Siirry pääsisältöön

Elokuva-arvostelu: Bone Tomahawk

Bone Tomahawk (USA 2015). Ohjaus & käsikirjoitus: S. Craig Zahler. Näyttelijät: Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox, Richard Jenkins ja Lili Simmons.

Lännenelokuva on olleet jo kauan kuollut ja kuopattu. Silti laadukkaita lännenelokuvia tehdään jatkuvasti. Joskus aivan odottamattomat tekijät pääsevät yllättämään positiivisesti. Näin on laita erityisesti vuonna 2015 valmistuneessa Bone Tomahawkissa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut S. Graig Zahler. Kyseessä on miehen debyyttiohjaus. Aiemmin hän on saavuttanut mainetta lähinnä kirjoittamalla synkän ja palkitun lännenromaanin A Congregation of Jackals (2010). Kun kaikki näyttelijätkin ovat melko tuntemattomia kaupungin sheriffiä esittävää Kurt Russellia lukuun ottamatta, miljöö on melko vaatimaton, aluksi pimeä ja lopulta tyhjä, niin elokuva haiskahtaa jo kauas pienen budjetin tuotannolta. Elokuva onkin toteutettu vain 1,8 miljoonalla taalalla. Tästä summasta Kurt Russell lienee ahmaissut suurimman osan. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että The Hateful Eight, jossa Kurt Russell ja hänen viiksensä ovat yhtä näkyvästi esillä ja jota filmattiin samoihin aikoihin, toteutettiin 44 miljoonalla.
Elokuvan alku on raaka. Ensin murhaavat valkoiset ja sitten intiaanit, joiden vertaisia silkkaa pahuutta uhkuvia olentoja, on vain harvoin valkokankaalla nähty. Kyse ei todellakaan ole mistään uljaista tasankojen sotureista, vaan synkistä lahkolaisista, lähes luolamiesten tasolla olevista ihmisolennoista.
Shokkialoituksen jälkeen siirrytään kaupunkimiljööseen, jossa on edelleen kurjaa ja ankeaa, mutta kuitenkin päällisin puolin turvallista. Kun intiaanit tulevat kyläilemään, on turvallisuudentunne kuitenkin mennyttä. Pian ollaankin taas aavikolla, ja sinne jäädään melkein koko elokuvan loppuajaksi. Aavikolla tapahtuu myös perinteinen välienselvittely, mutta loppuratkaisu ei ole ihan ennustettavimmasta päästä.
Vaikka elokuvan juoni on loppujen lopuksi melko perinteinen, se ei ole kuitenkaan mikään keskivertotuotos, vaan yksi tämän vuosituhannen merkittävimmistä lännenelokuvista. Kyse ei ole siitä, mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan ja, ennen kaikkea, mitä valkokankaalla tai ruudulla näytetään.
Raakuus ja verenvuodatus eivät ole ihan uusia asioita valkokankailla. Lännenelokuvissa kova väkivalta on kuitenkin harvinaisempaa, vaikka länkkäreihin sen luulisi ensimmäisten joukossa juurtuneen.
Bone Tomahawkin vakivaltakohtaukset ovat kuitenkin niin realistisia ja pikkutarkasti kuvattuja, että kaiken jo nähnyt länkkärifanikin saattaa nostaa kädet silmilleen pahimpien kohtausten aikana. Kyse on ihan eri asiasta kuin esimerkiksi Leonen tai Peckinpahin elokuvien veribaletista. Tässä näytetään se, kuinka kaikki oikeasti tapahtuu. Onko tämä itsearvoista mässäilyä? Ei ole! Tappo on tappo, ja jos tappamisen aikana veri lentää, niin miksi se ei saisi tuntua ja näkyä.
Toinen tekijä, joka nostaa huimasti elokuvan arvoa, ovat elokuvan intiaanit. Nämä salaperäiset murhamiehet ovat aidosti pelottavia, kuin jostain alitajunnasta putkahtaneita, arvaamattomia ja säälimättömiä olentoja, joiden olemassaololle e löydy selitystä. Vastaavia pahuuden ruumiillistumia on esiintynyt ehkä joissakin japanilaisissa kauhuelokuvissa. Ensimmäisenä tulee mieleen The Ring (2002).
Vaikka elokuvalla on poikkeuksellisia piirteitä, jotka nostavat sen arvoa, niin ei Bone Tomahawk silti mikään mestariteos ole. Elokuvan alkupuoli laahaa ja kulissikaupungin halvahkot lavasteet pistävät silmään. Elokuvan melko nimettömät näyttelijät, jotka ovat ansioituneet lähinnä TV-sarjoista, vetävät roolinsa ammattitaidolla läpi.
Vakuuttavin kaikista, jopa Kurt Russellia parempi, on sheriffin hieman höppänää avustajaa esittävä Richard Jenkins. Vähiten vakuuttava on Lili Simmons, joka onnistuu söpöilemään lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Eniten elokuvassa kuitenkin tökkii lopetuksen keveys, joka on vahvassa ristiriidassa elokuvan hengen kanssa.
Mutta kukapa olisi uskonut, että esimerkiksi 1980-luvun alussa tähtikartalle ponnahtanut Kurt Russell tekee uransa vakuuttavinta jälkeä 2000-luvulla? Entä mihin S. Craig Zahler vielä urallaan yltää? Seuraavat elokuvat kertovat, oliko tämä onnistuminen sattumaa vai osoitus poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.
Janne Viitala

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…