Siirry pääsisältöön

Marshall Grover ja australialainen pulp

Ruudinsavun uusimmassa numerossa on kolmen artikkelin juttukokonaisuus Marshall Groveriin eli suosittujen Bill ja Ben -kirjojen tekijään liittyen. Tässä maistiaisia kahdesta jutusta, ensiksi Pentti Koskelon varsinaisesta Grover-artikkelista ja sitten Juri Nummelinin australialaista kioskikirjallisuutta laajemmin taustoittavasta jutusta. Kokonaisuuteen kuuluu myös amerikkalaisen lännenkirjailijan James Reasonerin muistelma Marshall Groverista eli Len Mearesista, jonka kanssa Reasoner kävi pitkään kirjeenvaihtoa. 



Marshall Grover on omassa sarjassaan

Jotkut lännenkirjailijat  ovat hyvinkin tuotteliaita. Toiset ovat vielä tuotteliaampia. Ja sitten on vielä Marshall Grover.

Leonard Frank Meares (1921–1993)  on kirjoittanut uskomattomat 746  lännenkertomusta paitsi omalla nimellään myös monilla eri taiteilijanimillä.Tunnetuin niistä on Marshall Grover, mutta hän on käyttänyt myös nimiä Marshall McCoy, Ward Brennan ja Glen Murrell. Mearesin ja McCoyn nimellä ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt yhtään suomennettua teosta.
Grover on australialainen mutta hänen tarinansa ovat  aivan yhtä uskottavia kuin vaikkapa Simo Penttilän tai Louis Mastersonin vastaavat. Ei tarvitse olla käynyt kuussa kirjoittaakseen seikkailukertomuksen sieltä!
Groverin tuotannossa ei hämmästytä pelkästään määrä vaan se, että hän pystyi säilyttämään tasonsa vähintään kohtuullisena vuosikymmenestä toiseen. Kukaan ei kirjoita pelkkiä mestariteoksia, mutta yksikään vastaan tullut Grover ei ole saanut tuntemaan myötähäpeää tekijän puolesta. Tasoa on helppo arvioida, sillä Groverin teoksia on suomennettukin noin kolmesataa.

Bill ja Ben – teksasilaiset ikiseikkailijat

Bill ja Ben -sarja on Groverin tuotannon kulmakivi. Tarinoita on suomennettu huikeat 220 osaa. Sarja alkoi vuonna 1962 ja jatkui peräti vuoteen 1992. Kolmekymmentä vuotta saman kirjailijan tarinoita! Lieneekö peräti Suomen ennätys?
Kaikkein vanhimmissa on kanteen painettu hinta vielä ”vanhassa rahassa” eli siltä ajalta, kun Suomessa ei ollut rahayksikön sadasosaa eli penniä käytössä. Myöhemmin 60-luvulla hinta oli jossakin vaiheessa 1,50 markkaa, mikä hiukan huvittavasti on joskus numeroina saman verran kuin repaleisen Bill ja Ben -lehden hinta euroina meidän päivinämme.
Teksasin ikiseikkailijoiden alkuperäiset nimet ovat Larry ja Stretch, Yhdysvalloissa Larry ja Streik eli Lawrence Valentine ja Woodville Eustace Emerson. Pohjoismaissa heidät tunnetaan nimillä Bill ja Ben.
Ystävykset karkasivat koulusta liittyäkseen Etelävaltioiden armeijaan ja pääsivät, koska he olivat jo koulupoikina täysikasvuisen miehen mittaisia. Appomattoxin taistelun jälkeen he ovat kierrelleet länttä Mississippi-joelta Tyynelle valtamerelle, Meksikon rajalta Kanadan rajalle ja välillä  rajojen ylikin.
Seikkailujen tapahtuma-aikaan he ovat kierrelleet maata vähintään toistakymmentä vuotta, useimmiten lähes kaksikymmentä. Aikuisina heistä varttui todella kookkaita miehiä. Bill (kaksikon aivot ja kassanhoitaja) on noin 186–190-senttinen, harteikas, karulla tavalla komea ja tummatukkainen. Ben on kaveriaan vielä noin kuusi tai kahdeksan senttiä pitempi, hoikka, sinisilmäinen, vankkaleukainen ja varustettu melkoisen ulkonevilla korvilla sekä oljenkeltaisilla hiuksilla. Vaikka Ben ei ole yhtä harteikas kuin Bill, hän on erittäin vahva. Bill käyttää yhtä revolveria, Benillä on Colt molemmilla puolillaan ja hän ampuu molemmilla käsillään yhtä tarkasti.
Omasta mielestään kaverukset ovat rauhaarakastavia eivätkä koskaan aloita tappelua, mutta jotenkin he joutuvat aina mukaan sellaiseen. He ovat perinteisiä puhdassydämisiä vaeltavia ritareita ja ajautuvat kerran toisensa jälkeen puolustamaan heikompia, vaikka ovatkin vakuutelleet toisilleen että  hoitavat vain omat asiansa.

***

Aussipulpin lyhyt historia

Marshall Groverin eli Len Mearesin tuotanto liittyy likeisesti australialaisen kioskikirjallisuuden historiaan. 

Australialaisen kioskikirjallisuuden historia alkaa vuodesta 1939, jolloin senaattori Donald Cameron heräsi huomaamaan, että ulkomaiset, lähinnä amerikkalaiset, kirjat vievät leivän kotimaisilta kirjoittajilta. Ulkomailta tuodulle kirjallisuudelle pantiin käytännössä kielto. Yleisö kuitenkin halusi edelleen lukea halpaa viihdettä, ja näin Australiassa alkoi nousta esille uusia kustantamoita. Tällainen oli muun muassa edelleen toimiva Cleveland, joka tunnetaan eritoten länkkäreistään. 1920-luvulla lehtikustantaja aloittanut Horwitz laajensi pokkareihin 1950-luvulla ja oli lopulta maan suurin kioskikirjakustantamo.
Ja koska kustantamot tarvitsivat koko ajan uutta painettavaa, esiin nousi iso joukko erilaisia kirjailijoita, jotka pystyivät, usein laadusta välittämättä, tuottamaan tekstiä viikosta toiseen.
Yksi tällainen kirjailija oli Suomessa vain muutamalla käännöksellä tunnettu Clive Gordon eli C. G. Bleeck (1907–1971). Bleeck on erityisen kiinnostava australialainen senttari, koska hän piti säntillistä päiväkirjaa siitä, mitä häneltä tilattiin, mitä hän kirjoitti, mitä julkaistiin ja paljonko hän sai palkkioita. Bleeckin päiväkirjat on tallennettu Australian National Libraryyn, ja australialaiset tutkijat ovat käyttäneet niitä paljon hyväkseen.
Yksi C. G. Bleeckin
suomennetuista länkkäreistä
Bleeck ei ollut vapaa kirjailija, vaan rautatievirkailija, joka pystyi perheellisenäkin luomaan laajan tuotantonsa kirjoittamalla iltaisin ja viikonloppuisin. Bleeck kirjoitti joillekin kustantamoille käytännössä kuukausipalkalla. Bleeck kirjoitti mitä tahansa: dekkareita (mm. You Can't Forget Murder, 1955), scifiä (Master-Mind Menace, 1950, salanimellä Belli Luigi), romantiikkaa (Lucky in Love, 1956), historiallista seikkailua (Love's Cavalier, 1956), länkkäreitä (Texan Tornado, 1954; Bounty Rider, 1971). 

***

Länkkärit ovat muutenkin olleet australialaisille rakas kirjallisuudenmuoto – hyviä länkkärikirjoittajia ovat olleet Marshall Groverin lisäksi myös yli 900 kirjaa kirjoittanut ja edelleen jatkava Keith Hetherington sekä Paul Wheelahan. 
Hetheringtonin tunnetuimpia salanimiä ovat olleet Kirk Hamilton ja Brett Waring. Hetherington on haastattelussa kertonut olleensa noin 18, kun hän tajusi voivansa kirjoittaa parempia lännentarinoita kuin mitä tuolloin julkaistiin. Hetherington julkaisi ensimmäiset lännennovellinsa 1950-luvun alkupuoliskolla, ja vuosikymmenen loppuun mennessä hän kirjoitti jo 20 000–40 000 sanan pienoisromaanin mittaisia tarinoita, jotka ilmestyivät Cleveland-kustantamolle tyypillisinä vihkoina. Tehtyään 1960- ja 1970-luvuilla töitä sanomalehdissä ja televisiossa Hetherington palasi vuonna 1975 länkkärien pariin. Hän loi muun muassa Bannermanin, joka on Texasin kuvernöörin henkilökohtainen etsivä. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…