lauantai 23. tammikuuta 2010

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä


ISKUJA REPE HELISMAAN LÄNNENTUOTANNOSTA

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja (toim. Juri Nummelin), 128 sivua. Suomen Länkkäriseura 2009.

Reino "Repe" Helismaa kuuluu suomalaisen ajanvietteen ja viihteen virstanpylväisiin. Hänet muistetaan erityisesti tuotteliaana iskelmäsanoittajana sekä elokuva- ja radiokäsikirjoituksista, mutta hänen kirjoittajan uransa käynnistyi jo 1930-luvulla jännitysnovellistina.
On sanottu, että sota-aika kypsytti Helismaan lopullisesti kirjoittajana ja runoilijana, mutta kun katsoo hänen kertomustensa tuohonastista määrää, saattaa väitteeseen suhtautua hieman epäillen: ei voi pitää noviisina miestä, jolla oli takanaan jo kymmeniä, jollei toistasataa julkaistua novellia. Sikstoisekseen Helismaan tekstit olivat sujuvia ja toimivia, jos kohta usein koeteltuja ratkaisuja käyttäviä.
Toisaalta Helismaan etuna oli se, että hän työskenteli 1930-luvulla enonsa August Kanervan kirjapainossa. Tämä julkaisi lukuisia viihdelukemistoja, tunnetuimmasta päästä Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille. Helismaa kirjoitti useampiin Kanervan lehtiin käyttäen monia salanimiä, kuten Masa Palo ja Rudi Halla.
Kanervan lukemistoihin kuului myös Isku, joka oli alkanut ilmestyä vuonna 1935, mutta pistettiin muutaman vuoden jälkeen tauolle. Talvisodan päätyttyä Helismaa ja Kanervan poika Olavi suostuttelivat isä-Kanervan jatkamaan lehteä, serkukset saivat kontolleen Iskun toimittamisen. Työsarka oli melkoinen: lehti ilmestyi vuosina 1940-41 viikoittain ja se sisälsi useita novelleja. Helismaa ja Olavi Kanerva kirjoittivat tuohon aikaan jokaiseen Iskuun pari-kolme kertomusta.
Useimmat Reino Helismaan lännennovellit ilmestyivät juuri Iskussa. Niistä koottu valikoima Henkipattojen kylä sisältää kahdeksan kertomusta, jotka on kirjoitettu 1938-41, käytännössä miltei kaiken Helismaan tuon genren varhaistuotannon. Kokoelmasta puuttuvat ne työt, jotka sisältyvät aiempaan kirjailijan jännityskertomusten kokoelmaan …ja Reikärauta-Brown (Book Studio 2001) sekä muutama Seikkailujen Maailmassa ilmestynyt western-tarina.
Henkipattojen kylän novelleja lukiessa huomio kiintyy siihen, että Helismaan teksteistä ei juurikaan huomaa mahdollisten kirjallisten esikuvien vaikutusta, Jack Londonia lukuun ottamatta. Olihan tuohon aikaan suomennettu jo varsin paljon muun muassa Zane Greytä, James Fenimore Cooperia taikka J. O. Curwoodia. Toisaalta jotenkuten englantia taitavana hänellä olisi luullut periaatteessa Kanervan painossa työskennellessään olevan mahdollisuus tutustua amerikkalaisiin pulp-lehtiin, joista Kanerva surutta puhalsi aineistoa.
Helismaan tarinat ovat kokoelman niminovelli poislukien paikoin varsin tiivistäkin kerrontaa, ensin mainittu on jatkokertomuksena luonnostaan muodoltaan löyhä. Jotenkin kuitenkin olisi odottanut, että hän olisi saanut genren konventioista ja miljööstä jo tuolloin enemmän irti: hänen tarinoissaan ei esimerkiksi esiinny ollenkaan intiaaneja.
Henkilökuvaus on sekin kaavamaista, Helismaa keskittyy useimmiten toimintaan. Yksittäiset jännitystilanteet hän hahmottaa osuvasti. Toisaalta käänteet vaikuttavat rivakkuudessaan monesti elokuvallisilta. B-westernit ovat hyvinkin saattaneet vaikuttaa Helismaan villin lännen –näkemykseen, näkihän niitä Suomessa 1930-luvulla runsaasti, Tom Mixistä ja Hopalong Cassidystä varhaiseen John Wayneen: novellin "Buck ei pelkää" juonikuvio ainakin sopisi suoraan johonkin tuon ajan lännenelokuvaan.
Tietysti tiivis työtahti vaikutti siihen, että kirjailija turvautui rutiiniin. Yllättävää Henkipattojen kylässä on se, että moni novelli on melko totinen, ilman Helismaalle ominaista huumoria: erityisesti "Tulivirta" ja London-vaikutteinen "Mikä unohtui?" ovat tällaisia. Ratsupoliisiaiheinen "Lumen ja jään poliisi" käy puolestaan hybridistä, asetelma sopisi yhtä lailla dekkaritarinaan.
Helismaa hyödyntää myös veijaritarinan rakennetta tarinoissa "Kuka nauroi viimeksi?" sekä "Ristiässä". Sitä parodista suuntausta, joka välittyi hänen myöhemmissä lännenaiheisissa töissään, kuten radion Laiska-Lassi -kuunnelmasarjassa, ei kuitenkaan näissä varhaisissa novelleissa viljellä: joskin "Kahdessa vanhassa taikinanjuuressa" ja kokoelman laajassa nimikertomuksessa "Henkipattojen kylä" näkyy siitä jonkinlaista alkuitua.
Tällaisilla varhaisten novellien kokoelmilla on yhä viihdyttävä arvonsa sekä paikka kirjailijan kokonaiskuvan täydentäjänä. Ehkä kaikkinensa myöhemmin, oikeastaan 1940-luvun lopulta, enemmän esiin noussut huumori oli silti kaikilla Helismaan työsaroilla hänen muistetuin valttinsa. Vahvin – ja samalla laajin – alue oli kuitenkin hänen iskelmälyriikkansa ja sen mieleen jäävät tunnelmat ja tuokiokuvat.
Sauli Pesonen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Comanche

Lännensarjakuvan eliittiä

Hermann & Greg: Comanche 3. Wyomingin sudet. Suom. Kirsi Kinnunen. 48 s. Apollo 2009.

Ranskankielisessä lännensarjakuvassa on kolme klassista huipputeosta. Jijén eli Joseph Gillainin Jerry Spring alkoi ilmestyä jo vuonna 1954, Jean Giraudin ja Jean-Michel Charlierin Luutnantti Blueberry vuonna 1963 ja kolmantena Hermannin ja Gregin Comanche-sarja, joka aloitti ilmestymisensä vuonna 1969.
Comanchen piirtäjä on oikealta nimeltään Hermann Huppen (synt. 1938) ja käsikirjoittaja Michel ”Greg” Regnier (1931–1999). Myöhemmin sarjaa on piirtänyt myös Michel Rouge, jonka kynänjälkeä on nähty myös Marshal Blueberry -sarjassa. Käsikirjoittaja Gregin kuoltua sarjan viimeisen albumin käsikirjoituksen viimeisteli Rodolphe, oikealta nimeltään Rodolphe D. Jacquette.
Suomessa Comanche elää parhaillaan kolmatta tulemistaan. Sarjaa julkaistiin 1970-luvulla legendaarisessa, mutta valitettavan lyhytikäiseksi jääneessä Zoom-sarjakuvalehdessä. Jalava aloitti 2005 Comanchen uudelleenjulkaisemisen, mutta se jäi yhteen albumiin. Apollon sittemmin ansiokkaasti jatkama Comanche on nyt päässyt sarjan kolmanteen albumiin.
Apollon julkaisema seikkailu Wyomingin sudet on aiemmin ilmestynyt suomeksi kolmea viimeistä sivua lukuun ottamatta vuonna 1974 Zoom-lehden numeroissa 47–51. Alunperin tarina ilmestyi jatkotarinana sittemmin myös lopetetun belgialaisen Tintin-lehden numeroissa 27–45 vuonna 1972.
Comanche-sarjan nimihenkilö on wyomingilaisen karjatila 666:n nuori naisomistaja. Sarjan varsinainen päähenkilö on punapäinen revolveritaituri Red Dust, joka toimii tilan työnjohtajana. Myös muut tilan henkilöhahmot tuovat mukavasti väriä sarjaan.
Wyomingin susien myötä Comanche-sarja nousee parhaimpaan kukoistukseensa. Aiemmissa kahdessa albumissa esiintynyt periodimaisuus, joka johtui alkuperäisestä julkaisusta pätkinä Tintin-lehdessä, on nyt poissa. Wyomingin sudet on erinomainen albumikokonaisuus, lännensarjakuvan ehdotonta eliittiä.
Jakso sisältää monia jo lapsuudessa mieleeni syöpyneitä tilanteita Kolmen kuutosen karjatilan väen taistelusta Dobbsin veljeksiä vastaan: Pastori Braggshawin nopean asekäden, hyväntuulisen juopon Pharaon Coloradon, Dobbsin veljesten julmuuden näkymisen myös keskinäisissä suhteissa, nuolen tunkeutumisen yhden Dobbsin rinnasta ja toisen tulemisen ammutuksi savupiipun kautta…
Tarina päättyy dramaattisesti, ja loppu johtaa Red Dustin koston tielle. Tämän albumin jälkeen Comanche-sarjan sävyt tummenevat selvästi.
Hermann osaa näyttävän ja elokuvamaisen dramaattisen kuvakerronnan. Kaikki eivät pidä hänen piirtämistään kasvoista, erityisesti silmistä ja korvista, mutta nämä puutteet kompensoi muu visuaalinen näyttävyys. Comanche ei myöskään ole yhtä rasittavan puhelias sarja kuten Blueberry pahimmillaan, vaan se uskaltaa antaa puhekuplien sijaan tilaa myös kuville.
Kirsi Kinnusen käännös on letkeämpää kieltä kuin 70-luvun suomennos, ja Timo Ronkaisen tekstaus mukailee alkuperäistä ranskankielistä tekstityyppiä onnistuneesti.
Comanche-sarjan kolmas albumi Wyomingin sudet on viimeinen aiemmin suomennettu tarina. Ruotsalaiset pääsivät aikoinaan viiteen käännösalbumiin ennen kuin sarja sielläkin katkesi kesken. Julkaistavaa sarjassa kuitenkin riittäisi, sillä alkukielellä Comancheja on ilmestynyt 15 albumia. Toivottavasti Comanche myy nyt sen verran, että Apollon kannattaa jatkaa sarjan julkaisemista.
Comanche on lännensarjakuvan parhaimmistoa, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, mikäli sitä ei ole ennen tehnyt.
Jukka Sippola (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Elmore Leonardin länkkäri

Jos ei maksua tule, tartutaan haulikkoon

Elmore Leonard: Valdez (Valdez Is Coming, 1969). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. 198 s. Bookkari, 2009.

Elmore Leonardin rikosromaaneista tuttu pelkistetyn toteava tyyli on mitä ilmeisimmin karaistunut varhaisempien lännenromaanien omaperäisessä tyylittelyssä. Jo 40 vuoden takainen Valdez ei ratsasta western-kliseillä, mutta pienoisromaani luo omat vähintään yhtä vahvat tyypityksensä ja juoniratkaisunsa. Apassisotien karaisema konstaapeli Roberto Valdez ja revolverisankarien ympäröimä karjaparoni Frank Tanner voisivat olla hyvin tyypillinen vastapari esimerkiksi Rio Bravon tapaan, mutta Leonard ei loihdi mielikuviaan Hollywood-kulisseihin eikä henkilöhahmojaan jatkotarinoinnin tavaramerkeiksi.
Oikeudentajuinen lainvalvoja ja oman käden oikeuteen sortunut paikalliskiho päätyvät keskinäiseen sotaansa oman määrätietoisuutensa ajamina eivätkä minkään western-toimintamallin variaatioina. He vain tekevät asioita, joita heidänlaisensa ihmiset tekevät, niistä vaihtoehdoista, joita rajaseutu heille suo. Valdez hakee 500 dollarin hyvitystä Tannerin komennosta syyttä ammutun miehen intiaanivaimolle. Tannerin kunniakäsityksen mukaisesti aseeton ulosottomies yritetään ensin pelotella ja toisella kerralla mukiloida ja musertaa selkään sidottua paaluristiä kyöräävänä kyläjeesuksena. Kolmannen yrityksen tekee jo aivan toinen, vankasti aseistettu mies, joka tekee edeltä tiedoksi, että "Valdez on tulossa".
Kuvaus on kautta linjan tiivistä, voimakasta ja yllättävästi painotettua. Valdez ei ryhdy hyökkääväksi kostajaksi, vaan vaatii tinkimättä haluamaansa, muuttumatonta hyvitystä uusin keinoin. Hän kidnappaa Tannerin vaimon neuvotteluvaltiksi, mikä lisää juoneen vielä yhden henkilöhistorian kerroksen. Leonard jyvittää päähenkilöiden taustaselvityksen nerokkaasti juonen kulkuun niin, että lukija saa tietää aina vain olennaisen. Hillitty loppuratkaisu huipentaa sekä tarinan että henkilökuvauksen loogisesti. Voi vain ihailla tapaa, jolla asetelmaan, sen kehitykseen ja laukeamiseen liitetään naisen lisäksi vielä liipaisinherkkä mukaan tuppautuja R. L. Davis, hevostenkesyttäjä Diego sekä Tannerin oikea käsi, possea johtava Segundo.
Valdez on erittäin mukaansa tempaava ja vaiheikas lännenseikkailu, mutta todellista western-aatelia se edustaa tavassaan liikkua älykkäästi ja levollisesti tarkkaillen raameiltaan tutussa aihepiirissä. Yksityiskohdat ovat huomattavan mielenkiintoisia oli kyse haulikon panosten hajonnan tiivistämisestä naudanrasvalla tai leirieväisiin kuuluvista paprikoista (kääntäjän mukaan "pippureista"). Digitaiteiltu maisemakansi on heleydessäänkin harmittavan ankea, kun on tottunut perinteisten kioskilukemistojen tyylikkäisiin action-maalauksiin.
Asko Alanen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Turkiskauppiaan muistelmia

Norjalainen intiaanien mailla

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa: karun kiehtova elämäni Pohjois-Kanadan erämaassa 1925-1928. Suom. Marja-Liisa Tolvanen. 148 s. Minerva.

Kaukokaipuu on vienyt ihmisiä maailman eri kolkkiin läpi historian. Vieraiden maiden kutsuun vastasi myös norjalainen Einar Odd Mortensen, joka toimi Kanadassa turkiskauppiaana 1920-luvun jälkipuoliskolla. Hänen kokemuksiinsa perustuva muistelmateos Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa kertoo, minkälaista elämä oli erämaan karuissa oloissa.
Mortensen saapui Kanadaan vuonna 1925 aikomuksenaan aloittaa työ norjalaisessa H. C. Hyer’s Heirs -nimisessä turkiskauppakonsernissa. Hän päätyi lopulta turkiskauppiaaksi pienempään yritykseen, jolla oli kauppa-asema cree-intiaanien reservaatissa paikassa nimeltä Pine Bluff. Muistelmien alkupuoli kuvaakin Mortensenin saapumista Kanadaan, matkaa kauppa-asemalle ja siellä vietettyä ensimmäistä vuotta.
Keskivaiheilla kuvauksen kohteina ovat creet eli ihmiset, joiden kanssa Mortensen oli päivittäin tekemisissä. Ennen Kanadaan saapumista hänen käsityksensä intiaaneista perustui kaunokirjallisuuteen – kuten James Fenimore Cooperin teoksiin – ja lapsena luettuihin villin lännen vihkosiin. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, sillä köyhyydessä elävät creet olivat kaukana Mortensenin mielessä syntyneestä kuvasta. Hän toteaakin osuvasti: ”Ehkä tulin Amerikan mantereelle 100 vuotta liian myöhään, jotta näkemäni todellisuus olisi vastannut sitä maalauksellista ja verenhimoista kuvaa, jonka useimmat meistä ovat intiaaneista mielessään luoneet.”
Muistelmien loppuosassa Mortensen keskittyy kuvaamaan metsästys-, kalastus- ja kaupankäyntimatkoja, jotka ovat pienimuotoisia seikkailuja. Erämaassa matkalaisen haasteina ovat koskenlaskut kanootilla, suoalueilla odottavat verenhimoiset hyttysparvet ja koiravaljakolla ajaessa luihin ja ytimiin käyvä kylmyys.
Kirjassaan Mortensen kuvaa yksityiskohtaisen tarkasti niitä tapahtumia ja havaintoja, jotka ovat jääneet hänelle epäilemättä parhaiten mieleen. Hänestä välittyy kuva osallistuvana tarkkailijana, ja hän havainnoi kaikkea ympärillään olevaa ja tapahtuvaa. Lukijalle käy selväksi, kuinka vaikeaa eläminen ja paikasta toiseen liikkuminen erämaassa on, mutta samalla Mortensen keskittyy kertomaan sekä luonnosta ja eläimistä että intiaaneista ja näiden elämäntavoista. Hänen havaintojaan sävyttää huumori, ja useaan otteeseen hän nostaa esille asioiden huvittavan puolen. Esimerkiksi eräänä jouluna kauppa-asemalla vierailleen kanadantanskalaisen turkismetsästäjän henkilökohtaisesta hygieniasta Mortensen huomauttaa: ”Useimmat pitävät minimitavoitteena, että ainakin pääsiäiseksi ja jouluksi peseydytään kunnolla. Joulupesun Dane jättää väliin enkä usko, että hän pääsiäisenäkään harjoittaa mitenkään ylenmääräistä puhtautta.”
Muistelmat muodostavat ikkunan menneeseen aikakauteen, mutta toisaalta ne ovat kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta kuvaus cree-intiaanien edustamasta toiseudesta norjalaiselle turkiskauppiaalle. Intiaaneista kertoessaan Mortensen vertaa heitä lähes aina valkoiseen mieheen pohtien samalla kahden eri rodun välisiä eroja. Vaikka rivien välistä käy selväksi, että hän pitää omaa rotuaan edistyneempänä ja älykkäämpänä, ei hän voi olla ihailematta intiaanien kyvykkyyttä tehdä joitakin valkoisten kannalta lähes mahdottomaksi osoittautuvia asioita.
Mortensen kuvaa mukaansatempaavalla tavalla Kanadassa viettämiään vuosia, joten lukijan kannalta on ikävää, että kirja päättyy kesken kaiken. Kirjan esipuheessa ja jälkikirjoituksissa kirjoitustyön epäillään jääneen keskeneräiseksi, koska Helge Ingstad julkaisi vuonna 1931 samasta aiheesta kirjan Turkismetsästäjän elämää, jolloin Mortensenin motivaatio kirjoittamiseen katosi. Muistelmien keskeneräisyys ei kuitenkaan heikennä kirjan arvoa kuvauksena menneestä ajasta.
Pekka Stenlund (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Tex Willeriä

Palanen Tex-historiaa

Tex Willerin lukuisista erikoisjulkaisuista tuorein Maxi-Tex -pokkari Irlannin poika Pat on ahkerille willeristeille merkittävä monella tapaa. Se tarjoaa asianharrastajille kolme 1960-luvulla suomentamatta jäänyttä tarinaa, mikä itsessään on jo herkkua.
Maittavinta antia on kuitenkin pokkarin alkupuoliskon nimitarina, jossa suomalaisille lukijoille näytetään Pat Macryanin ensiesiintyminen Tex-seikkailussa. Myöhempinä vuosina omalaatuinen oman elämänsä supersankari on tullut tutuksi monen tarinan sivuroolissa.
Heti ensitapaamisesta lähtien niin miehet kuin talotkin ovat kuin paperia Irlannin Patin isoissa kourissa ja seikkailun vire on virkistävän humoristinen. Nähdäänpä menossa mukana ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa Tex Willerin sivuilla automobiilikin.
Muulta anniltaan kirjan kolme tarinaa ovat varsin tutun oloisia. Rikkaiden rötöstelyjen vehkeilyjä, vetävän naiskonnan johtaman koplan juonitteluja ja rasistissävytteistä pienen ihmisen sortamista. Pääosin yksioikoinen juonenkehittely ei lähde kovin loistokkaaseen lentoon klassisen Bonelli-Galep -kaksikon käsistä. Mielenkiintoisinta antia onkin tarkastella vähemmän tunnetun ja väheksytyn Francesco Gamban piirrosjälkeä pokkarin loppupuolella.
Kuvitukseenkaan ei tosin aivan optimaalista otetta saa, sillä pieni ruutukoko ei palvele vanhojen liparetarinoiden visuaalista antia. Nykyoloissa ratkaisu on toki lähes ainoa mahdollinen ja joka tapauksessa lukijaa palveleva. Sisällöstään riippumatta ennen julkaisemattomilla seikkailuilla on paikkansa Tex-kirjastossa.
Jani Mesikämmen (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Tommi Musturin Uni Toivosta

Tajunnanvirtaa ja liuskalehtinostalgiaa

Tommi Musturi: Uni Toivosta. Kolmas Toivon kirja. 38 s. Like.

Lahjakkaan nuoren sarjakuvantekijän Tommi Musturin Toivo-hahmo on seikkaillut hänen minialbumeissaan mahdollisena alteregona, vanhana miehenä, jonka assosiaatioita sarjakuvissa seurataan.
Kolmannessa Toivo-kirjassa Musturi siirtyy lännenmaisemiin, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan. Kirjan formaatti tuo mieleen vanhat liuskalehdet, vaikka Uni Toivosta onkin näitä isompi. Samaan suuntaan ajatukset vie vanhahtava kolmiväripainatus, jossa haalea punainen ja ruohonvihreä korostuvat. Väritys vie ajatukset myös vanhojen lautapelien suuntaan – samoilla nostalgian pelloilla siinäkin liikutaan.
Toivo on viiksekäs mies, joka elää lännenelokuvista ja -sarjakuvista tuttuja tilanteita: pelaa korttia, pakenee autiomaassa olkansa yli vilkuillen, kaivaa kuoppaa hirttoköyden koristaman puun alla, säntää luotisateeseen sankarina, ryyppää saluunassa.
Musturi kierrättää länkkärikliseet tajunnanvirtamaisesti, aiheen vaihtuessa kuvasta toiseen, monologin kommentoidessa kuvia - tai jättäessä kommentoimatta. Osassa sivuja kuva ja teksti eivät tunnu liittyvän yhteen mitenkään, mutta tämä on ollut Musturin tarkoituskin: kuvan ja sanan ristiriita jättää tilaa lukijan omalle ajatustyölle.
Kirjan päällimmäinen sävy on suru eletyn elämän hukatuista mahdollisuuksista, mutta siinä on myös paljon hauskaa, esimerkiksi luettelo siitä, mihin kaikkialle Toivo-hahmo lähettää kuudestilaukeavansa luodit.
Uni Toivosta on hyvä esimerkki siitä, mihin kaikkeen perinteiseksi mielletty lännensarjakuva voi taipua. Kirja on kaunis kuvaus sarjakuvien, elokuvien ja television täyttämästä mielestä, joka pitää kuoleman edessä tyhjentää.
Juri Nummelin (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Uutta Lucky Lukea

Parasta Lucky Lukea pitkään aikaan

Laurent Gerra ja Achdé: Mies Washingtonista (L'Homme de Washington, 2008). Suom. Liisa Leppänen. 46 s. Egmont.

Legendaarisen Morrisin kuolema vajaa kymmenen vuotta sitten teki Lucky Lukelle vain hyvää. Viimeisin tekijäpari, aiemmin stand up -koomikkoina toimineet käsikirjoittaja Laurent Gerra ja kuvittaja Achdé ovat tuoneet kuluneen hahmon seikkailuihin uusia ideoita. Osa niistä on niin hyviä ja ilmeisiäkin, että on ihme, ettei niitä ole aiemmin käytetty.
Tällainen oli esimerkiksi Gerran ja Achdén ensimmäinen tarina, Kaunis Quebec, joka tuli suomeksi vuonna 2004: tuntuu oudolta, ettei Goscinny ikinä sijoittanut tarinoita ranskankieliseen Kanadaan. Kaunista Quebeciä tosin rasittaa Jolly Jumperille väkisin kirjoitettu romanssi - toisaalta se on myös uusi idea, jollaisia aina tarvitaan.
Myös Quebec-albumin jälkeen tullut Dalton-aiheinen Köysi kaulalla (suom. 2007) oli tuore: Daltonit uhataan hirttää, jotta vankiloihin saadaan tilaa. Köydeltä pelastuakseen Daltonit suostuvat menemään naimisiin - ainoiksi morsioiksi suostuvat intiaanipäällikön epätoivoiset tyttäret.
Ehkä Goscinny olisi tehnyt juuri nämä tarinat, jos olisi saanut elää pidempään.
Tänä vuonna ilmestynyt kolmas Garre-Achdé, Mies Washingtonista, sijoittuu tukevammin Yhdysvaltain historiaan kuvatessaan demokraattien presidenttiehdokas Rutherford Hayesin vaalikampanjaan, jota Lucky Luke pannaan suojelemaan.
Mukana on jopa Morrisia enemmän tunnettujen henkilöiden karikatyyreja - tarinassa nähdään muun muassa George Bush vanhempi. National Rifle Associationin pomona nähdään spagettitähti Venantino Venanti, jota ei varmaan moni Suomessa tunnista. Rutherford Hayesin aiemmat henkivartijat ovat selvästi Wild, Wild Westin Robert Conrad ja Ross Martin. Osa henkilöistä on taatusti tuttuja vain ranskalaiselle yleisölle.
Todellisia henkilöitäkin, kuten ragtime-säveltäjä Scott Joplin, marssitetaan näyttämölle ehkä yhtenä ensimmäisistä draamallisesti merkittävistä mustista henkilöistä Lucky Luken pitkässä historiassa.
Tarina kulkee pitkin poikin Amerikkaa eikä aina pysy kasassa ja karikatyyreja tulee pikkuisen liikaa, mutta toisaalta huumori on hauskaa, eikä vaivaannuttavaa, niin kuin Lucky Lukeissa järjestään Goscinnyn kuoleman jälkeen. Tarinan kytkeminen Yhdysvaltain historiaan on hyvä ratkaisu - varmasti vastaavia draamoja on vielä paljon käsittelemättä. Garren ja Achdén yhteistyölle voi vain toivottaa hyvää jatkoa!
Juri Nummelin (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Rani-Henrik Andersson: Lakotat (SKS)

Kotkan ja biisonin kansan esiinmarssi

Rani-Henrik Andersson: Lakotat: kotkan ja biisonin kansa. 397 s. SKS.

Helsingin yliopiston tutkija Rani-Henrik Anderssonin Lakotat, alaotskolla Kotkan ja biisonin kansa, ilmestyi otolliseen aikaan, sillä Anderssonin teoksen lisäksi Tampereella Museokeskus Vapriikki on tehnyt lakotoja tutuiksi suomalaisille marraskuussa päättyneellä näyttelyllään Intiaanipäällikkö Istuva Härän maailma. Vaikka intiaanihistoria on suomalaisessa historiantutkimuksessa harvinaisempi aihe, on Andersson kirjoittanut onnistuneen yleisesityksen lakotojen historian merkittävimmistä vaiheista 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Andersson aloittaa teoksensa lyhyellä johdannolla, jossa hän perehtyy muun muassa intiaanihistorian tutkimuksen tilaan Suomessa ja selvittää oman tutkimuksensa haasteita lähdeaineiston käytön ja käsitteiden määrittelemisen tasolla.
Itse olisin ollut kiinnostunut lukemaan myös syvempää analyysia kirjoittajan käyttämästä etnohistoriallisesta metodista ja sen hedelmällisyydestä suhteessa aiempaan lakotoista tehtyyn tutkimukseen, mutta kun ottaa huomioon, että kyseessä on yleisteos, on laajemman teoreettisen pohdiskelun sivuuttaminen perusteltua.

Lakotojen maailma

Kirjansa ensimmäisessä pääluvussa Andersson taustoittaa lakotojen historiaa ja kulttuuria ennen vuotta 1854. Ajallisesti alkupistettä lienee mahdoton hahmottaa, joten kirjoittaja aloittaa kuvauksensa lakotojen mytologiaan kuuluvilla luomiskertomuksilla. Lakotojen äänen esiintuominen heti kättelyssä herätti ainakin tämän lukijan mielenkiinnon, ja yhtä onnistunut valinta oli painottua lakotojen kulttuurin kuvauksessa niihin elementteihin, jotka ovat vahvasti esillä myös kirjan myöhemmissä luvuissa.
Tämän seurauksena esimerkiksi lakotojen yhteiskuntarakennetta käsitellään tarkasti, koska se vaikutti siihen, millä tavalla lakotat toimivat tietyissä tilanteissa kuten sodankäynnissä tai neuvotteluissa.
Kulttuuria kuvatessaan Andersson kuitenkin yrittää mahduttaa liian paljon asiaa liian pieneen tilaan, jolloin rasitteena on tietynlainen luettelomaisuus. Kulttuurikuvauksessa olisi niin ikään voinut korostaa sitä, että intiaanikulttuureille – epäilemättä myös lakotoille – oli ominaista joustavuus ja uusien piirteiden omaksuminen, jolloin kulttuuri ei ollut missään vaiheessa muuttumattomassa tilassa.
Kokonaisuudessaan taustoittamiseen perehtyvä luku olisi kaivannut lisäksi pientä hiomista, sillä historiapuoli jää vähäiselle huomiolle kulttuurikuvauksen kustannuksella.

Taistelutantereilta reservaattiin

Seuraavat kaksi lukua keskittyvät suurten intiaanisotien aikakauteen, jolloin ollaan teoksen ytimessä eli lakotojen ja Yhdysvaltain välisten poliittisten suhteiden käsittelemisessä. Luvussa käsitellään luonnollisesti suurimmat lakotojen ja Yhdysvaltain armeijan välillä käydyt taistelut, mutta onneksi Andersson ei keskity pelkästään taistelutapahtumien kuvaamiseen, vaan taustoittaa sekä Yhdysvaltain harjoittaman intiaanipolitiikan että lakotojen oman poliittisen järjestelmän merkitystä tapahtumien kehittymisessä.
Kiitoksen arvoista on niin ikään se, että lukijalle käy selväksi intiaanisotien aikakauteen kuuluvan lakotojen ja armeijan yhteenottojen lisäksi lakotojen sodankäynti perinteisiä vihollisheimojaan vastaan ja millä tavalla lakotat suhtautuivat eri vihollisiinsa.
Neljännessä pääluvussa Andersson kuvaa lakotojen sopeutumista reservaattielämään ja heidän kokemaansa elämäntapojen muutosta. Kuten intiaanisotien aikakaudella, reservaattielämässä lakotojen rivit eivät olleet yhtenäiset, vaan johtohenkilöillä oli erilaiset käsitykset siitä, miten piti toimia.
Lakotojen sisäisten erimielisyyksien esille tuominen on ansiokasta, koska näin lukijalle osoitetaan, että lakotat eivät muodostaneet monoliittista kokonaisuutta, joka oli automaattisesti samaa mieltä asioista. Vaikka lakotat eivät voineet juurikaan vaikuttaa intiaanipolitiikan päätöksiin, eivät he olleet pelkkiä passiivisia uhreja vaan itsenäisesti ajattelevia historiallisia toimijoita.
Viides luku keskittyy vuosiin 1889–1890, jolloin lakotojen keskuudessa saavutti suosiota ns. henkitanssiliike, joka sekoitti kristinuskon oppeja lakotojen omiin uskonnollisiin käsityksiin. Kyseistä tapahtumaa käsitellään erittäin tarkasti – varsinkin jos sitä vertaa esimerkiksi lakotojen varhaishistorian osuuteen – mutta tämä ei ole yllättävää, kun tietää kirjoittajan tehneen väitöskirjansa kyseisestä aiheesta.
Henkitanssiliike ja siihen yhdistynyt Wounded Kneen verilöyly olivat surullinen loppuluku Yhdysvaltain armeijan ja lakotojen välisissä yhteenotoissa 1800-luvulla, ja eräällä tapaa kyseessä on yhteenveto yhdysvaltalaisten ja lakotojen erilaisista kulttuureista ja näihin kulttuureihin sisältyneistä erilaisista käsityksistä, jotka leimasivat Yhdysvaltain ja lakotojen välistä suhdetta.
Andersson päättää teoksensa lyhyeen loppulukuun, jossa hän käy läpi nopeasti lakotojen historian vuodesta 1890 nykypäivään. Loppuluvusta jää aavistuksenomainen kiirehtimisen tunne, mutta kirjoittaja toteaa jo johdannossa, ettei lakotojen historiasta 1900-luvulla ole kirjoitettu kunnollista kokoomateosta edes englanninkielellä. Kun lisäksi ottaa huomioon, että teos keskittyy ennen kaikkea lakotojen historiaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, ymmärtää päätösluvun tiiviyden.

Hallittu kokonaisuus

Anderssonin teos on onnistunut kuvaus lakotojen historian tärkeimmistä tapahtumista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Lakotojen näkökulma tapahtumiin tuodaan mahdollisuuksien rajoissa esille, minkä lisäksi kirjoittaja tekee omia tulkintojaan sekä tapahtumien kulkuun vaikuttaneista syistä että tapahtumien merkityksestä.
Vaikka kyseessä on yleisteos, Andersson viittaa kiitettävän usein käyttämäänsä tutkimusaineistoon helpottaen lisätiedoista kiinnostunutta lukijaa tiedonetsinässä. Kirjassa on myös käytetty onnistuneesti kuvia tekstin tukena, jolloin lukuisat sivuilla esiintyvät lakotajohtajat eivät jää pelkiksi nimiksi, vaan merkittävät henkilöt saavat kasvot.
Ainoastaan lukijoiden avuksi laadituissa kaaviokuvissa on tapahtunut harmillinen lipsahdus, sillä ne ovat englanninkielisiä, vaikka itse tekstissä käsitteet ovat suomeksi.
Muutamista puutteistaan huolimatta Lakotat: kotkan ja biisonin kansa on selkeä osoitus kirjoittajan asiantuntemuksesta, ja lukuisten englanninkielisten tutkimusten vastapainoksi oli ilo lukea hyvin laadittu suomenkielinen intiaanihistorian tutkimus. Lähitulevaisuudessa soisikin ilmestyvän lisää kotimaisia tutkimuksia intiaanihistoriasta, sillä kirjoittamisen kohteista ei ole puutetta.
Pekka Stenlund (Ruudinsavu 3 / vol. 6)

Korpraali McB

KORPRAALI McB (The Beguiled, 1971)

Korpraali McB on Clint Eastwoodin tähdittämä western, jonka on ohjannut Don Siegel. Voisivatko länkkäri-fanit enempää toivoa? Tekijätiimistä huolimatta leffa ei menestynyt lippuluukuilla, vaikka se elokuvana on erittäin hyvä.
Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan viimeisiin, melskeisiin vaiheisiin, kun Unionin joukot ovat tunkeutumassa etelän sydämeen. Clint Eastwood on korpraali John McB, joka pelastuu haavoittuneena erääseen etelävaltojen tyttökouluun. Korpraalin ympäröi lauma kaikenikäisiä naisia, jotka eivät ole olleet miesten kanssa tekemisissä vuosiin. Tukahdetut seksuaaliset tunteet ja suljettu yhteisö saavat aikaan piinaavan, klaustrofobisen tunnelman. McB ei jätä tarjolla olevia tilaisuuksia hyödyntämättä, vaikka on haavoittunut, periaatteessa vanki sekä koko ajan vaarassa joutua perääntyvien etelän joukkojen vangiksi.
Elokuva on mestarillisesti jaksotettu niin, että tunnelma tiivistyy loppua kohti. Elokuvassa on myös pari erillistä kohtausta, jotka ovat merkittäviä merkkipaaluja sekä Eastwoodin että Siegelin uralla. Aivan elokuvan alussa haavoittunut McB tulee 12-vuotiaan tytön pelastamaksi. Vihollisjoukko ratsastaa läheltä, ja estääkseen tyttöä huutamasta hädin tuskin tajuissaan oleva McB näyttää heti oikean karvansa ja suutelee tyttöä intohimoisesti. Kohtaus on hätkähdyttävä jopa nykymittapuulla ja saa katsojan oitis inhoamaan Eastwoodin roolihahmoa.
Elokuvan loppupuolella McB joutuu massiivisen, kirurgisen operaation kohteeksi. Kohtaus sisältää runsaasti kristillistä symboliikkaa, mutta on samalla niin naturalistinen, että se saa hien kihoamaan katsojan kainaloihin. Kohtaus oli alun perin seitsemän minuuttia pitkä, mutta edes ohjaaja Siegelin vatsa ei kestänyt sitä, joten sitä jouduttiin lyhentämään.
Samana vuonna samalta tekijätiimiltä valmistui ensimmäinen Likainen Harry, jonka kidutuskohtaus sai laajaa huomiota. Likaisen Harryn kidutus jää tehokkuudessa tämän elokuvan leikkauskohtaukselle kakkoseksi. Kyseinen kohtaus on samalla yksi elokuvan harvoista lapsuksista, sillä McB tokenee siitä suorastaan yli-inhimillisellä nopeudella.
Taloudellisesti elokuva lukeutuu Eastwoodin uran pahimpien pettymysten joukkoon. On selvää, että yleisö ei ollut tuolloin valmis ottamaan Eastwoodilta vastaan tämäntyylistä elokuvaa, jossa päähenkilöltä on riisuttu kaikki sankaruus; McB on monella tapaa epämiellyttävä tyyppi. Elokuvan lajityyppiä on myös vaikea määritellä. Se on jonkinlainen sekoitus westerniä, intohimodraamaa sekä kauhua.
Eastwood jatkoi repertuaarinsa laajentamista myös seuraavassa elokuvassa Yön painajainen, jolloin hän esitti radion tiskijukkaa, joka joutuu naispuolisen ihailijansa vainon kohteeksi. Se menestyi lippuluukuilla paremmin. Kehityskulun huipennus parikymmentä vuotta myöhemmin oli rakkausdraama Meryl Streepin kanssa elokuvassa Hiljaiset sillat, jota voi kutsua jo hittielokuvaksi. Nyt kun Korpraali McB on saatu viimeinkin julkaistuksi Suomeksi dvd:llä, ostava yleisö on saanut Eastwoodin suhteen sen verran siedätyshoitoa, että elokuvasta nauttiminen ilman turhia ennakkoluuloja on mahdollista.
Janne Viitala (Ruudinsavu 3 / vol. 6)