Siirry pääsisältöön

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä on ottanut tehtäväkseen kartoittaa suomalaisen lännenkirjallisuuden koko kuvan hamasta 1800-luvun historiasta nykypäivään. Lajin ensimmäisiä esiintymisiä löytyy Turun Wiikko-Sanomista ja Fredrika Runebergin tuotannosta, joiden yhteydessä on mahdollista puhua myös ”inkkareista” jonkinlaisena lännenkirjallisuuden alalajina. Joka tapauksessa ”länkkärit” on teoksessa ymmärretty väljästi: niinpä nimikkeitä lähdeluetteloon on kertynyt lähes neljäsataa, niissä runsaasti myös rajatapauksia.
Tällaisen aineiston hallitseminen on kovan työn takana. Nummelinin ottama urakka ei ole ollut aivan pienimuotoinen. Se on vaatinut kymmenen vuoden työn, tosin monien muitten hankkeiden ohessa, joita populaarikulttuurin Lönnrotimme on saattanut satamaan. Wild West Finlandia eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa, jos mitään, voi pitää kulttuuritekona, todellisena magnum opuksena.
Nummelinin tapa käsitellä tietoa on ensyklopedistinen: hän on kerännyt kaiken mahdollisen lännenkirjallisuuteen luettavan ja enemmänkin. Itse tekijä luonnehtii metodologista periaatettaan: ”liika informaatio on parempi kuin liian vähä informaatio”. Itsekriittiseen tapaan hän puhuu kirjastaan myös ”infodumppauksena”. Kuvaan kuuluu, että teosanalyyseissä Nummelin pyrkii ensyklopedistin tapaan välittämään taustatietoa myös kirjailijoista ja heidän muusta tuotannostaan. Lisäksi hän on ottanut huomioon lännenkirjallisuuden vastaanoton, josta tosin lajin matalakirjallisen luonteen takia ei ole kovin paljon dokumentteja käytettävissä.
Kun tekijä perfektionistina tahtoo kertoa kaiken ja määrittelee tehtävänasettelunsa marginaaleja myöten, on luonnollista, että hän joutuu kritiikille alttiiksi. On pakko kysyä: olisivatko tiukemmat rajaukset johtaneet jäntevämpään tulokseen?
Kysymykseen vastaamiseksi otettakoon esimerkkejä tapauksista, joiden sisällyttäminen teokseen voidaan kyseenalaistaa. Kuuluvatko Antti Tuurin tai Lars Sundin siirtolaisuutta Amerikan mantereelle kuvaavat romaanit länkkäreiden piiriin? Entä onko1900-luvun alun työväenkirjallisuus, jonka emigraatio länteen spontaanisti synnytti, myöskään laskettavissa ”lännenkirjallisuuden” käsitteen piiriin?
Toisaalta, vaikka rajauksia ei ottaisikaan annettuina, on silti myönnettävä, että tutkimuksellisessa viitekehyksessään Nummelin saa varsinkin Tuurin Pohjanmaa-sarjan teoksista irti oivallisia havaintoja. Aiemmin monen väitöskirjan voimin tulkituista teksteistä hän avaa uusia ja tuoreita näkökulmia.
Millaisia tuloksia Nummelinin retki villin lännen ja sen kuvausten historiaan tuottaa? Kun luupin alla on mitä erilaisimmin motiivein sepitettyä kirjallisuutta, on vaikea löytää yhtenäistä linjaa tai punaista lankaa luetusta aineistosta. Tutkitussa lännenkirjallisuudessa on myös laatueroja, joita Nummelin tottuneen kriitikon tavoin erittelee ja perustelee arvottamisiaan.
Kuitenkin yksi kiinnostava piirre suomalaisessa länkkärissä nousee esiin käsitellyssä aineistossa. Lännenkirjallisuuden tekijät ovat sepittäneet tarinoitaan suhteessa olemassa olevaan kansainväliseen perinteeseen, jolloin kerrontaan on usein kehittynyt itseään tiedostava taso. Koska villin lännen kuvaus on kirjallisessa traditiossa kliseytynyt, stereotypioiden kierrättäminen menee helposti parodian puolelle. Monesti tarinoissa tapaa myös kansallisen itsepuolustuksen strategiaa: periferiassa tuotettu lännenkirjallisuus rakentuu vastakkainasettelusta, jossa suomalainen sankari mittelee voittoisasti pimeiden voimien kanssa, olkoot ne sitten valkoisia rosvoja tai intiaaneja.
Wild West Finland tuo runsailla sivuillaan näkyville monia turhaan unohtuneita Amerikan kävijöitä ja kuvaajia. Erityisen ansiokkaasti Nummelin analysoi ruotsinsuomalaisia tekijöitä: oman laajan lukunsa saavat Erik Munsterhjelm ja Erik Dahlberg, joiden autenttisiin kokemuksiin perustuva panos on tuonut rikkautta ja lisävivahteita suomalaiseen lännenkirjallisuuteen.
Myös Reino Helismaan ja monen muun lukemistolehtien avustajan kuva länkkärien perustuottajina kirkastuu Nummelinin käsittelyssä. Luonnollisesti hän paneutuu perusteellisesti myös 1970- ja 1980-luvun kioskilänkkäreihin (FinnWest ja Hulkkonen), joiden taustoista hän tarjoaa kaiken kaikkiaan uskomattoman määrän haastatteluihin perustuvaa detaljitietoa.
Mihin viime kädessä perustuu suomalaisen lännenkirjallisuuden suosio, joka alkaa kaukaa ja jolle ei näy loppua? Kuten Nummelin toteaa, suomalainen länkkäri on vain harvoin tuottanut mitään suurta ja pysyvää, mutta se ei olekaan kirjallisuuden ainoa päämäärä. Suomalainen lännenkirjallisuus, vähän samaan tapaan kuin alun perin Argentiinasta tuotu suomalainen tango, kertoo kaipuusta kultamaahan, parempaan tai ainakin jännittävämpään elämään jossakin sateenkaaren tuolla puolen. Samalla sen kääntöpuolena on alituinen koti-ikävä. Länkkärit ovat toimineet paitsi viihteenä myös peilinä, josta olemme nähneet omankuvamme tai ainakin ideaalisemman version siitä.
                                                                                                                            Juhani Niemi   

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi …