Siirry pääsisältöön

Arvostelu: Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan; Tasangon kaupungit

McCarthyn vaikeaselkoista trilogiaa

Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan. Suom. Erkki Jukarainen. 504 s. WSOY, 2015 (julkaistu alun perin vuonna 1995).
Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit. Suom. Kaijamari Sivill. 350 s. WSOY, 2015.

Cormac McCarthyn Rajaseutu-trilogian toinen ja kolmas osa ilmestyivät suomeksi syksyllä 2015, vuosi trilogian ensimmäisen osan Kaikki kauniit hevoset jälkeen. Toinen osa Matka toiseen maailmaan suomennettiin itse asiassa jo vuonna 1995 vain muutama vuosi alkuperäisteoksen jälkeen. Nyt se on julkaistu uusintapainoksena yhtä aikaa kolmannen osan eli Tasangon kaupunkien kanssa, mikä onkin mainio ratkaisu. Erkki Jukaraisen 1990-luvun suomennokseen ei nähtävästi ole juurikaan puututtu, vain espanjankielinen sanasto on lisätty teoksen loppuun. Selviä häiritseviä eroja suomennoksissa eri osien välillä ei myöskään ole havaittavissa.
Voisi hyvin kuvitella, että Matka toiseen maailmaan on se syy, miksi McCarthy ei Suomessa vielä 1990-luvulla päässyt suosioon. Teos on selvästi tämän trilogian hankalin ja myös laajin osa ja muutenkin raskaimpia McCarthyn teoksia. Tarina kyllä käynnistyy sujuvasti nuorten veljesten elämän kuvauksella ja suden metsästys -tarinalla, mutta mitä pitemmälle päästään, sitä enemmän lukija alkaa ihmetellä jutun juonta ja tarinan tarkoitusta. Pääjuoni, joka tuntuu vielä vaihtuvan teoksen aikana, saa seurakseen pitkiä ”monologitarinoita”, jotka päähenkilö Billy Parham kuulee tapaamiltaan henkilöiltä. Ihan vähällä eivät näiden sivutarinoiden merkitykset lukijalle avaudu, varsinkin kun ne ovat niin laajoja.
Tarina on synkempi ja murheellisempi kuin trilogian ensimmäinen osa. Muutoin tarinan puitteet ovat tuttua McCarthya: luonnon kauneus ja sen riippumattomuus ihmisestä, karu dialogi (välillä jää jopa epäselväksi, kuka puhuu), kaksikielinen replikointi (espanjaa on runsaasti), päähenkilö on alle kaksikymppinen mies ja kerronta on lakonista. Trilogian pääteema tuntuu olevan elämänhallinnan mahdottomuus.
Samaan tyyliin, mutta hieman ilmavammin kulkee myös trilogian kolmas osa. Siinä ensimmäisen ja toisen osan päähenkilöt John Grady Cole ja Billy Parham ovat päätyneet samalle ranchille cowboyiksi. Molempien menneisyys on murheellinen, mutta siihen ei juuri viitata, mikä myös mahdollistaa trilogian osien lukemisen itsenäisinä teoksina. Miesten tulevaisuuskaan ei ruusuiselta näytä, koska cowboy-elämänmuoto alkaa hiipua. Tarinan keskushahmoksi nousee hieman enemmän ”hevoshullu” John Grady, joka rakastuu traagisesti ilotalon tyttöön, jolla on epilepsia mitä John Grady ei tiedä. Billykin kuitenkin kantaa tarinaa, ja ihan lopussa tapahtuu vielä suuri, hieman kummallinen aikahyppy (tyyliin ”kuinkas sitten kävikään”).
Tasangon kaupungit on joka tapauksessa selvästi jouhevampi kuin edellinen osa. Replikointia on jonkin verran enemmän, mikä vie tarinaa nopeammin eteenpäin. Jopa tietynlaisia huumorinpilkahduksia on havaittavissa, mutta loppujen lopuksi tarina ei ole yhtään valoisampi kuin trilogian aiemmat osat.
Pelkästään länkkäreitä lukeville McCarthyn trilogiaa on vaikea suositella, mutta vähänkin laajemmin kirjallisuudesta kiinnostuneille se on mielenkiintoinen tuttavuus. Helppoa sen lukeminen ja ymmärtäminen ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta poikkeuksellisella tyylillään se on hyvin inspiroiva.
Ossi Kokko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…