Siirry pääsisältöön

Arvostelu: Tapani Bagge: Tappajatimantti

Ennen vanhaan länkkäritkin olivat parempia

Tapani Bagge: Tappajatimantti. Kolme FinnWest-klassikkoa. 288 s. Turbator 2015.

Ennen vanhaan 1980-luvulla kaikki oli paremmin. Lauantaisin tuli kuukauden western ja kioskeissa myytiin kioskikirjallisuutta. Siellä R-kioskin ikkunassa Mack Bolanien, Remojen ja Nick Carttereiden rinnalla oli myytävänä myös FinnWest.
Ainakin omassa Morgan Kanea ja Tex Willeriä diggailevassa kaveripiirissä Oululaisen, lähinnä Yöjutusta ja Jerry Cottonista tunnetun Kolmiokirjan julkaisema lännensarja oli outolinnun maineessa. Kun Amerikka oli jotain myyttistä ja kaikki sieltä tuleva varmasti parempaa, niin tuntui lähes pyhäinhäväistykseltä, että joku suomalainen kehtasi kirjoittaa härmäläisen puukkojunkkarin seikkailuista villissä lännessä.
Tosin kokeiluluontoisen lukukokemuksen perusteella oli koulupojankin pakko myöntää, että lehden jutut veivät mukanaan ja ruumiitakin tuli riittävästi koulupojan verenhimoa tyydyttämään.
FinnWest ilmestyi vuosina 1976–1992 ja myi parhaimpina vuosina lukuja, joita moni nykykirjailija ei voi kuin kadehtia. Kansan maku kuitenkin otti askeleen huonompaan suuntaan 90-luvun laman myötä ja lehti lopetettiin hilpeästi nimettyyn tarinaan Jouluksi hirteen.
Nykypäivänä keskivertolukijalle tunnetuin Finn Westin kirjoittaja on rikos- ja lastenkirjailijana mainetta niittänyt Tapani Bagge, jonka kolme FinnWest-tarinaa Turbator on nyt tuonut nykylukijan käsien ulottuville. Mukana kokoelmassa ovat nimikkotarina Tappajatimantti (12/1988), Paha maa, julma maa (4/1989) sekä Pääkallo ja sääriluut (7/1991).
Näiden kolmen tarinan lisäksi kirjassa on Baggen esipuhe "Vain muutaman dollarin tähden", jossa hän kertoo kokemuksistaan Villin lännen tarinoitsijana ja taustoittaa kirjan tarinoita ja niiden lähtökohtia.
Tappajatimantin inspiraationa on ollut Dashiel Hammettin dekkariklassikko Maltan haukka, ja tarinassa Pinkertonin etsivä saapuu helteiseen Little Big Gulchiin keskeyttämään Juho Helapään, eli Wild Finnin ja seriffi Amos Napoleon Jeffersonin korttipelin.
Etsivä ei ole sen vähempää kuin 44-karaattisen timantin rosvonneen Jonnsonin kintereillä. Kuumuuteen kyllästynyt Wild Finn ei kummempaa kehotusta tarvitse, vaan lähtee etsivän matkaan timanttijahtiin. Paljon saa Bull Durhamia kärytä ja ruutia palaa ennen kuin kaikki kimurantin tarinan mutkat ovat saatu oiottua ja tarina päätökseen.
Dakotan territoriossa sijaitseva Paha maa on todellakin julma maa. Sen saa kotitalonsa tulipalossa menettänyt Juho todeta kirjan seuraavassa tarinassa, jossa Fedoran pikkukaupungin liepeillä olevan Tupla-M-karjatilan omistuksesta käydään verinen taistelu.
Perimysjärjestyksen uudelleenjärjestelyissä seikkailee mukana myös toinen suomalainen, pahanhajuinen savolainen Kallos-Ville tai amerikaksi Will Calhoun. Vääräleukaisesta savolaisesta tulikin myöhemmin sarjan vakiohahmoja. Tarinan hurmeinen tunnelma on sukua Shakespearen Macbethille.
Viimeisessä tarinassa El Finlandés Furioso on piereskelevän Antti-muulinsa kanssa päätynyt Etelä-Teksasiin Meksikon rajan tuntumaan. Siellä mangroveviidakon kätköissä lymyää niin meksikolaiskapinallisia, Texas rangereita ja merirosvolaivakin. Viimeisessä tarinassa tunnelma on synkempi ja kylmäävämpi kuin aikaisemmissa ja Juhokin on enemmän sivustakatsoja sekä sijaiskärsijä, joka vain yrittää selvitä pois viidakon kuumeisesta helvetistä, jossa ihmishengellä ei ole suurtakaan arvoa – paitsi krokotiilin lounaana.
Tappajatimantti muistuttaa nykylukijaa siitä, miten kovatasoisia länkkäreitä Suomessa on kirjoitettu. Bagge kertoo esipuheessa kuinka nopeasti tarinat ovat kirjoitettu, mikä saa lähinnä lukijan ihailemaan tämän ammattitaitoa. Totta kai FinnWestit noudattavat kioskikirjallisuuden perinteitä, mutta ne tekevät sen tyylillä ja samalla tuoden mukaan aimo annoksen hurttia huumoria.
Baggella oli jo yli 20 vuotta sitten kyky luoda luupäisyydessään koomisia roistoja ja tahria myyttisten lännenhahmojen kiillotettuja kilpiä. Osansa saavat niin marisevat Texas Rangerit, Pinkertonin etsivien ammattitaito kuin Meksikon kapinallisten motiivit. Kun mukaan vielä lisätään se, että kaikkien kolmen tarinan loppukohtaukset ovat tyylikkäitä ja mieleenpainuvia, niin ei voi kuin huokaista kuinka ennen vaan asiat olivat paremmin.
Jani Kangas

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…