Ruudinsavun elokuva-arviot numerosta 1-2/2024.
Costnerin laveaa epiikkaa
Horizon: An American Saga. Chapter 1. Ohjaus Kevin Costner. Käsikirjoitus Costner, Jon Baird, Mark Kasdan. Pääosissa Costner, Sienna Miller, Sam Worthington, Giovanni Ribisi. 165 min.
Villin Lännen preeria on tyhjä sekä autio, ja autius ulottuu myös elokuvateatterin saliin. Huolimatta kymmenien miljoonien dollarien panostuksesta, joukossa ohjaaja Kevin Costnerin omia rahoja, salissa oli alkukesällä katsojina vain kolme ihmistä. Minä ja ystäväni sekä muuan satunnainen kolmas mies.
Tämä on sääli, sillä Kevin Costnerin pitkään tekeillä olleen mammuttilänkkärisarjan ensimmäinen osa on kelpo western. Tarinassa on aukkoja, tapahtumat hyppelevät eri puolille Amerikkaa, ja uusia hahmoja tulee tiuhaan tahtiin, mutta lännenelokuvien ystävälle Horizon on harvinaista herkkua. Mukana on länkkärien perinteistä kuvastoa ratsuväestä intiaaneihin ja pyssysankareista arkajalkoihin.
Kevin Costner on suuri näyttelijä ja ohjaaja, ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa Horizonin kaliiperin lännenelokuvia ei tulla tekemään. Horizon saattaa hyvin olla lännenelokuvien viimeinen mohikaani, jonka jäljissä tulee vain pienellä rahalla, mutta suurella sydämellä tehtyjä puhdetöitä.
Elokuvan maisemat ovat upeat, jopa siinä määrin, että hahmot jäävät paperinohuiksi. Villi Länsi on todenmukainen ja karhea, joskin naisten nykyaikaisesti vaalennetut hiukset tuovat särön ajanmukaisuuteen.
Tarinan keskiössä on rakenteilla oleva Horizonin kaupunki, joka harmillisesti sijaitsee juuri sillä kohtaa jokea, josta apassit ylittävät sen. Intiaanisotahan siitä seuraa, ja päänahanmetsästäjät lähtevät kostamaan intiaaneille. Alun taistelu on todella raju.
Toisaalla kaltoin kohdeltu vaimo (Jena Malone) karkaa lapsensa kanssa väkivaltaista miestään ja saa vainoojat peräänsä. Hän tapaa Costnerin esittämän jäyhän hevoskauppiaan ja pyytää tältä apua. Costnerin ja naisen romanttinen suhde tuntuu vähän epäuskottavalta. Lisäksi preerialla vaeltaa komedioista paremmin tunnetun Luke Wilsonin johtama sekalainen karavaani kohti Horizonia, ja samaan aikaan rakennetaan rautatietä mantereen halki.
Hahmojen määrä on suuri, ja on mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa seuraavissa osissa punoutuvat yhteen ja hahmot päätyvät Horizonin kaupunkiin.
Horizonin hahmot jäävät ikävän pintapuolisiksi eikä heidän kaikkia tekojaan perustella. Katsoja jää pohtimaan, miksi he käyttäytyvät niin kuin tekevät. Elokuvan juonessa on logiikkaa uhmaavia pahoja aukkoja, jotka toivottavasti tilkitään sarjan kolmessa muussa osassa.
Horizonin näyttelijät on huolella valittu. Renny Harlinin 1990-luvun suojatti Michael Rooker (Cliffhanger, The Walking Dead, Henry Lee Lucas – sarjamurhaaja) esittää kaiken nähnyttä vanhaa kersanttia, joka opastaa nuorta upseeria (Sam Worthington). Upseerin vaimona nähdään Sienna Miller.
Horizon: An American Saga on tehty lännenelokuvien ystäville. Ilman kiinnostusta vanhaan Länteen kolmituntinen saagan ensimmäinen osa ei varmastikaan koukuta. Tarina poukkoilee, ja elokuvan logiikkavirheet on syytä painaa villaisella. Horizon toimisi paremmin televisiosarjana, ja tuo mieleen 1970-luvun sarjan Kun länsi oli nuori, jossa myös kerrottiin lännenkaupungin ja sen asukkaitten tarina.
Ensimmäinen osa vasta esittelee hahmot ja on kuin sarja yksittäisiä kohtauksia Villistä Lännestä, kuin 1800-luvun Villin lännen show'sta. Horizon kuulunee niihin elokuvasarjoihin, jotka ovat parhaimmillaan katsottuna kerralla alusta loppuun. Vain silloin tarina todella avautuu.
Esa Paloniemi
Naisen paikka Villissä lännessä
The Dead Don't Hurt (Kanada/Tanska 2023). Ohjaus ja käsikirjoitus: Viggo Mortensen. Pääosissa: Vicky Krieps ja Viggo Mortensen. 129 min.
Näyttelijä Viggo Mortensen ohjasi esikoisenaan erinomaisen draaman Falling (2020). Hänen toinen ohjauksensa länkkäri The Dead Don't Hurt ei ole ihan yhtä onnistunut, muttei huonokaan.
Se sijoittuu 1860-luvulle. Vivienne (Krieps) tapaa San Franciscossa tanskalaissyntyisen puuseppä Holgerin (Mortensen). Vivienne seuraa Holgeria Nevadan pohjoisiille syrjäseuduille. He asuvat Holgerin mökissä, mutta Vivienne ei suostu naimisiin vaan menee töihin baariin.
Niin jyrkkä naisen itsenäisyys lähentelee kaiketi anakronismia. Mutta Mortensen haluaa tuoda esiin naiset, jotka ovat jääneet syrjään villin lännen mytologiassa. Kun Holger ratsastaa taistelemaan sisällissodassa, huomio keskittyy Vivienneen.
Vivienne ei ole mikään Calamity Janen tapainen pyssysankari, vaikka yrittää pärjätä omillaan. Mortensen pyrkii pitämään tarinan suurin piirtein realistisena ja näyttää naisten aseman haavoittuvuuden lännen miehisessä maailmassa.
Samalla nousee esiin sodan hinta kotirintamalla. Sota on helvettiä rintamalla, mutta ahtaalle joutuvat myös sotaan lähteneiden miesten perheet. Sankareita Mortensen ei ole ottanut länkkäriinsä.
Realismia korostavat myös henkilöhahmojen taustat, jotka näkyvät ja kuuluvat. Elokuvassa puhutaan muitakin kieliä kuin englantia ja sitäkin usein vieraalla korostuksella.
Yksi pieni kauneusvirhe Dead Don't Hurtiin on livahtanut. Taas kerran nuori nainen rakastuu isänsä ikäiseen mieheen. Kriepsin ja Mortensenin ikäero on noin 24 vuotta. Se sattui vahingossa, sillä alkujaan Mortensenin ei pitänyt näytellä Holgerin roolia itse, mutta alkuperäinen näyttelijä otti yllättäen loparit vähän ennen tuotannon alkua. Niinpä Mortensen päätyi itse rooliin.
Mortensen teki yli 30-vuotisen uran ennen kuin ryhtyi ohjaamaan. Hän pärjää hommassa yllättävän hyvin. Molemmissa elokuvissa käsitellään henkilöhahmojen välisiä tunteita, jotka Mortensen hallitsee hienosti. Siirappi ei tirsku mutta tarinat koskettavat.
Lopussa Mortensen lähtee kostowesternin poluille, mutta tuo siihenkin oman kulmansa. Teknisesti ja visuaalisesti The Dead Don't Hurt on komeaa työtä. Hieman tiivistämisen varaa siinä olisi.
Elokuva on nähty Suomessa vain festivaaleilla, mutta sen voi vuokrata useasta eri suoratoistopalvelusta.
Harri Römpötti
Preerian pimeyden sydän
Butcher’s Crossing (USA 2022). Ohjaus Gabe Polsky. Käsikirjoitus Polsky ja Liam Satre-Meloy John Williamsin romaanista. Pääosissa Nicolas Cage, Fred Hechinger ja Xander Berkeley. 107 min.
Lännenelokuvia on viime vuosina tehty kiitettävään tahtiin, ja John Williamsin romaaniin perustuva Butcher’s Crossing ilmestyi jo vuonna 2022. Suomessa Gabe Polskyn esikoisohjaus on nähty vain DVD:llä ja Blu-rayna sekä joissain suoratoistopalveluissa. Kirjan ja elokuvan miljöönä on preeria vuonna 1874, ja todellisuudessakin tapahtunut Pohjois-Amerikan biisoneitten joukkoteurastus, joka lähes tappoi lajin sukupuuttoon.
Tarina on tuttu monista lännen- sekä seikkailuelokuvista: nuori mies saapuu rajaseudulle ja liittyy aarretta etsivien joukkoon. Tässä tapauksessa aarre on neitseellinen laakso, jossa elää tuhansia biisoneita, jotka vain odottavat ampumista ja nylkemistä.
Butcher’s Crossingin juoni on yksinkertainen, mutta sen viehätys ei perustu toimintaan, vaan neljän miehen retkikunnan kemioihin. Mukana on päähänpinttymän saanut Miller (Nicholas Cage), roolimallia etsivä Will (Fred Hechinger), työtään rahasta tekevä Fred (Jeremy Bobb) ja vanhan viisaan miehen paikan täyttävä Hoge (Xander Berkeley).
Elokuva toimii, mutta ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Cagen esittämän Millerin päähänpinttymä suurimmasta saaliista muuttuu hulluudeksi hieman puskan takaa, ja muutkin hahmot kehittyvät tai muuttuvat ilman isompia selityksiä.
Butcher’s Crossing on tyyliltään enemmän western-draama kuin tyylipuhdas lännenelokuva, jossa pyssyt paukkuvat ja naiset pelastetaan konnien kynsistä. Elokuvan hahmot eivät millään muotoa ole sankareita, vaan ajavat kursailematta omaa etuaan. Butcher’s Crossing on hidastempoinen tarina, jota katsoessa sekunnin välein uusia virikkeitä tarvitseva katsoja kiroaa: ”Eihän tässä tapahdu mitään!”
Tämä tekee Butcher’s Crossingista kuitenkin kauniin elokuvan, joka ei pröystäile toiminnalla. Synkät värit luovat alakuloisen tunnelman, joka kestää koko elokuvan ajan. Tarinassa olisi ollut ainesta laajempaan ihmissielun pohdintaan. Kehutussa kirjassa henkilöt saavatkin enemmän lihaa luittensa ympärille.
Butcher’s Crossingin lopputekstit kannattaa katsoa. Teksteissä kerrotaan biisonien teurastuksesta ja näytetään ilmeisen aitoja aikalaiskuvia valtavista vuota- ja luukasoista.
Esa Paloniemi
Taistelu Villistä lännestä
Netflix-suoratoistopalvelun uusi kuusiosainen dokumenttisarja tai näytelty dokudraama Taistelu villistä lännestä (Wyatt Earp and The Cowboy War) on saanut runsaasti katsojia sekä myös hyviä arvosteluja. Esimerkiksi IMDb-pisteet tätä kirjoittaessa ovat 7,9 ja Rotten Tomatoes prosentti on 80.
Sarja kertoo tapahtumista Tombstonessa, jotka johtivat ensin O.K. Corralin tulitaisteluun 26.10.1881, sitten Virgil Earpin rampauttamiseen väijytyksessä ja Morgan Earpin salamurhaan sekä näitä tapahtumia seuranneeseen Wyatt Earpin kuuluisaan kostoratsastukseen, jolloin hän miehineen surmasi ainakin neljä lainsuojatonta.
Sarjan on ohjannut lähinnä tv-töitä tehnyt Patrick Reams, ja pääosaa Wyatt Earpia esittää australialainen Tim Fellingham.
Halpispuvustusta ja outoja faktoja
Suosiosta, kehuista ja ansioista huolimatta dokumenttisarjasta löytyy melkoisesti myös kritisoitavaa, jos sitä katsoo lännen ja Tombstonen historiaan perehtynyt henkilö.
Dokumenttisarja haluaa väkisin rakentaa Ike Clantonin ristiriitaisesta hahmosta lännen pahimman mafiapäällikön ja Cowboy-koplan ylivertaisen johtajan unohtaen muun muassa sellaiset koplassa vahvasti vaikuttaneet henkilöt kuin Curly Bill Brocius tai Johnny Ringo. Ensin mainittu on dokumentissa mitään sanomaton sivuhenkilö ja Ringoa ei edes mainita. Todellisuudessahan laaja Cowboy-koplaksi kutsuttu joukko oli hajanainen porukka, jolla oli useita johtajia tilanteen mukaan.
Vaikka nykyisin Hollywoodin ja tv:n ansiosta kaikkia karjapaimenia kutsutaan cowboyksi, vielä 1880-luvulla nimitys oli negatiivinen ja kelpasi arizonalaisten lainsuojattomien koplan nimeksi. Rehellinen karjapaimen oli wrangler.
Netflix-sarjan puvustus on surkeaa eikä periodinmukaista. Kannattaa verrata sarjan puvustusta vuoden 1993 Tombstone-elokuvaan, jonka puvustus on edelleen parasta, mitä valkokankaalla lännenelokuvissa on nähty.
Netflixin Wyatt Earp kulkee vuodenajasta ja vuodesta riippumatta samassa asussa ja typerällä ja modernilla hattunauhalla varustetussa hatussa. Puvustaja ilmeisesti säästi, kun Virgil Earp on aina ilman hattua ja Morgan koko ajan ilman takkia ja hattua, myös lokakuun lopussa tapahtuneessa O.K. Corralin taistelussa. Kaiken lisäksi Morgan on lyhyt ja poikamaisen sileäksi ajettu, kun todellisuudessa kaikki Earpin veljekset olivat yhtä pitkiä (6 jalkaa eli 183 cm) ja viiksekkäitä siten, että monasti heidät sekoitettiin keskenään.
Sen sijaan O.K. Corralissa ammuttu nuori ja todellisuudessa sileäposkinen Billy Clanton on tietysti dokumentissa täyspartainen. Ulkoasuunsa tunnetusti huomiota kiinnittänyt Doc Holliday on tällä filmillä sänkipartainen hippi, jolla ei tunnu olevan mitään luonnetta tai sanottavaa.
Ja tietenkin Wyatt kantaa koko ajan ylipitkällä piipulla varustettua Coltia, vaikka Earpin elämänkerturi Stuart N. Laken todennäköisesti keksimää taruase Buntline Specialia ei mainita nimeltä. Sisällissodan alkuun vuoteen 1861 sijoittuvassa takaumassa 13-vuotias Wyatt harjoittelee ampumista vuosimallia 1873 olevalla revolverilla voidakseen suojella pikkuveljeään Morgania.
Toisin kuin dokumentissa väitetään, kaupungin marshal Virgil Earp apulaisineen ei ollut alisteinen piirikuntaseriffi Johnny Behanille. Kummallakin oli oma toiminta-alueensa, ja Tombstonen kaupungin järjestyksenvalvonta kuului selkeästi Virgil Earpille. Dokumenttisarjassa ei kerrota sitäkään, että Behan oli pettänyt lupauksensa antaa apulaisseriffin paikan Wyatt Earpille ja siksi Earp aikoi tavoitella Cochisen piirikuntaseriffin paikkaa seuraavissa vaaleissa. Tämä aiheutti jännitteitä hänen ja Behanin välille naisjuttujen ohella (Behanin entisestä tyttöystävästä tuli Wyatt Earpin tyttöystävä ja myöhemmin vaimo).
Erikoisena pidän myös sitä, että sarjassa väitetään, että Cowboy-koplan jäsenet muka tunnisti kalkkarokäärmeen nahasta tehdystä hattunauhasta. Tombstone-elokuvassa koplan vastaavaksi tunnukseksi oli puolestaan keksitty punainen vyötärönauha.
Todellisuudessahan Arizonan lainsuojattomilla ei ollut mitään tällaista ulkoista tunnusta. Tombstone-elokuva oli viihteellinen tarina, joten siinä ymmärtää, että käsikirjoittajat olivat laittaneet omiaan, mutta Taistelu villistä lännestä yrittää olla näytelty dokumentti, joten sellaisessa ei pitäisi keksiä aivan omiaan.
Ansioitakin on
Taistelu villistä lännestä -sarjassa käytetään hyväksi vanhoja materiaaleja, muun muassa pätkiä 1990-luvun tv-sarjasta Veijari nimeltä Brisco. Välillä sarjassa ajetaan postivaunuilla John Fordin maisemissa Monument Valleyssa, mikä ei ole lähelläkään Tombstonea. Puustosta ja maisemasta näkee, ettei dramatisoituja jaksoja ole filmattu Arizonassa.
Virheistä huolimatta ei dokumenttisarja silti ansioton ole. Ensimmäisen kerran nostetaan näyttävästi esille, miten Arizonan levottomuudet haittasivat miljonääripankkiiri J. P. Morganin suunnitelmia yhdistää Amerikan rautatieyhtiöt ja kuinka hän painosti epäsuosittua presidenttiä Chester Arthuria puuttumaan tilanteeseen Arizonan laajan rikollisuuden takia. Tämä on dokumenttisarjan mielenkiintoisin anti.
Sarjan selostajana toimivan näyttelijä Ed Harrisin matala ääni ja hänen käyttämänsä kielikuvat ovat myös ansaitusti saaneet kehuja. Harrishan on itsekin esiintynyt westerneissä, joista mainittakoon esimerkkinä vuoden 2008 elokuva Appaloosa.
Jukka Sippola
Kommentit
Lähetä kommentti