Siirry pääsisältöön

Arvostelu: Tapani Bagge: Tappajatimantti

Ennen vanhaan länkkäritkin olivat parempia

Tapani Bagge: Tappajatimantti. Kolme FinnWest-klassikkoa. 288 s. Turbator 2015.

Ennen vanhaan 1980-luvulla kaikki oli paremmin. Lauantaisin tuli kuukauden western ja kioskeissa myytiin kioskikirjallisuutta. Siellä R-kioskin ikkunassa Mack Bolanien, Remojen ja Nick Carttereiden rinnalla oli myytävänä myös FinnWest.
Ainakin omassa Morgan Kanea ja Tex Willeriä diggailevassa kaveripiirissä Oululaisen, lähinnä Yöjutusta ja Jerry Cottonista tunnetun Kolmiokirjan julkaisema lännensarja oli outolinnun maineessa. Kun Amerikka oli jotain myyttistä ja kaikki sieltä tuleva varmasti parempaa, niin tuntui lähes pyhäinhäväistykseltä, että joku suomalainen kehtasi kirjoittaa härmäläisen puukkojunkkarin seikkailuista villissä lännessä.
Tosin kokeiluluontoisen lukukokemuksen perusteella oli koulupojankin pakko myöntää, että lehden jutut veivät mukanaan ja ruumiitakin tuli riittävästi koulupojan verenhimoa tyydyttämään.
FinnWest ilmestyi vuosina 1976–1992 ja myi parhaimpina vuosina lukuja, joita moni nykykirjailija ei voi kuin kadehtia. Kansan maku kuitenkin otti askeleen huonompaan suuntaan 90-luvun laman myötä ja lehti lopetettiin hilpeästi nimettyyn tarinaan Jouluksi hirteen.
Nykypäivänä keskivertolukijalle tunnetuin Finn Westin kirjoittaja on rikos- ja lastenkirjailijana mainetta niittänyt Tapani Bagge, jonka kolme FinnWest-tarinaa Turbator on nyt tuonut nykylukijan käsien ulottuville. Mukana kokoelmassa ovat nimikkotarina Tappajatimantti (12/1988), Paha maa, julma maa (4/1989) sekä Pääkallo ja sääriluut (7/1991).
Näiden kolmen tarinan lisäksi kirjassa on Baggen esipuhe "Vain muutaman dollarin tähden", jossa hän kertoo kokemuksistaan Villin lännen tarinoitsijana ja taustoittaa kirjan tarinoita ja niiden lähtökohtia.
Tappajatimantin inspiraationa on ollut Dashiel Hammettin dekkariklassikko Maltan haukka, ja tarinassa Pinkertonin etsivä saapuu helteiseen Little Big Gulchiin keskeyttämään Juho Helapään, eli Wild Finnin ja seriffi Amos Napoleon Jeffersonin korttipelin.
Etsivä ei ole sen vähempää kuin 44-karaattisen timantin rosvonneen Jonnsonin kintereillä. Kuumuuteen kyllästynyt Wild Finn ei kummempaa kehotusta tarvitse, vaan lähtee etsivän matkaan timanttijahtiin. Paljon saa Bull Durhamia kärytä ja ruutia palaa ennen kuin kaikki kimurantin tarinan mutkat ovat saatu oiottua ja tarina päätökseen.
Dakotan territoriossa sijaitseva Paha maa on todellakin julma maa. Sen saa kotitalonsa tulipalossa menettänyt Juho todeta kirjan seuraavassa tarinassa, jossa Fedoran pikkukaupungin liepeillä olevan Tupla-M-karjatilan omistuksesta käydään verinen taistelu.
Perimysjärjestyksen uudelleenjärjestelyissä seikkailee mukana myös toinen suomalainen, pahanhajuinen savolainen Kallos-Ville tai amerikaksi Will Calhoun. Vääräleukaisesta savolaisesta tulikin myöhemmin sarjan vakiohahmoja. Tarinan hurmeinen tunnelma on sukua Shakespearen Macbethille.
Viimeisessä tarinassa El Finlandés Furioso on piereskelevän Antti-muulinsa kanssa päätynyt Etelä-Teksasiin Meksikon rajan tuntumaan. Siellä mangroveviidakon kätköissä lymyää niin meksikolaiskapinallisia, Texas rangereita ja merirosvolaivakin. Viimeisessä tarinassa tunnelma on synkempi ja kylmäävämpi kuin aikaisemmissa ja Juhokin on enemmän sivustakatsoja sekä sijaiskärsijä, joka vain yrittää selvitä pois viidakon kuumeisesta helvetistä, jossa ihmishengellä ei ole suurtakaan arvoa – paitsi krokotiilin lounaana.
Tappajatimantti muistuttaa nykylukijaa siitä, miten kovatasoisia länkkäreitä Suomessa on kirjoitettu. Bagge kertoo esipuheessa kuinka nopeasti tarinat ovat kirjoitettu, mikä saa lähinnä lukijan ihailemaan tämän ammattitaitoa. Totta kai FinnWestit noudattavat kioskikirjallisuuden perinteitä, mutta ne tekevät sen tyylillä ja samalla tuoden mukaan aimo annoksen hurttia huumoria.
Baggella oli jo yli 20 vuotta sitten kyky luoda luupäisyydessään koomisia roistoja ja tahria myyttisten lännenhahmojen kiillotettuja kilpiä. Osansa saavat niin marisevat Texas Rangerit, Pinkertonin etsivien ammattitaito kuin Meksikon kapinallisten motiivit. Kun mukaan vielä lisätään se, että kaikkien kolmen tarinan loppukohtaukset ovat tyylikkäitä ja mieleenpainuvia, niin ei voi kuin huokaista kuinka ennen vaan asiat olivat paremmin.
Jani Kangas

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…