tiistai 23. toukokuuta 2017

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Roger Moore ja Dorothy Provine The Alaskans -sarjassa. 
Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.

Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita.
Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä.
Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuunnelmiin sekä myös Broadwaylle näytelmään, joka poistettiin ohjelmistosta yhden esityskerran jälkeen.
Moore ehti jo palata maitojunalla takaisin Englantiin, kun hän sai kuin saikin kerrassaan seitsenvuotisen sopimuksen MGM-yhtiölle. Kahta vuotta ja neljää elokuvaa myöhemmin Roger Moore sai kuitenkin potkut, mutta hän jäi Amerikkaan vielä näyttelemään pariin tv-näytelmään. Kotimaasta tuli kuitenkin turvallinen tarjous vakinaisesta pestistä: nimiosa ritariaikaan sijoittuvasta mainiosta Ivanhoe-sarjasta (1958–59).
Ivanhoen loputtua tuli Amerikasta taas kutsu pariin tv-produktioon, mutta sitten tärppäsi. Warner Brothers Studio tarjosi seitsenvuotista elokuvasopimusta Roger Moorelle, ja hänen havittelemansa tie valkokankaalle näytti olevan taas aurattu reunoja myöten auki. Kävi kuitenkin niin, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikaan sopimusta muutettiin ja televisiotyö liitettiin osaksi sitä. Niinpä Moore sitten nähtiin vuonna 1959 yhdessä Maverick-sarjan (1957–62) episodissa roolinimellä John Vandergelt.

Tämän visiitin jälkeen alkoi televisiossa Warnerin uusi The Alaskans -sarja (1959–60), jossa Roger Moorella oli toinen pääosa Silky Harris-roolinimellä ja Jeff Yorkilla toinen. Sarja sijoittuu vuoden 1896 kultaryntäykseen Yukoniin Skagwayn kaupunkiin, jonne mainitut miekkoset saapuvat.
Moore kertoo muistelmissaan, että Warnerin studio Burbankissa muutettiin talviseksi Yukoniksi vuoritaustoin ja keinometsin. Lumisade saatiin katosta avautuvista laatikoista. Koiravaljakkojen rekien alle oli asennettu pienet pyörät, ja näyttelijät hikoilivat hupputakeissaan ja turkissaappaissaan kolmenkymmenen asteen helteessä. ”Haju oli aikamoinen päivän päättyessä. Joka tapauksessa painoni pysyi kurissa.”
Moore muistelee kirjassaan, että muun muassa Robert Altman ohjasi Alaskalaisia, mutta hän muistaa ilmeisesti väärin. Sen sijaan Altman ohjasi yhden niistä Maverickin myöhemmistä jaksoista, jossa Moore esiintyi. Se kuitenkin pitänee paikkansa, että käsikirjoittajien lakon aikana Warner kierrätti vanhoja käsikirjoituksiaan sarjasta toiseen. Nämä kässärit kreditoitiin W. Hermanos -nimellä (W = Warner ja Hermanos = espanjaksi veljekset). Moorekin sai näin sanottavakseen James Garnerin vakiorepliikin Maverickista: ”Niin kuin isäukolla oli tapana sanoa…” Hän kertoo muuttaneensa sen oma-aloitteisesti muotoon: ”Niin kuin isänpuoleinen isoäiti aina sanoi…”

The Alaskans kesti vain yhden tuotantokauden (37 episodia) ennen ohjelman lopettamista eikä sitä ole taidettu sen koommin juuri esittää eikä julkaista myöskään dvd-formaatissa?
Samoihin aikoihin kun The Alaskans lopetettiin, jätti James Garner toisaalla kuuluisan roolinsa Maverick-sarjassa. Roger Moore oli jo kerran vieraillut sarjassa, ja nyt hänet laitettiin siihen Garnerin tilalle näyttelemään veljesten serkkua Beauregarde (Beau) Maverickia. Yhtiö kiisti Moorelle kyseessä olevan Garnerin korvaaminen, mutta mies itse ironisoi asiaa muistelmissaan: ”Minulle vakuutettiin, etten ollut Jim Garnerin korvike. En vai? Miksi sitten kaikissa asuissani luki Jim Garner, puoliksi pois raaputettuna? Ja asujen vyötäröistä vain otettiin muutama sentti sisään.”
Koska Roger Mooren tavaramerkki suorastaan on kaunis englantilainen ääntämys, piti asia tietenkin selittää Maverickissa parhain päin. Kehyskertomuksen mukaan Beau on viettänyt viime vuodet Englannissa, ja ääntämys on sitä perua. Tosin Moore selvästi dumbbaa brittiaksenttiaan sarjassa taustalle ja puhuu miehekkään syvällä äänellä. Uskottavia ratsastuskohtauksia Roger Moore oli tehnyt jo Ivanhoen ritarikamppeissa, mutta johtuneeko myöhemmästä urasta vai mistä, että kaikkein katu-uskottavimpana lännen karaistuneena kovanaamana häntä ei voi pitää.

Roger Moore ei ollut tuotannon käsikirjoituksiin oikein tyytyväinen, eikä television statukseen ylipäätään, ja hän jätti sarjan 16 episodin jälkeen vuonna 1961. Samana vuonna valmistui Gordon Douglasin ohjaama Vuorten aarre (Gold of the Seven Saints). Leffa on länkkärigenreen kuuluva kullankaivajatarina, jossa toisessa pääosassa oli Clint Walker. Elokuvan käsikirjoitus pohjautuu Steve Frazeen kirjaan Desert Guns (1957; suom. Veristä kultaa, 1967). Tässäkin mustavalkoisessa elokuvassa Moore yrittää kätkeä paljastavan aksenttinsa, mutta hän näyttelee siinä tällä kertaa irlantilaista.
Tarinassa miehet ovat turkismetsästäjiä, jotka osuvat sattumalta kultasuoneen. He piilottavat kullan rosvojen pelossa. Erinäisten pakenemisten, ammuskelujen ja vangitsemisien jälkeen miehet joutuvat viemään rosvopäällikön kultakätkön luo. Tästäkin selvitään, mutta uusi vaara koittaa toisen miesjoukon myötä.  Mooren ja Walkerin näyttelemät hahmot pakenevat kulta mukanaan, kun vuolasta virtaa ylitettäessä heidän pakaasinsa hajoavat. Miehet voivat vain katsoa voimattomina, miten kulta palaa jokeen. Suutari pysyköön lestissään ja turkismetsästäjä hahlonsa takana.
Tässä vaiheessa Hollywoodilla oli enää tarjota Roger Moorelle vierailurooli The Roaring Twenties -sarjassa, ja lupaus uudesta lännensarjasta, jossa tällä kertaa englantilaisesta tulee cowboy. Roger Mooren ykstotinen kommentti tarjoukseen oli: ”Minä lähden.” Ja lähti myös, managerinsa Irving Leonardin suosituksesta kohti Italiaa. Samaa maata suositteli kyseinen manageri paria vuotta myöhemmin tunnetuin seurauksin myös toiselle asiakkaalleen: Clint Eastwoodille.
Jyri Kontturi

Edit: Jutussa väitettiin ensiksi, että Yukonin kultaryntäys olisi ollut 1890, mutta oikea vuosi on 1896, varsinainen buumi olivat vuodet 1897-1898.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Elokuva-arvostelu: The Duel

Uutuuslänkkäri lahkojohtajasta

The Duel (USA 2016). Ohjaus: Kieran Darcy-Smith. Näyttelijät: Liam Hemsworth, Woody Harrelson. 110 min. 

The Duel ei ole saanut suurta julkisuutta eikä kovin hyviä arvosteluja, vaikka siinä on kaksi tunnettua miesnäyttelijää pääosissa. Elokuvan vähäinen julkisuus voi johtua osaltaan siitä, että elokuva ei sovi perinteisiin lännenelokuvan määritelmiin. Elokuvassa länkkäriaiheet yhdistetään nykyään muodikkaaseen kuvaukseen (Walking Dead, Westworld) pahasta yhteisöstä tai lahkosta ja sen karismaattisesta johtajasta. Lisäksi kuvaukseen liitetään myös vahvoja seksuaalisia teemoja, jotka eivät ole länkkäreissä usein nähtyjä.
Näyttelijänäkin tunnetun Kieran Darcy-Smithin ohjaama The Duel alkaa kuitenkin kuin mikä tahansa länkkäri: Texas Rangerina työskentelevä David Kingston (Liam Hemsworth) saa tehtäväksi selvittää, kuka tappaa Texasin ja Meksikon välisellä rajalla meksikolaisia. Ruumiit kelluvat vedessä skalpeerattuina. Onko kyse intiaanien hyökkäyksistä? Meksikolaisen kenraalin poikakin on kadonnut ja diplomaattinen selkkaus uhkaa.
Kingston saapuu Helena-nimiseen kaupunkiin, jota Woody Harrelsonin esittämä Abraham johtaa. Abraham on 20 vuotta aiemmin tappanut kaksintaistelussa Kingstonin isän, mikä tietysti aiheuttaa jännitteitä, mutta karismaattinen Abraham väittää, että menneet ovat menneitä, ja nimittää Kingstonin kaupungin uudeksi sheriffiksi.
Abraham pitää kaupunkia kurissa kovin ottein. Hän hallitsee myös seksuaalisesti käyttäen kaupungin naisia vapaasti hyväkseen. Tulilinjalle joutuu niin ikään Kingstonin meksikolaistaustainen vaimo Marisol (Alice Braga).
The Duel on kiinnostava ja poikkeava kuvaus poikkeavan yhteisön toiminnasta, mutta tarinassa on liikaa epäuskottavuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia, jotta se toimisi riittävän hyvin. Kingstonin vaimon mukaantulo miehensä työmatkalle varsinkin tuntuu keinotekoiselta ratkaisulta. Ennen vanhaan nainen olisi toki tarinassa jätetty kokonaan pois.
Tarinassa paljastuu lopulta meksikolaisiin kohdistuva järjestelmällinen riisto ja väkivalta. The Duel tuntuukin ajankohtaiselta, vaikka Woody Harrelson onkin elokuvassa kalju eikä hänellä ole Donald Trumpin oranssia tukkaa. Harrelsonin Abraham on riiston ja sorron avulla johtava mies, joka tarttuu naisia suoraan pillusta, hän vain naamioi sen uskonnolliseksi toiminnaksi.
The Duel on Suomessa saatavilla ainakin Sonera Viihteen valikoimissa. Elokuva on julkaistu täällä myös dvd:llä, mutta esimerkiksi Makuuni on listannut sen kategoriaan "toiminta/fantasia". Minkäänlaisia fantastisia elementtejä elokuvassa ei kuitenkaan ole.
Juri Nummelin

Sarjakuva-arvostelu: Buddy Longway

Buddy Longway vihdoin suomeksi

Kun Zoomin albumisarjassa vuonna 1975 julkaistiin lännentarina nimeltä Sainuk, niin kovin moni ei olisi osannut arvata, että tarinakokonaisuuden seuraava osa saadaan suomeksi vasta yli 40 vuoden päästä. Samaan syssyyn tuli vielä kaksi seuraavaa osaa ja kaupan päälle ykkösosa uusiksi. Buddy Longway -niminen sarjakuvaintegraali nimittäin lävähti Helsingin sarjisfestareiden myyntitiskeihin syyskuussa 2016.
Sveitsiläisen Deribin kirjoittamaa ja piirtämää Buddy Longwayta on moni lännen sarjakuvien ystävä kaipaillut suomeksi jo vuosikymmenien ajan. Kyseessä on eittämättä eurooppalaisen sarjakuvalänkkärin yksi kulmakivi yhdessä Blueberryn ja Comanchen kanssa. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi alkukielisenä vuonna 1973 ja viimeinen, kahdeskymmenes osa vuonna 2006. Valtaosa albumisarjasta julkaistiin kuitenkin 1970- ja 80-luvuilla. Sarjan maineen kiiriessä tänne Pohjolan perukoille, on moni turhaan suomiversiota odotellut fani lähtenyt toivioretkelle Tuhkolman divareihin, sillä niistä vielä nykyäänkin saattaa löytää valtaosan Buddy Longway -albumeista ns. fiinimmällä kielellä präntättyinä. Nyt nämä Ruotsi-versiot voi kiikuttaa samoihin divareihin takaisin, eikä pelkästään siksi, että niitä nyt saa suomeksi: ainakin tämän ensimmäisen julkaistun integraalin painojälki on nimittäin paljon parempaa kuin 1970-luvulla julkaistuissa albumeissa.
Mistä Buddy Longwayssä on kyse? Päähenkilö on tietenkin Buddy itse, nuori turkismetsästäjä, joka ottaa itselleen intiaanivaimon, Chinookin (joka vuoden 1975 Zoom-albumissa oli siis muokattu Sainukiksi). He asettuvat erämaahan asumaan ja heille syntyy poika ja vähän myöhemmin tytär. Sarjan edetessä seurataan tämän perheen vaiheita. Näin kerrottuna perusjuoni kuulostaa hitusen tylsältä. Mutta tylsyys on tarinoista kuitenkin kaukana. Deribillä on kerronnassa harvinainen intiaaninäkökulma, ja sarjan intensiteetti syntyy kahden kulttuurin sekä villin luonnon yhteen törmäämisestä. Ote on humaani, ja tarinoissa ei yleensä ruumiita tehtailla ylen määrin. Buddy Longwaytä on verrattu Ken Parkeriin, ja onhan niissä paljon samaa sarjojen päähenkilöiden ulkonäköä myöten. Mutta siinä missä Ken Parker kallistuu paikoitellen inhorealismin puolelle, on Buddy Longway realistinen. Realismi lisääntyy sarjan edetessä, sillä Derib muunsi piirrostyyliään koko ajan realistisempaan suuntaan. Esimerkiksi jo näiden neljän ensimmäisen tarinan aikana Derib luopuu nukkemaisten, ns. mantelisilmien piirtämisestä. Tämän lisäksi toinen merkittävä ero on se, että Ken Parker on ikuinen vaeltaja, kun taas Buddy Longway viihtyy kotosalla.
Nyt suomeksi saatu Buddy Longway -integraali on Apollon julkaisema. Kustantamo on keskittynyt eurooppalaisiin laatusarjakuvasarjoihin, jotka ovat jääneet jostain käsittämättömästä syystä aiemmin suomeksi kääntämättä. Ruudinsavun lukijat muistanevat kustantamon muista sarjoista parhaiten Comanchen. Käännöstyö, josta vastaa Saara Pääkkönen, on hoidettu pieteetillä kuten kaikissa kustantamon sarjakuvissa. Taittaja Antti Hulkkonen on myös ollut hurjassa vireessä jopa muuntamalla kuviin piirretyt ääniefektit suomenkieliseen muotoon. Ei voi kyllin kehua suomalaista toimitustyötä. Pientä nillitettävääkin on. Integraalin oheisartikkeli ei loppujen lopuksi ole tietopuolisesti kovin häävi (onneksi Ruudinsavun lukijat voivat tarkistaa faktat Anssi Hynysen kirjoittamasta Derib-artikkelista numerosta 3/vol. 8, tosin tarinapaljastuksia kannattaa varoa). Välilehdillä olevien albumien kansikuvat ovat aivan liian pienessä koossa, minkä lisäksi näin hieno julkaisu olisi ehdottomasti ansainnut kovat kannet. Suomalainen toimitus on tuskin näihin puutteisiin pystynyt vaikuttamaan viimeiseksi mainittua kohtaa lukuun ottamatta.
Jos kaikki albumit julkaistaan suomeksi, tarkoittaa se viittä integraalia. On erittäin harvinaista, että ylipäätänsä mikään albumisarja saadaan kokonaisuudessaan suomennettua. Buddy Longwayn kohdalla se on mahdollista, mikäli ostajia löytyy. Sarjakuvafestivaaleilla Apollon nokkamies vastasi seuraavan integraalin kohtalosta, että ”Kyllä… Ehkä… Jos Luoja suo!”. Kannattaa siis varmistaa asia hankkimalla jo tämä ykkösosa itselle.
Janne Viitala


Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä on ottanut tehtäväkseen kartoittaa suomalaisen lännenkirjallisuuden koko kuvan hamasta 1800-luvun historiasta nykypäivään. Lajin ensimmäisiä esiintymisiä löytyy Turun Wiikko-Sanomista ja Fredrika Runebergin tuotannosta, joiden yhteydessä on mahdollista puhua myös ”inkkareista” jonkinlaisena lännenkirjallisuuden alalajina. Joka tapauksessa ”länkkärit” on teoksessa ymmärretty väljästi: niinpä nimikkeitä lähdeluetteloon on kertynyt lähes neljäsataa, niissä runsaasti myös rajatapauksia.
Tällaisen aineiston hallitseminen on kovan työn takana. Nummelinin ottama urakka ei ole ollut aivan pienimuotoinen. Se on vaatinut kymmenen vuoden työn, tosin monien muitten hankkeiden ohessa, joita populaarikulttuurin Lönnrotimme on saattanut satamaan. Wild West Finlandia eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa, jos mitään, voi pitää kulttuuritekona, todellisena magnum opuksena.
Nummelinin tapa käsitellä tietoa on ensyklopedistinen: hän on kerännyt kaiken mahdollisen lännenkirjallisuuteen luettavan ja enemmänkin. Itse tekijä luonnehtii metodologista periaatettaan: ”liika informaatio on parempi kuin liian vähä informaatio”. Itsekriittiseen tapaan hän puhuu kirjastaan myös ”infodumppauksena”. Kuvaan kuuluu, että teosanalyyseissä Nummelin pyrkii ensyklopedistin tapaan välittämään taustatietoa myös kirjailijoista ja heidän muusta tuotannostaan. Lisäksi hän on ottanut huomioon lännenkirjallisuuden vastaanoton, josta tosin lajin matalakirjallisen luonteen takia ei ole kovin paljon dokumentteja käytettävissä.
Kun tekijä perfektionistina tahtoo kertoa kaiken ja määrittelee tehtävänasettelunsa marginaaleja myöten, on luonnollista, että hän joutuu kritiikille alttiiksi. On pakko kysyä: olisivatko tiukemmat rajaukset johtaneet jäntevämpään tulokseen?
Kysymykseen vastaamiseksi otettakoon esimerkkejä tapauksista, joiden sisällyttäminen teokseen voidaan kyseenalaistaa. Kuuluvatko Antti Tuurin tai Lars Sundin siirtolaisuutta Amerikan mantereelle kuvaavat romaanit länkkäreiden piiriin? Entä onko1900-luvun alun työväenkirjallisuus, jonka emigraatio länteen spontaanisti synnytti, myöskään laskettavissa ”lännenkirjallisuuden” käsitteen piiriin?
Toisaalta, vaikka rajauksia ei ottaisikaan annettuina, on silti myönnettävä, että tutkimuksellisessa viitekehyksessään Nummelin saa varsinkin Tuurin Pohjanmaa-sarjan teoksista irti oivallisia havaintoja. Aiemmin monen väitöskirjan voimin tulkituista teksteistä hän avaa uusia ja tuoreita näkökulmia.
Millaisia tuloksia Nummelinin retki villin lännen ja sen kuvausten historiaan tuottaa? Kun luupin alla on mitä erilaisimmin motiivein sepitettyä kirjallisuutta, on vaikea löytää yhtenäistä linjaa tai punaista lankaa luetusta aineistosta. Tutkitussa lännenkirjallisuudessa on myös laatueroja, joita Nummelin tottuneen kriitikon tavoin erittelee ja perustelee arvottamisiaan.
Kuitenkin yksi kiinnostava piirre suomalaisessa länkkärissä nousee esiin käsitellyssä aineistossa. Lännenkirjallisuuden tekijät ovat sepittäneet tarinoitaan suhteessa olemassa olevaan kansainväliseen perinteeseen, jolloin kerrontaan on usein kehittynyt itseään tiedostava taso. Koska villin lännen kuvaus on kirjallisessa traditiossa kliseytynyt, stereotypioiden kierrättäminen menee helposti parodian puolelle. Monesti tarinoissa tapaa myös kansallisen itsepuolustuksen strategiaa: periferiassa tuotettu lännenkirjallisuus rakentuu vastakkainasettelusta, jossa suomalainen sankari mittelee voittoisasti pimeiden voimien kanssa, olkoot ne sitten valkoisia rosvoja tai intiaaneja.
Wild West Finland tuo runsailla sivuillaan näkyville monia turhaan unohtuneita Amerikan kävijöitä ja kuvaajia. Erityisen ansiokkaasti Nummelin analysoi ruotsinsuomalaisia tekijöitä: oman laajan lukunsa saavat Erik Munsterhjelm ja Erik Dahlberg, joiden autenttisiin kokemuksiin perustuva panos on tuonut rikkautta ja lisävivahteita suomalaiseen lännenkirjallisuuteen.
Myös Reino Helismaan ja monen muun lukemistolehtien avustajan kuva länkkärien perustuottajina kirkastuu Nummelinin käsittelyssä. Luonnollisesti hän paneutuu perusteellisesti myös 1970- ja 1980-luvun kioskilänkkäreihin (FinnWest ja Hulkkonen), joiden taustoista hän tarjoaa kaiken kaikkiaan uskomattoman määrän haastatteluihin perustuvaa detaljitietoa.
Mihin viime kädessä perustuu suomalaisen lännenkirjallisuuden suosio, joka alkaa kaukaa ja jolle ei näy loppua? Kuten Nummelin toteaa, suomalainen länkkäri on vain harvoin tuottanut mitään suurta ja pysyvää, mutta se ei olekaan kirjallisuuden ainoa päämäärä. Suomalainen lännenkirjallisuus, vähän samaan tapaan kuin alun perin Argentiinasta tuotu suomalainen tango, kertoo kaipuusta kultamaahan, parempaan tai ainakin jännittävämpään elämään jossakin sateenkaaren tuolla puolen. Samalla sen kääntöpuolena on alituinen koti-ikävä. Länkkärit ovat toimineet paitsi viihteenä myös peilinä, josta olemme nähneet omankuvamme tai ainakin ideaalisemman version siitä.
                                                                                                                            Juhani Niemi   

Marshall Grover ja australialainen pulp

Ruudinsavun uusimmassa numerossa on kolmen artikkelin juttukokonaisuus Marshall Groveriin eli suosittujen Bill ja Ben -kirjojen tekijään liittyen. Tässä maistiaisia kahdesta jutusta, ensiksi Pentti Koskelon varsinaisesta Grover-artikkelista ja sitten Juri Nummelinin australialaista kioskikirjallisuutta laajemmin taustoittavasta jutusta. Kokonaisuuteen kuuluu myös amerikkalaisen lännenkirjailijan James Reasonerin muistelma Marshall Groverista eli Len Mearesista, jonka kanssa Reasoner kävi pitkään kirjeenvaihtoa. 



Marshall Grover on omassa sarjassaan

Jotkut lännenkirjailijat  ovat hyvinkin tuotteliaita. Toiset ovat vielä tuotteliaampia. Ja sitten on vielä Marshall Grover.

Leonard Frank Meares (1921–1993)  on kirjoittanut uskomattomat 746  lännenkertomusta paitsi omalla nimellään myös monilla eri taiteilijanimillä.Tunnetuin niistä on Marshall Grover, mutta hän on käyttänyt myös nimiä Marshall McCoy, Ward Brennan ja Glen Murrell. Mearesin ja McCoyn nimellä ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt yhtään suomennettua teosta.
Grover on australialainen mutta hänen tarinansa ovat  aivan yhtä uskottavia kuin vaikkapa Simo Penttilän tai Louis Mastersonin vastaavat. Ei tarvitse olla käynyt kuussa kirjoittaakseen seikkailukertomuksen sieltä!
Groverin tuotannossa ei hämmästytä pelkästään määrä vaan se, että hän pystyi säilyttämään tasonsa vähintään kohtuullisena vuosikymmenestä toiseen. Kukaan ei kirjoita pelkkiä mestariteoksia, mutta yksikään vastaan tullut Grover ei ole saanut tuntemaan myötähäpeää tekijän puolesta. Tasoa on helppo arvioida, sillä Groverin teoksia on suomennettukin noin kolmesataa.

Bill ja Ben – teksasilaiset ikiseikkailijat

Bill ja Ben -sarja on Groverin tuotannon kulmakivi. Tarinoita on suomennettu huikeat 220 osaa. Sarja alkoi vuonna 1962 ja jatkui peräti vuoteen 1992. Kolmekymmentä vuotta saman kirjailijan tarinoita! Lieneekö peräti Suomen ennätys?
Kaikkein vanhimmissa on kanteen painettu hinta vielä ”vanhassa rahassa” eli siltä ajalta, kun Suomessa ei ollut rahayksikön sadasosaa eli penniä käytössä. Myöhemmin 60-luvulla hinta oli jossakin vaiheessa 1,50 markkaa, mikä hiukan huvittavasti on joskus numeroina saman verran kuin repaleisen Bill ja Ben -lehden hinta euroina meidän päivinämme.
Teksasin ikiseikkailijoiden alkuperäiset nimet ovat Larry ja Stretch, Yhdysvalloissa Larry ja Streik eli Lawrence Valentine ja Woodville Eustace Emerson. Pohjoismaissa heidät tunnetaan nimillä Bill ja Ben.
Ystävykset karkasivat koulusta liittyäkseen Etelävaltioiden armeijaan ja pääsivät, koska he olivat jo koulupoikina täysikasvuisen miehen mittaisia. Appomattoxin taistelun jälkeen he ovat kierrelleet länttä Mississippi-joelta Tyynelle valtamerelle, Meksikon rajalta Kanadan rajalle ja välillä  rajojen ylikin.
Seikkailujen tapahtuma-aikaan he ovat kierrelleet maata vähintään toistakymmentä vuotta, useimmiten lähes kaksikymmentä. Aikuisina heistä varttui todella kookkaita miehiä. Bill (kaksikon aivot ja kassanhoitaja) on noin 186–190-senttinen, harteikas, karulla tavalla komea ja tummatukkainen. Ben on kaveriaan vielä noin kuusi tai kahdeksan senttiä pitempi, hoikka, sinisilmäinen, vankkaleukainen ja varustettu melkoisen ulkonevilla korvilla sekä oljenkeltaisilla hiuksilla. Vaikka Ben ei ole yhtä harteikas kuin Bill, hän on erittäin vahva. Bill käyttää yhtä revolveria, Benillä on Colt molemmilla puolillaan ja hän ampuu molemmilla käsillään yhtä tarkasti.
Omasta mielestään kaverukset ovat rauhaarakastavia eivätkä koskaan aloita tappelua, mutta jotenkin he joutuvat aina mukaan sellaiseen. He ovat perinteisiä puhdassydämisiä vaeltavia ritareita ja ajautuvat kerran toisensa jälkeen puolustamaan heikompia, vaikka ovatkin vakuutelleet toisilleen että  hoitavat vain omat asiansa.

***

Aussipulpin lyhyt historia

Marshall Groverin eli Len Mearesin tuotanto liittyy likeisesti australialaisen kioskikirjallisuuden historiaan. 

Australialaisen kioskikirjallisuuden historia alkaa vuodesta 1939, jolloin senaattori Donald Cameron heräsi huomaamaan, että ulkomaiset, lähinnä amerikkalaiset, kirjat vievät leivän kotimaisilta kirjoittajilta. Ulkomailta tuodulle kirjallisuudelle pantiin käytännössä kielto. Yleisö kuitenkin halusi edelleen lukea halpaa viihdettä, ja näin Australiassa alkoi nousta esille uusia kustantamoita. Tällainen oli muun muassa edelleen toimiva Cleveland, joka tunnetaan eritoten länkkäreistään. 1920-luvulla lehtikustantaja aloittanut Horwitz laajensi pokkareihin 1950-luvulla ja oli lopulta maan suurin kioskikirjakustantamo.
Ja koska kustantamot tarvitsivat koko ajan uutta painettavaa, esiin nousi iso joukko erilaisia kirjailijoita, jotka pystyivät, usein laadusta välittämättä, tuottamaan tekstiä viikosta toiseen.
Yksi tällainen kirjailija oli Suomessa vain muutamalla käännöksellä tunnettu Clive Gordon eli C. G. Bleeck (1907–1971). Bleeck on erityisen kiinnostava australialainen senttari, koska hän piti säntillistä päiväkirjaa siitä, mitä häneltä tilattiin, mitä hän kirjoitti, mitä julkaistiin ja paljonko hän sai palkkioita. Bleeckin päiväkirjat on tallennettu Australian National Libraryyn, ja australialaiset tutkijat ovat käyttäneet niitä paljon hyväkseen.
Yksi C. G. Bleeckin
suomennetuista länkkäreistä
Bleeck ei ollut vapaa kirjailija, vaan rautatievirkailija, joka pystyi perheellisenäkin luomaan laajan tuotantonsa kirjoittamalla iltaisin ja viikonloppuisin. Bleeck kirjoitti joillekin kustantamoille käytännössä kuukausipalkalla. Bleeck kirjoitti mitä tahansa: dekkareita (mm. You Can't Forget Murder, 1955), scifiä (Master-Mind Menace, 1950, salanimellä Belli Luigi), romantiikkaa (Lucky in Love, 1956), historiallista seikkailua (Love's Cavalier, 1956), länkkäreitä (Texan Tornado, 1954; Bounty Rider, 1971). 

***

Länkkärit ovat muutenkin olleet australialaisille rakas kirjallisuudenmuoto – hyviä länkkärikirjoittajia ovat olleet Marshall Groverin lisäksi myös yli 900 kirjaa kirjoittanut ja edelleen jatkava Keith Hetherington sekä Paul Wheelahan. 
Hetheringtonin tunnetuimpia salanimiä ovat olleet Kirk Hamilton ja Brett Waring. Hetherington on haastattelussa kertonut olleensa noin 18, kun hän tajusi voivansa kirjoittaa parempia lännentarinoita kuin mitä tuolloin julkaistiin. Hetherington julkaisi ensimmäiset lännennovellinsa 1950-luvun alkupuoliskolla, ja vuosikymmenen loppuun mennessä hän kirjoitti jo 20 000–40 000 sanan pienoisromaanin mittaisia tarinoita, jotka ilmestyivät Cleveland-kustantamolle tyypillisinä vihkoina. Tehtyään 1960- ja 1970-luvuilla töitä sanomalehdissä ja televisiossa Hetherington palasi vuonna 1975 länkkärien pariin. Hän loi muun muassa Bannermanin, joka on Texasin kuvernöörin henkilökohtainen etsivä. 

perjantai 10. helmikuuta 2017

Elokuva-arvostelu: Magnificent Seven

Seitsemän rohkeaa ratsastaa jälleen

The Magnificent Seven (USA 2016). Ohjaus Antoine Fuqua. Käsikirjoitus Nic Pizzolatto ja Richard Wenk. Näyttelijät Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D'Onofrio, Peter Sarsgaard, Byung Hun Lee ja Manuel Garcia-Rulfo. Suomen ensi-ilta: 23.9.2016.

Akira Kurosawan ja Shinobu Hashimoton tarinaa Seitsemän samuraita -klassikkoon on varioitu muissa elokuvissa vapaasti. Ensimmäisenä ehti vuonna 1960 John Sturges elokuvallaan 7 rohkeata miestä, sitten Roger Corman tuottamallaan scifi-muunnelmalla Vaarojen planeetta (1980), sen jälkeen asialla oli Bruno Mattei  barbaarielokuvallaan 7 taistelijaa (1983), ja lopulta John Lasseter animaatiollaan Ötökän elämää (1998). Kurosawan elokuvaan perustuu myös vuonna 2004 tehty anime-sarja.
Uusin versio on Antoine Fuquan ohjaama The Magnificent Seven, joka tuli Suomen teattereihin alkusyksyllä 2016. Tarina elää ilmeisesti sen verran omaa elämäänsä, että Kurosawa ja Sturges on jätetty pois Fuquan elokuvan alkuteksteistä.
Magnificent Seven ei siis itse johdattele historiansa äärelle, se pitää katsojan itse tuntea. Uusi elokuva muistuttaa monin tavoin Sturgesin "alkuperäistä" elokuvaa, mutta siitä muistuttaa käytännössä vain lopputekstien aikana soiva 60-luvun elokuvan tunnari. Reipashenkinen ja kohottava tunnari tuntuisikin väärältä 2010-luvulla, jolloin länkkäritkin ovat kirskahtelevan action-henkisiä.
Alkuteksteissä käsikirjoittajana vilahtava Nic Pizzolatto herättää mielenkiinnon. Pizzolatto loi ja käsikirjoitti True Detective -tv-sarjan kummatkin tuotantokaudet (joista ensimmäistä kehuivat "kaikki", mutta toista ei katsonut enää juuri kukaan), ja hänen rikosromaaninsa Galveston oli omaperäinen noir-kirja. Toisena käsikirjoittajana on selvästi vanhojen toimintaklassikoiden uusintaversioihin erikoistunut Richard Wenk (Expendables 2, The Equalizer, The Mechanic).
Katsoja voi vain arvailla, mikä kulloinkin on kirjoittajien panosta tarinaan, mutta ainakin elokuva alkaa kiinnostavasti. Vaikuttaa siltä, että elokuvalla olisi jotain sanottavaa kapitalismin tulosta Villiin länteen ja Amerikkaan, mutta lopulta tämä puoli alkaa tuntua päälleliimatulta tarinassa, jossa mieluummin keskitytään isoihin räjäytyksiin ja ammuskeluihin. Loppukliimaksin taistelu on melkein kuin Peter Jacksonin Sormusten herra -elokuvista, sen verran kovaa Fuqua vyöryttää tapahtumia.
Elokuvassa on joitain muitakin kiinnostavia sivupolkuja ja teemoja, kuten Ethan Hawken esittämän vanhan pyssysankarin ja hänen apurinsa Billy Rocksin (Lee Byung-hun) mahdollinen homoseksuaalinen suhde. Tähän ei kuitenkaan juuri paneuduta, vaikka 2010-luvulla luulisi moisen olevan mahdollista. Sama koskee rasismia, jota elokuvan maailmassa ei käytännössä ole. Pääosassa on yksiulotteinen Denzel Washington, joka esittää monista 1950-luvun jälkeen tehdyistä lännenelokuvista tuttua kylmää ja kyynistä ammattitappajahahmoa. Toki on edistysaskel, jos afrikkalais-amerikkalainen päähenkilö on täysin tasaveroinen muiden hahmojen rinnalla.
Antoine Fuqua tunnetaan persoonattomana, mutta taitavana toiminta- ja jännityselokuvien ohjaajana eikä Magnificent Sevenkään varsinaisesti huono ole. Sen vain soisi olevan omaperäisempi ja vähemmän katsojien tottumuksia kosiskeleva. Kiinnostavaa on joka tapauksessa nähdä, poikiiko ilmeisen suosituksi osoittautunut elokuva lisää klassisten länkkärien uusintaversioita.
Juri Nummelin

Sarjakuva-arvostelu: Preacher

Hurjaa kauhusatiiria

Preacher on käsikirjoittaja Garth Ennisin ja kuvittaja Steve Dillonin sekopäinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin vuosina 1995—2000. Preacheria kokeiltiin suomeksi ensimmäisen kerran Ruudinsavun alkuaikoina (ks. Ruudinsavu 3/2002), mutta silloin sarja jäi kesken. Nyt uusi kustantaja RW Kustannus on pannut ulos neljä komeaa kovakantista albumia, joissa Preacherin tarina pääsee pidemmälle kuin ensimmäisissä käännöksissä.
Preacher on jonkinlainen sekoitus Thomas Pynchonin harhaisia salaliittoparodioita ja Dan Brownin Da Vinci -koodia (tosin vuosikausia ennen Brownia) yhdistettynä äärimmäiseen graafiseen väkivaltaan ja räkäiseen satiiriin. Ennis ja Dillon ovat ottaneet aineksia niin klassisista kuin spagettilänkkäreistäkin, kaiken maailman taivasfantasioista sekä punkin rähjäromantiikasta ja käsitelleet niitä kuin Mad-lehden rääväsuisimmat parodioijat, joilla on vuosisadan krapula. Tarinan lähtökohta jo on mieletön: Jumala jättää tehtävänsä Taivaassa, joku tappaa Paholaisen ja yksinäinen saarnamies, Preacher, päättää selvittää, mitä on tapahtunut, ja samalla kostaa maailman pahuuden. 
Sarjakuvaromaanista suuri osa on silkkaa fantasiaa, mutta osa on — melkein — puhdasverista länkkäristä. Kolmannen kirjan pitkä taustatarina on sitä selvimmin. Siinä nimittäin kerrotaan Tappajien Pyhimyksen tarina. Voittamaton pyssysankari on entinen palkkionmetsästäjä, joka yrittää tehdä parannuksen. Mies katkeroituu kuitenkin Maan päällä niin pahoin, että hän uhkaa sulattaa Helvetin sinne lopulta joutuessaan. Päästäkseen eroon miehestä Paholainen tekee sopimuksen, mutta päätyy itsekin lihoiksi. Massiivinen ja pelottava lännenmies ilmestyy Maan päälle aikomuksenaan kostaa hänelle tehdyt vääryydet, ja Coltit laulavat. 
Myös neljännen kirjan kliimaksi ydinaseineen sijoittuu länkkärimaisemiin, John Fordin ja Sergio Leonen kuolemattomaksi tekemään Monument Valleyyn. 
Peruslänkkärin ystävä ei Preacherin parissa ehkä viihdy, mutta ennakkoluulottoman viihdesarjakuvan ystävän kannattaa sarjan pariin hypätä. Luvassa on ainakin jotain ennalta-arvaamatonta. 
Juri Nummelin

Edit: jutusta jäi epähuomiossa pois maininta, että Preacherista tehty tv-sarja on nähtävillä Suomessakin. Jutun julkaisun jälkeen Preacher myös valittiin Kvaak-sivuston äänestyksessä vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi.