Siirry pääsisältöön

Keikka-arvostelu: Ennio Morricone Suomessa

Seuraava juttu julkaistiin Ruudinsavussa lyhennettynä, tässä alkuperäinen versio. Kuvitus: Aapo Kukko.

Morricone liikutti tunteita isolla areenalla

Kun Ennio Morricone perui Suomen-konserttinsa keväällä selkävaivojen takia, aloin epäillä, mahtaako 1928 syntynyt maestro enää tulla Suomeen. Kyllä tuli. Maestron johdolla esiintyi Tshekkien kansallinen sinfoniaorkesteri ja täydennetty kotimainen Grex Musicus -kuoro. Kaikkiaan lavalla oli parisataa henkeä.
Pieni mies asteli orkesterin eteen hauraan näköisenä mustassa poolopaidassa ja puvussa, kumarsi yleisölle ja alkoi johtaa. Vähin elein, enimmäkseen istualtaan, mutta mikä tunne musiikista välittyi! En kaivannut valkokankaalle filmikuvia, kuten joku ruotsalaisarvioija ja Hesarin Avola. Lähikuvat soittajista, laulajista ja maestrosta riittivät.
Alussa vaskisoittimien korkeat äänet hieman särkyivät, mutta sitten tasot saatiin kohdalleen ja musiikki soi jopa hienommin kuin jäähallissa olisi odottanut. Kokoonpanon laajuus kuului muhkeana sointina.
Konsertti kesti kaksi ja puoli tuntia, keskellä pieni tauko. Morriconellahan valinnanvaraa riittää. Aika paljon hän esitti vähemmän tunnettujen elokuvien sävelmiä 60-luvun pieniä italialaisfilmejä myöten, mutta mestari on aina mestari. Tunnelmat vaihtelivat, tunteet kuohuivat.
Tutut länkkärisävelmät olivat selviä kohokohtia. Ensimmäisen puoliajan päätti upea Leone-sikermä, solistina Morriconen nykyinen luottosopraano Susanna Rigacci, ja toisen avasi väkevä setti Tarantinon The Hateful Eightin musiikkia. Ehkä pitäisi sittenkin antaa filmille tilaisuus.
Lopuksi kuultiin kaksi encorea, toisena niistä uudestaan Hyvien, pahojen ja rumien The Ecstasy of Gold, jossa mestarin avustajat innostuivat tanssimaan lavan sivulla. Yleisö osoitti suosiota seisaaltaan.

Tapani Bagge

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…