hän siirtyi television puolelle monen muun tavoin. Hän näytteli muun muassa Laramiessa ja Lännen tiessä. 

Ralph Waite
Amerikkalainen näyttelijä Ralph Waite kuoli 13.2.2014 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt 22.6.1928 New Yorkissa. 
Parhaiten Waite tunnetaan roolistaan pitkäikäisessä The Waltons -televisiosarjassa, mutta hän esiintyi myös joissain lännenelokuvissa, kuten Chaton maassa (1972) ja 7 rohkean kostossa (1972) sekä James Frawleyn Kid Bluessa (1973), jota ei jostain syystä ole Suomessa nähty. Waite oli myös poliittisesti aktiivinen ja pyrki kongressiin demokraattien listoilta useaan otteeseen 1990-luvulla. 

Charles Cooper
Amerikkalainen näyttelijä Charles Cooper kuoli 29.11.2013. Hän oli syntynyt San Franciscossa 11.8.1926. 
Cooper tunnetaan parhaiten Star Trekista, jossa hän esitti klingon-komentajia. Hän näytteli myös lännenelokuvissa ja -sarjoissa 1950-luvun alusta saakka. Eniten häntä nähtiin Rifleman- ja Death Valley Days -sarjoissa.

Cliff Bole
Amerikkalainen ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Cliff Bole kuoli 15.2.2014 Kaliforniassa. Hän oli syntynyt 9.11.1937 Kaliforniassa. 
Bole työskenteli televisiossa ja ohjasi ja käsikirjoitti muun muassa Star Trek - uutta sukupolvea, Ihmemies MacGyveria ja Baywatchia. Länkkäreitä hänen urallaan olivat R. G. Springsteenin halpis Lännen rautaotteessa (Showdown, 1963) sekä tv-sarjat Daniel Boone ja Guns of Paradise (1988-1990) sekä vuonna 1992 tehty Pony Express (The Young Riders).

Juanita Bartlett
Amerikkalainen käsikirjoittaja ja tuottaja Juanita Bartlett kuoli 25.2.2014. Hän oli syntynyt 28.2.1927 San Franciscossa. 
Bartlett käsikirjoitti lähinnä televisiosarjoja, kuten Bonanzaa, Alias Smith and Jonesia ja The Cowboysia sekä Pientä taloa preerialla. Vuonna 1984 hän tuotti ja käsikirjoitti tv-elokuvan No Man's Land, jossa Stella Stevens esittää naissheriffiä. Ohjaajana hääri Rod Holcomb.
Länkkärien lisäksi Bartlett käsikirjoitti muun muassa sarjoja Rockfordin paperit ja Yön kuumuudessa. 

Robert J. Conley
Amerikkalainen kirjailija Robert J. Conley kuoli 16.2.2014 Oklahomassa. Hän oli syntynyt 29.12.1940 samassa osavaltiossa. 
Conley aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja esseistinä 1970-luvun puolivälissä. Conley toimi Indian Studies -ohjelman ohjaajana montanalaisessa collegessa. Esikoisromaaninsa Back to Malachi hän julkaisi vuonna 1986, ja lopulta hän julkaisi useita kymmeniä lännenromaaneja. Yksi näistä oli Walter Hillin Geronimo-elokuvan (1993) romaaniversio. 
Conley oli cherokee-heimon kunniajäsen. Ennen kuolemaansa Conley ehti saada Western Writers of America -yhdistyksen Owen Wister -elämäntyöpalkinnon. 

Phil Hardy
Englantilainen kriitikko ja tietokirjailija Phil Hardy kuoli Norfolkilla 8.4.2014. Hän oli syntynyt Yorkshiressa 7.4.1945. 
Phil Hardy kirjoitti moniin eri lehtiin, kuten Time Outiin ja Varietyyn, ja hänet tunnetaan musiikkia ja musiikkiteollisuutta käsittelevistä kirjoistaan. Hän kirjoitti myös elokuvasta ja työskenteli Aurum Film Encyclopedia -sarjan toimittajana. Hänen sarjaan toimittamansa lännenelokuvakirjansa ilmestyi vuonna 1983 ja voitti seuraavana vuonna British Film Instituten palkinnon.