perjantai 19. elokuuta 2016

Suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa: Erik Munsterhjelm

Kuvassa  yksi Munsterhjelmin
Kanadassa julkaisemista teoksista.
Ruudinsavun päätoimittaja Juri Nummelin julkaisi keväällä kirjan Wild West Finland, joka on suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. Ruudinsavussa ilmestyi aiheesta joitain Nummelinin kirjoituksia, viimeisenä ehti juuri ja juuri ennen kirjaa pitkä artikkeli Erik Munsterhjelmistä, tässä jutun alusta maistiainen. 

Erik Munsterhjelmin seikkailut Pohjois-Amerikassa
Kulkurista poikakirjailijaksi

Erik Munsterhjelm (1905–1992) kirjoitti sekä muistelmia eräretkistään Pohjois-Amerikassa että samoihin maisemiin sijoittuvia seikkailukirjoja.

Lohjalla syntyneen Munsterhjelmin vanhemmat olivat taidemaalarit Alarik "Ali" Munsterhjelm ja Alma Viriä Olivia Dahlberg. Munsterhjelmin setä Rudolf Ludvig Munsterhjelm oli tunnettu tutkimusmatkailija ja eräkirjailija, joka muun muassa hiihti yli Grönlannin. Erik Munsterhjelm seurasi setänsä jalanjälkiä. Lähes kaksimetristä Munsterhjelmia sanottiin Iso-Erikiksi.
Munsterhjelm kävi oppikoulua ja vuoden verran Kadettikoulua, minkä jälkeen hän lähti vuonna 1928 Kanadaan siirtolaislaivalla. Ensiksi hän työskenteli montrealilaisessa leipomossa taikinanvaivaajana, mutta ei kestänyt yksitoikkoista työtä ja päätti lähteä preerioille osallistumaan vehnänkorjuuseen.
Munsterhjelm liikkui Kanadassa junalla pummina ja teki samalla tavalla lopulta myös matkan Yhdysvaltojen puolelle (mikä oli tuohon aikaan laitonta). Munsterhjelm päätyi matkoillaan aina Los Angelesiin asti. Sieltä hän lähti takaisin Kanadaan saatuaan tarpeekseen kuluttavista satamahommista ja niiden 18-tuntisista työpäivistä.
Munsterhjelm osallistui kultarynnäkköön, joka oli vallannut Kanadan suurten järvien seudut 1930-luvun pulakauden aikana. Aikansa kultaa suurelta osin turhaan etsittyään Munsterhjelm lähti vielä kerran vaellukselle, tällä kertaa Kanadan Luoteisterritoriossa sijaitsevalle Ena-järvelle. Kullankaivuu vaihtui turkismetsästykseksi, mutta Munsterhjelm palasi kullan pariin vielä myöhemmin.

Munsterhjelm aikoi asettua Kanadaan lopullisesti, mutta palasikin Suomeen 1930-luvun lopulla ja osallistui talvi- ja jatkosotaan. Samalla hän julkaisi ensiksi ruotsiksi ja sitten suomeksi kolme muistelmateosta erä- ja kullankaivuuretkistään Pohjois-Amerikassa: Med kanot och hundspann (1942, suom. Kanootilla ja koiravaljakolla, 1947), Guldfeber (1943, suom. Kultakuumetta, 1945) ja Som vagabond till Kalifornien (1945, suom. Kulkurina Kaliforniaan, 1946).
Munsterhjelm kirjoitti teoksensa (tai ainakin ne julkaistiin) "väärässä" järjestyksessä, sillä ajallisesti ensimmäisenä tapahtuu Kulkurina Kaliforniaan, minkä jälkeen tulevat Kanootilla ja koiravaljakolla- ja Kultakuumetta-kirjojen tapahtumat.
Muistelmiensa lisäksi Munsterhjelm kirjoitti myös neljä poikakirjana julkaistua fiktiivistä teosta, jotka alun perin ilmestyivät ruotsiksi neljän vuoden sisällä. Aineksia niihin kirjailija sai omilta vaellusvuosiltaan.
Vuosina 1943-1945 Munsterhjelm työskenteli Ruskealan Marmorin palveluksessa Neuvostoliitolle sodan jälkeen jääneessä Karjalassa. Viimeisen poikakirjansa kirjoitettuaan Munsterhjelm palasi Kanadaan vuonna 1947 ja ryhtyi siellä liikemieheksi.

Elokuvajuttu: Harold Lloyd Villissä lännessä

Huom! Jutun kirjoittajaksi oli Ruudinsavussa merkitty virheellisesti Kari Glödstaf. Oikea kirjoittaja on Jyri Kontturi. Toimitus pahoittelee virhettä.

Mykkää länttä

Mykän filmin neljän suuren koomikon joukkoon luettava Harold Lloyd (muuthan ovat Buster Keaton, Charlie Chaplin ja Harry Langdon) tunnetaan kenties parhaiten ikonimaisesta kuvasta, jossa hän roikkuu korkean tavaratalon seinällä olevan kellon viisareista. Kuva on Safety  Last! -elokuvan (1923) loppupuolen vauhdikkaasta seinäkiipeilykohtauksesta.
Nimenomaan huimista stunteistaan Lloyd hyvin tunnetaan. Hän toteutti suurimman osan noista akrobaattisista kohtauksista itse huolimatta toisen käden osaproteesista. Lloyd menetti vuonna 1919 kuvauksissa oikeasta kädestään peukalon ja etusormen. Myöhemmissä elokuvissaan hän käytti ihonväristä hansikasta vammaa peittämään.
Vaikka Harold Lloydin elokuvat olivat komedioita, sijoittuivat ne monen eri lajityypin kehykseen. Myös länkkäreihin, totta kai. Täyspitkä elokuva Pikkuveli/The Kid Brother (1927) on tarina sheriffi Hickoryn perheestä, johon kuuluu rotevan isän itsensä lisäksi kaksi väkivahvaa sekä yksi heiveröinen poika (Harold Lloyd). Elokuvaan on tehty muutamia vauhdikkaita kohtauksia, mutta mukana on myös draamaa ja hiukan lempeäkin, ja kokonaisuutena se hieman laahaa eikä ei jaksa enää oikein kantaa.
Kokonaan toista maata on Billy Blazes, Esq. -lyhäri vuodelta 1919. Se on täyttä vauhtia ja toimintaa alusta loppuun. Tiiviiseen tilaan on saatu mahtumaan suunnilleen kaikki lännen elokuvan kliseet. Elokuvan avaa tekstiplanssi:”Far out on the silent prairie – the mining town of Peaceful Vale – nobody has been killed here for almost twenty minutes.” On arkaa sheriffiä (Snub Pollard), ja saluuna nimeltään Viiden Ässän Taverna (Aivan irrationaalinen väliteksti: ”Istuva Härkä poikkesi täällä kerran matkalla tanssikouluun.”)
Tavernaan saapuu pyssyjään laukoen kaksi hurjapäätä, jotka laittavat kapakan hujopin kiinalaistarjoilijan tanssimaan ammuskelemalla lattiaan. Peluri Kiero-Charlie hallitsee kaupunkia rautaisella kädellään ja ginin tuoksuisella hengityksellään, ja hän aikoo kaapata saluunan itselleen omistamallaan velkakirjalla. Charlie hätistää kapakanisännän matkoihinsa, mutta kaappaa tämän Nell-tyttären (Bebe Daniels) itselleen.
Sitten kuvaan saadaankin herra Billy Blazes, ”Onnensoturi aurinkoisten romanssien ja viuhuvien luotien maassa” eli Harold Lloyd itse. Lloyd on täydessä lännenmiehen sotisovassa ja rilleissään, ja avauskuvassa hän pyöräyttää vauhdikkaasti itselleen yhdellä kädellä sätkän ja raapaisee korvan takaa tulta.
Billy pelastaa tavernanisännän ahdistelijoiden kynsistä ja vie tämän rattailla takaisin kaupunkiin. ”Six minutes later. It looks like a big day for the undertaker.” Miesten tultua kaupunkiin Billy haastaa Charlieta. Seuraa tappelua, juoksentelua ja kohtaus, jossa Billy kulkee pitkin kattoja ammuskellen ja hypäten lopulta neljästä metristä kadulle. Pyssyistä eivät näy kudit loppuvan, sillä kertaakaan lataamatta Billy vielä ratsastaa pääkatua pitkin koko ajan aseitaan laukoen. Lopulta hän menee takaisin tavernaan, ja löytää Charlien ja Nellin sieltä. Hän ampuu Charlieta takapuoleen (!) ja toistaa temppunsa vielä kahdesti. Ehkä kyse on vain suolapanoksista, koska Charlie pakenee peloissaan mutta muuten hyvävoimaisena sängyn alle.
Elokuva päättyy vielä ratsain suoritettuun takaa-ajoon, jossa puolen tusinaa miestä ratsastaa karkureiden perässä pyssyt pöllähdellen. Takaa-ajon päätöstä ei näytetä, vaan kuvaan tulee ”Kolme vuotta myöhemmin” -
planssi. Kuvassa nähdään Nell hoitamassa tyttöä ja Billy opettamassa pojalle sätkän käärimisen tekniikkaa. Seuraavassa käänteessä paljastetaan, että kyse ei ole heidän omista lapsistaan, vaan sheriffin ja hänen squawinsa jälkeläisistä.

Sarjakuva-arvostelu: Rivo Länsi

Rivo Länsi tarjoilee kakkosta

Onanias Onnekas: Rivo Länsi Special N:o 1: Mekaaninen morsian. 77 s. Lempo Kustannus.
Kiero-Dick: Rivo Länsi N:o 4: Mambo, musta kostaja. 100 sivua. Lempo Kustannus.

Kiero-Dickin eli nykyään Tampereella asuvan Pauli Hirtolahden kiero mielentuotos eli Rivo Länsi on löytänyt selvästi oman lokeronsa ja jatkaa ilmestymistään.
Sarjaan teki spesiaalin salanimellä toinen sarjakuvantekijä nimellä Onanias Onnekas – hän ei kuulemma halua nimeään julkisuuteen. Tarina poikkeaa aiemmista Rivo Länsi -sarjan kirjoista huomattavasti: se on scifi- ja steampunk-henkinen juttu hullusta professorista, joka on rakentanut seksirobotin. Robotti on tosin vain yksi sivujuoni mielettömiä ideoita heittelevästä tarinasta, jossa fyysinen kiihotus ei ole niinkään tärkeää kuin varsinaisen Kiero-Dickin omissa kertomuksissa.
Lähikuvia pyllyistä ja penetroivista peniksistä tarjoilee sitten taas runsain mitoin Kiero-Dickin paluu sarjaan. Mambo, musta kostaja (kannen mukaan nimi on Mambo pääsee kahleistaan) on mukaelma 1970-luvun suosituista orjaplantaasikirjoista ja -elokuvista ja varmasti saanut innoitusta Tarantinon Django Unchainedista.
Mambo on musta orja, joka pääsee tuikkaisemaan emäntää kakkoseen tuon tuosta – emäntä ei luonnollisesti halua tulla raskaaksi. Isäntä ei tällaista peliä kuitenkaan kauan katsele ja Mambo ruoskitaan verille. Lisäksi hänen puolisonsa raiskataan rajusti. Alkaa sisällisota ja Mambo karkaa liittyäkseen pohjoisen joukkoihin. Härskien käänteiden jälkeen tulee kosto, jossa jälleen kerran tuikataan kakkoseen.
Nopeasti luettavat sarjat eivät aina ole riittävän parodisia ollakseen hauskoja, nyt ne vaikuttavat paikoitellen kuin ne olisivat aitoja 70-luvun fumetteja aina kankeaa kuvajakoa myöten. Mekaaninen morsian -spesiaali on hiukan monimuotoisempi, mutta sen juoneen taas on ängetty aivan liikaa kamaa.
Juri Nummelin

Sarjakuva-arvostelu: Bouncer: Armottomien laupeus

Happolänkkärisaaga jatkuu

Boucq ja Jodorowsky: Bouncer. Osa 2: Armottomien laupeus (Bouncer 2: La Pitié des bourreaux). Suom. Heikki Kaukoranta. 60 s. Jalava 2015.

Elokuvaohjaaja Alejandro Jodorowskyn ja kuvittaja Boucqin ankara lännensaaga Bouncer jatkaa kulkuaan. Ensimmäinen osa Kainin silmä avasi tarinan arvoituksellisesti ja hurmeisesti eikä toinen osa, Armottomien laupeus, paljon jälkeen jää. Parhaiten tarinasta saa irti, jos ne lukee kaikki kerralla, sen verran vaikea toiseen osaan on päästä sisään.
Jodorowskyn tunnetuin elokuva lienee edelleen hänen esikoisensa, El Topo (1970). Sen psykedeeliset hippikuvastot elävät myös Bouncerissa: Armottomien laupeudessa yksikätinen hylkiö alkaa opettaa verilöylystä ainoana eloonjäänyttä nuorta poikaa tappajaksi, ja riittien kuvaus muistuttaa hyvin paljon El Topoa, varsinkin kohtauksessa, jossa pojalle syötetään hallusinogeenejä sisältäviä katkuksia.
Sarjakuva sisältää myös tahallisia anakronismeja, jotka jollakulla muulla olisivat helposti ohimenevää brassailua. Naamioitu postivaunuryöstäjä nimittäin siteeraa ääneen Rainer Maria Rilken Duinon elegioita, jotka runoilija kirjoitti vasta 1910–1920-luvun vaihteessa.
Boucq kuvittaa tarinan upeasti. Kuvissa ja yksittäisissä sivuissa on samaan aikaan painava tunne että huimaava vauhti. Laajat näkymät eivät estä intiimien hetkien syntymistä eikä sitä estä myöskään Jodorowskyn karu ja rujo tarina, joka löytää kauneutta sieltä, missä sitä ei pitäisi olla lainkaan. Sitä on armottomien laupeus.
Juri Nummelin

Kirja-arvostelu: Petri Hirvonen: Kuolevan jumalan yö

Kostajarymistelyä 

Petri Hirvonen: Kuolevan jumalan yö ja muita jännitysnovelleja. Toim. Juri Nummelin. Putki kustannus 2014.

Lyhyen uran senttarina tehneen Petri Hirvosen 2000-luvun novellituotanto on koottu pieneen kirjaseen (106 sivua, tosin sivunumerointi loppuu yllättäen viimeisen novellin ensisivun 97 kohdalla), jonka avaa toimittaja Nummelinin lyhyt esittely. Kymmeneen tarinaan mahtuu monenlaista kertomusta: on länkkäriä, pulpahtavaa jännitystä ja merirosvojakin.
Varsinaisia länkkäreitä on kolmisen kappaletta: "El Otoño" (Ruudinsavu 2/2006), "Palkkarengin lopputili" (Ruudinsavu 4/2004) ja "Wounded Kneen tyttö" (aiemmin julkaisematon), mutta ”Villin lännen” meininki esiintyy useammassakin muussa tarinassa voimakkaana. Oman käden oikeus, mustaa aavistuksen vaaleampien stetsoneiden kantajien järkähtämättömyys ja koston oikeutuksen lähes maanisuuteen saakka ajava vietti esiintyy kirjassa aika lailla novellista toiseen. Hirvosen tiheä kerronta vie tarinoita eteenpäin hurjalla draivilla, useimmiten erittäin veriseen lopputulokseen.
Kuolevan jumalan yön kertomuksia yhdistää voimakas oikeamielinen moraali, oli päähenkilönä sitten enemmän tai vähemmän kaidan tien kulkija saati sitten kostoa janoava yksinäinen susi. Näissä tarinoissa on tiivistä toimintaa enemmän kuin laki sallii, mutta ehkä siksi ne ovatkin niin viihdyttävän riemastuttavia. Niissä ei ole grammaakaan liikaa selittelyä tai tyhjäkäyntiä, siksipä niiden lukemiseen ei myöskään kulu liiemmälti aikaa.
Äärimmäisen nopealukuista ja unohdettavaa rymistelyä. Kirja on saatavana tarvepainatteena Lulu.comista (http://www.lulu.com/spotlight/putkikustannus)
.
Jukka Halme

Kirja-arvostelu: Eero Korpinen: Jouluksi kotiin

Kotimaista Alaska-kauhua

Eero Korpinen: Jouluksi kotiin. 95 s. Kuoriaiskirjat 2014. 

Eero Korpinen on nuori kirjoittaja, jonka esikoisromaani Jouluksi kotiin sijoittuu Alaskan hyisiin ja lumisiin maisemiin. Kyse ei ole varsinaisesta lännenromaanista, vaan enemmänkin Stephen Kingin Hohdon ja Pet Semataryn jäljillä liikkuvasta intiaaneihin ja näiden uskomuksiin liittyvästä kauhusta. Korpista lännen aiheet selvästi kiinnostavat, ja hänen lännennovellejaan nähtäneen myöhemmin Ruudinsavun sivuilla.
Jouluksi kotiin muistuttaa jossain määrin Antonia Birdin kirottua elokuvaa Ravenous (eli suomeksi Erämaa syö miestä), joka kertaa Alfred Packerin johtaman retkikunnan verisen kohtalon. Lumimyrsky on pudottanut helikopterin maahan vanhan kylän lähelle ja sen kaksi matkustajaa linnottautuu autiotaloon pakoon lunta ja tuulta. Toinen miehistä on häikäilemätön kaivosmagnaatti Leeds, joka ei juuri välitä työntekijöistään, ainoastaan tuloksesta. Toinen miehistä on pilotti Hawkstone, järjen mies, joka kuitenkin pian joutuu pois pelistä. Leeds joutuu selviämään yksinään metsissä mahdollisesti vaanivien hirviöiden kanssa. Yhtään hirviötä tarinassa ei kuitenkaan kohdata, ellei sellainen ole sitten Leeds itse.
Korpinen on sujuva kirjoittaja, ja kuvaus kahden miehen klaustrofobisesta oleskelusta lumen vangitsemana on parhaimmillaan hyvinkin jännittävää.
Temaattisesti kirja on kuitenkin vielä heiveröinen. Alun työtaistelukuvaukset liittyvät tarinaan varsin hatarasti, varsinkin kun niitä kuvataan kirjan pituuteen (95 sivua!) nähden aika perusteellisesti. Myös Leedsin kuvaus on oudon ristiriitaista, kun inhottava liikemagnaatti ajattelee vaimoaan niin hellästi.
Juri Nummelin

Arvostelu: Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan; Tasangon kaupungit

McCarthyn vaikeaselkoista trilogiaa

Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan. Suom. Erkki Jukarainen. 504 s. WSOY, 2015 (julkaistu alun perin vuonna 1995).
Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit. Suom. Kaijamari Sivill. 350 s. WSOY, 2015.

Cormac McCarthyn Rajaseutu-trilogian toinen ja kolmas osa ilmestyivät suomeksi syksyllä 2015, vuosi trilogian ensimmäisen osan Kaikki kauniit hevoset jälkeen. Toinen osa Matka toiseen maailmaan suomennettiin itse asiassa jo vuonna 1995 vain muutama vuosi alkuperäisteoksen jälkeen. Nyt se on julkaistu uusintapainoksena yhtä aikaa kolmannen osan eli Tasangon kaupunkien kanssa, mikä onkin mainio ratkaisu. Erkki Jukaraisen 1990-luvun suomennokseen ei nähtävästi ole juurikaan puututtu, vain espanjankielinen sanasto on lisätty teoksen loppuun. Selviä häiritseviä eroja suomennoksissa eri osien välillä ei myöskään ole havaittavissa.
Voisi hyvin kuvitella, että Matka toiseen maailmaan on se syy, miksi McCarthy ei Suomessa vielä 1990-luvulla päässyt suosioon. Teos on selvästi tämän trilogian hankalin ja myös laajin osa ja muutenkin raskaimpia McCarthyn teoksia. Tarina kyllä käynnistyy sujuvasti nuorten veljesten elämän kuvauksella ja suden metsästys -tarinalla, mutta mitä pitemmälle päästään, sitä enemmän lukija alkaa ihmetellä jutun juonta ja tarinan tarkoitusta. Pääjuoni, joka tuntuu vielä vaihtuvan teoksen aikana, saa seurakseen pitkiä ”monologitarinoita”, jotka päähenkilö Billy Parham kuulee tapaamiltaan henkilöiltä. Ihan vähällä eivät näiden sivutarinoiden merkitykset lukijalle avaudu, varsinkin kun ne ovat niin laajoja.
Tarina on synkempi ja murheellisempi kuin trilogian ensimmäinen osa. Muutoin tarinan puitteet ovat tuttua McCarthya: luonnon kauneus ja sen riippumattomuus ihmisestä, karu dialogi (välillä jää jopa epäselväksi, kuka puhuu), kaksikielinen replikointi (espanjaa on runsaasti), päähenkilö on alle kaksikymppinen mies ja kerronta on lakonista. Trilogian pääteema tuntuu olevan elämänhallinnan mahdottomuus.
Samaan tyyliin, mutta hieman ilmavammin kulkee myös trilogian kolmas osa. Siinä ensimmäisen ja toisen osan päähenkilöt John Grady Cole ja Billy Parham ovat päätyneet samalle ranchille cowboyiksi. Molempien menneisyys on murheellinen, mutta siihen ei juuri viitata, mikä myös mahdollistaa trilogian osien lukemisen itsenäisinä teoksina. Miesten tulevaisuuskaan ei ruusuiselta näytä, koska cowboy-elämänmuoto alkaa hiipua. Tarinan keskushahmoksi nousee hieman enemmän ”hevoshullu” John Grady, joka rakastuu traagisesti ilotalon tyttöön, jolla on epilepsia mitä John Grady ei tiedä. Billykin kuitenkin kantaa tarinaa, ja ihan lopussa tapahtuu vielä suuri, hieman kummallinen aikahyppy (tyyliin ”kuinkas sitten kävikään”).
Tasangon kaupungit on joka tapauksessa selvästi jouhevampi kuin edellinen osa. Replikointia on jonkin verran enemmän, mikä vie tarinaa nopeammin eteenpäin. Jopa tietynlaisia huumorinpilkahduksia on havaittavissa, mutta loppujen lopuksi tarina ei ole yhtään valoisampi kuin trilogian aiemmat osat.
Pelkästään länkkäreitä lukeville McCarthyn trilogiaa on vaikea suositella, mutta vähänkin laajemmin kirjallisuudesta kiinnostuneille se on mielenkiintoinen tuttavuus. Helppoa sen lukeminen ja ymmärtäminen ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta poikkeuksellisella tyylillään se on hyvin inspiroiva.
Ossi Kokko

Arvostelu: Quentin Tarantino: The Hateful Eight

Röyhkeä lumilänkkäri

Quentin Tarantino: The Hateful Eight (USA 2016). N: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Tim Roth. 2 h 48 min.

Elmore Leonardin romaani Forty Lashes taisi jäädä Quentin Tarantinolta lopullisesti filmaamatta, mutta mainio ja innostava Django Unchained ei jäänyt hänen ainoaksi länkkärikseen. The Hateful Eight on vielä selkeämmin western maisemia, hahmoja ja tematiikkaa myöten, joskin elokuva jatkaa myös Django Unchainedissa aloitettua rasismiteemaa.
The Hateful Eight on ohjattu samanlaisella röyhkeydellä kuin muutkin Tarantinon elokuvat. Hän ei mielistele ketään, vaikka monet kriitikot ja katsojat, jopa entiset fanit, haukkuvat hänen uusia elokuviaan liian pitkään jauhavasta dialogista, liiallisesta intertekstuaalisten viittausten käytöstä, ylipäätään liiasta itsetietoisuudesta. Nämä ovat kaikki Tarantinolle hyveitä, samoin kuin tarkoituksellinen epäjatkuvuus (josta hän halutessaan pääsee eroonkin, kuten Jackie Brown todistaa, samoin melkein kaikkien elokuvien monet yksittäiset kohtaukset).
The Hateful Eightissä on kaikkea tätä, alkaen Robert Richardsonin komeasta kuvauksesta (elokuvahan on kuvattu 70 millin filmille, mutta valitettavasti näin vain tavanomaisen digikopion) ja elokuvan musiikista. Sen on säveltänyt, kuten hyvin tiedetään, Suomeen maaliskuussa tuleva Ennio Morricone – ja musiikki on loistavaa, tummaa ja synkkää, kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ja niinpä Tarantino käyttää kahdessa kohtauksessa myös Morriconen sävellyksiä elokuviin The Thing ja Manaaja II.
Edelliseen The Hateful Eight tuntuu liittyvän myös yhdessä pääosassa olevan Kurt Russellin, mutta myös tapahtumapaikan kautta: suljettu pirtti lumen ja tuiskun keskellä. Morricone-viittausten lisäksi elokuvassa kuullaan myös White Stripesia yhdessä kohtauksessa (aivan saumattomasti) sekä lopputekstien aikana soi Roy Orbisonin biisi tämän tähdittämästä sisällissotaelokuvasta The Fastest Guitar Alive (1967), jota ei ole koskaan Suomessa näytetty.
Biisi onkin aivan sopiva lopetus elokuvalle, jonka lopetus on häijyimpiä mainstream-elokuvassa hetkeen nähtyjä. Jotkut ovat pitäneet sitä – ja muutakin elokuvan väkivaltaa – tarpeettoman sadistisena, mutta elokuvan sisällä se on kyllä perusteltua. Miten tämä tarina olisi voinut päättyä muulla tavalla?
The Hateful Eight sijoittuu aikaan sisällissodan jälkeen ja sen pääosassa on Samuel L. Jacksonin mainiosti ja röyhkeydellä esittämä palkkatappaja Marquis Warren (viittaus länkkärikäsikirjoittajaan ja -ohjaajaan Charles Marquis Warreniin, jonka tunnetuin elokuva lienee outo Elvis-länkkäri Charro). Marquis on sisällissodan veteraani, ja hänellä on taskussaan kirje itseltään presidentti Lincolnilta. Hän käyttää sitä selvitäkseen valkoisten maailmassa, ja juuri tässä Tarantino kommentoi vahvasti nykyajan rasismia.
Marquis on pätevä ja ylpeä mies, mutta hän sanoo suoraan, ettei selviäisi valkoisten maailmassa ilman asetta. Kirje takaa hänelle, ettei hänen aina tarvitse siihen turvautua. Kirjeeseen sisältyy omat juonenkäänteensä, mutta ei pilata niitä – niistä tosin elokuvan tematiikka vain syvenee.
Tarantino tuntuu muutenkin kommentoivan nykyaikaa pitkissä dialogeissaan, joissa käydään läpi mille tahansa kiihtyneelle nettikeskustelulle tyypillisiä vääristymiä ja väärinymmärtämisiä, sekä tahallisia että tahattomia. Lumisessa pirtissä tunteet käyvät kuumina, ja vanhat rintamalinjat näyttävät pitävän – järjettömän ironista ja kyynistä loppuratkaisua lukuun ottamatta.
Elokuvan taso tuntuu notkahtavan yllätyskäänteen jälkeen, kun Tarantino marssittaa nopeasti näyttämölle muutamia uusia henkilöitä. He eivät tunnu uskottavilta, mutta samalla heistä myös päästetään ilmat nopeasti pihalle.
Toinen yllätyskäänne tarjoillaan kömpelösti, mutta oletan, että juuri se kömpelyys on ollut tarkoituksellista – Tarantino ei ole koskaan (ehkä Jackie Brownia lukuun ottamatta) halunnut tehdä puhdasta, perinteisillä tavoilla sujuvaa elokuvaa. The Hateful Eight on likaista elokuvaa, aivan kuin sen esikuvatkin, tunnin mittaiset B-länkkärit ja burleskiin renessanssityyliin näytellyt italolänkkärit.
Jälkimmäisten vaikutus selittää myös The Hateful Eightin röyhkeän ja pidäkkeettömän näyttelemisen. Se ei ole ylinäyttelemistä, vaan näyttelemistä juuri siinä tyylilajissa, joka on valittu.
Juri Nummelin

Arvostelu: Tapani Bagge: Tappajatimantti

Ennen vanhaan länkkäritkin olivat parempia

Tapani Bagge: Tappajatimantti. Kolme FinnWest-klassikkoa. 288 s. Turbator 2015.

Ennen vanhaan 1980-luvulla kaikki oli paremmin. Lauantaisin tuli kuukauden western ja kioskeissa myytiin kioskikirjallisuutta. Siellä R-kioskin ikkunassa Mack Bolanien, Remojen ja Nick Carttereiden rinnalla oli myytävänä myös FinnWest.
Ainakin omassa Morgan Kanea ja Tex Willeriä diggailevassa kaveripiirissä Oululaisen, lähinnä Yöjutusta ja Jerry Cottonista tunnetun Kolmiokirjan julkaisema lännensarja oli outolinnun maineessa. Kun Amerikka oli jotain myyttistä ja kaikki sieltä tuleva varmasti parempaa, niin tuntui lähes pyhäinhäväistykseltä, että joku suomalainen kehtasi kirjoittaa härmäläisen puukkojunkkarin seikkailuista villissä lännessä.
Tosin kokeiluluontoisen lukukokemuksen perusteella oli koulupojankin pakko myöntää, että lehden jutut veivät mukanaan ja ruumiitakin tuli riittävästi koulupojan verenhimoa tyydyttämään.
FinnWest ilmestyi vuosina 1976–1992 ja myi parhaimpina vuosina lukuja, joita moni nykykirjailija ei voi kuin kadehtia. Kansan maku kuitenkin otti askeleen huonompaan suuntaan 90-luvun laman myötä ja lehti lopetettiin hilpeästi nimettyyn tarinaan Jouluksi hirteen.
Nykypäivänä keskivertolukijalle tunnetuin Finn Westin kirjoittaja on rikos- ja lastenkirjailijana mainetta niittänyt Tapani Bagge, jonka kolme FinnWest-tarinaa Turbator on nyt tuonut nykylukijan käsien ulottuville. Mukana kokoelmassa ovat nimikkotarina Tappajatimantti (12/1988), Paha maa, julma maa (4/1989) sekä Pääkallo ja sääriluut (7/1991).
Näiden kolmen tarinan lisäksi kirjassa on Baggen esipuhe "Vain muutaman dollarin tähden", jossa hän kertoo kokemuksistaan Villin lännen tarinoitsijana ja taustoittaa kirjan tarinoita ja niiden lähtökohtia.
Tappajatimantin inspiraationa on ollut Dashiel Hammettin dekkariklassikko Maltan haukka, ja tarinassa Pinkertonin etsivä saapuu helteiseen Little Big Gulchiin keskeyttämään Juho Helapään, eli Wild Finnin ja seriffi Amos Napoleon Jeffersonin korttipelin.
Etsivä ei ole sen vähempää kuin 44-karaattisen timantin rosvonneen Jonnsonin kintereillä. Kuumuuteen kyllästynyt Wild Finn ei kummempaa kehotusta tarvitse, vaan lähtee etsivän matkaan timanttijahtiin. Paljon saa Bull Durhamia kärytä ja ruutia palaa ennen kuin kaikki kimurantin tarinan mutkat ovat saatu oiottua ja tarina päätökseen.
Dakotan territoriossa sijaitseva Paha maa on todellakin julma maa. Sen saa kotitalonsa tulipalossa menettänyt Juho todeta kirjan seuraavassa tarinassa, jossa Fedoran pikkukaupungin liepeillä olevan Tupla-M-karjatilan omistuksesta käydään verinen taistelu.
Perimysjärjestyksen uudelleenjärjestelyissä seikkailee mukana myös toinen suomalainen, pahanhajuinen savolainen Kallos-Ville tai amerikaksi Will Calhoun. Vääräleukaisesta savolaisesta tulikin myöhemmin sarjan vakiohahmoja. Tarinan hurmeinen tunnelma on sukua Shakespearen Macbethille.
Viimeisessä tarinassa El Finlandés Furioso on piereskelevän Antti-muulinsa kanssa päätynyt Etelä-Teksasiin Meksikon rajan tuntumaan. Siellä mangroveviidakon kätköissä lymyää niin meksikolaiskapinallisia, Texas rangereita ja merirosvolaivakin. Viimeisessä tarinassa tunnelma on synkempi ja kylmäävämpi kuin aikaisemmissa ja Juhokin on enemmän sivustakatsoja sekä sijaiskärsijä, joka vain yrittää selvitä pois viidakon kuumeisesta helvetistä, jossa ihmishengellä ei ole suurtakaan arvoa – paitsi krokotiilin lounaana.
Tappajatimantti muistuttaa nykylukijaa siitä, miten kovatasoisia länkkäreitä Suomessa on kirjoitettu. Bagge kertoo esipuheessa kuinka nopeasti tarinat ovat kirjoitettu, mikä saa lähinnä lukijan ihailemaan tämän ammattitaitoa. Totta kai FinnWestit noudattavat kioskikirjallisuuden perinteitä, mutta ne tekevät sen tyylillä ja samalla tuoden mukaan aimo annoksen hurttia huumoria.
Baggella oli jo yli 20 vuotta sitten kyky luoda luupäisyydessään koomisia roistoja ja tahria myyttisten lännenhahmojen kiillotettuja kilpiä. Osansa saavat niin marisevat Texas Rangerit, Pinkertonin etsivien ammattitaito kuin Meksikon kapinallisten motiivit. Kun mukaan vielä lisätään se, että kaikkien kolmen tarinan loppukohtaukset ovat tyylikkäitä ja mieleenpainuvia, niin ei voi kuin huokaista kuinka ennen vaan asiat olivat paremmin.
Jani Kangas