Quentin Tarantino: The Hateful Eight (USA 2016). N: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Tim Roth. 2 h 48 min.
Elmore Leonardin romaani Forty Lashes taisi jäädä Quentin Tarantinolta lopullisesti filmaamatta, mutta mainio ja innostava Django Unchained ei jäänyt hänen ainoaksi länkkärikseen. The Hateful Eight on vielä selkeämmin western maisemia, hahmoja ja tematiikkaa myöten, joskin elokuva jatkaa myös Django Unchainedissa aloitettua rasismiteemaa.
The Hateful Eight on ohjattu samanlaisella röyhkeydellä kuin muutkin Tarantinon elokuvat. Hän ei mielistele ketään, vaikka monet kriitikot ja katsojat, jopa entiset fanit, haukkuvat hänen uusia elokuviaan liian pitkään jauhavasta dialogista, liiallisesta intertekstuaalisten viittausten käytöstä, ylipäätään liiasta itsetietoisuudesta. Nämä ovat kaikki Tarantinolle hyveitä, samoin kuin tarkoituksellinen epäjatkuvuus (josta hän halutessaan pääsee eroonkin, kuten Jackie Brown todistaa, samoin melkein kaikkien elokuvien monet yksittäiset kohtaukset).
The Hateful Eightissä on kaikkea tätä, alkaen Robert Richardsonin komeasta kuvauksesta (elokuvahan on kuvattu 70 millin filmille, mutta valitettavasti näin vain tavanomaisen digikopion) ja elokuvan musiikista. Sen on säveltänyt, kuten hyvin tiedetään, Suomeen maaliskuussa tuleva Ennio Morricone – ja musiikki on loistavaa, tummaa ja synkkää, kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ja niinpä Tarantino käyttää kahdessa kohtauksessa myös Morriconen sävellyksiä elokuviin The Thing ja Manaaja II.
Edelliseen The Hateful Eight tuntuu liittyvän myös yhdessä pääosassa olevan Kurt Russellin, mutta myös tapahtumapaikan kautta: suljettu pirtti lumen ja tuiskun keskellä. Morricone-viittausten lisäksi elokuvassa kuullaan myös White Stripesia yhdessä kohtauksessa (aivan saumattomasti) sekä lopputekstien aikana soi Roy Orbisonin biisi tämän tähdittämästä sisällissotaelokuvasta The Fastest Guitar Alive (1967), jota ei ole koskaan Suomessa näytetty.
Biisi onkin aivan sopiva lopetus elokuvalle, jonka lopetus on häijyimpiä mainstream-elokuvassa hetkeen nähtyjä. Jotkut ovat pitäneet sitä – ja muutakin elokuvan väkivaltaa – tarpeettoman sadistisena, mutta elokuvan sisällä se on kyllä perusteltua. Miten tämä tarina olisi voinut päättyä muulla tavalla?
The Hateful Eight sijoittuu aikaan sisällissodan jälkeen ja sen pääosassa on Samuel L. Jacksonin mainiosti ja röyhkeydellä esittämä palkkatappaja Marquis Warren (viittaus länkkärikäsikirjoittajaan ja -ohjaajaan Charles Marquis Warreniin, jonka tunnetuin elokuva lienee outo Elvis-länkkäri Charro). Marquis on sisällissodan veteraani, ja hänellä on taskussaan kirje itseltään presidentti Lincolnilta. Hän käyttää sitä selvitäkseen valkoisten maailmassa, ja juuri tässä Tarantino kommentoi vahvasti nykyajan rasismia.
Marquis on pätevä ja ylpeä mies, mutta hän sanoo suoraan, ettei selviäisi valkoisten maailmassa ilman asetta. Kirje takaa hänelle, ettei hänen aina tarvitse siihen turvautua. Kirjeeseen sisältyy omat juonenkäänteensä, mutta ei pilata niitä – niistä tosin elokuvan tematiikka vain syvenee.
Tarantino tuntuu muutenkin kommentoivan nykyaikaa pitkissä dialogeissaan, joissa käydään läpi mille tahansa kiihtyneelle nettikeskustelulle tyypillisiä vääristymiä ja väärinymmärtämisiä, sekä tahallisia että tahattomia. Lumisessa pirtissä tunteet käyvät kuumina, ja vanhat rintamalinjat näyttävät pitävän – järjettömän ironista ja kyynistä loppuratkaisua lukuun ottamatta.
Elokuvan taso tuntuu notkahtavan yllätyskäänteen jälkeen, kun Tarantino marssittaa nopeasti näyttämölle muutamia uusia henkilöitä. He eivät tunnu uskottavilta, mutta samalla heistä myös päästetään ilmat nopeasti pihalle.
Toinen yllätyskäänne tarjoillaan kömpelösti, mutta oletan, että juuri se kömpelyys on ollut tarkoituksellista – Tarantino ei ole koskaan (ehkä Jackie Brownia lukuun ottamatta) halunnut tehdä puhdasta, perinteisillä tavoilla sujuvaa elokuvaa. The Hateful Eight on likaista elokuvaa, aivan kuin sen esikuvatkin, tunnin mittaiset B-länkkärit ja burleskiin renessanssityyliin näytellyt italolänkkärit.
Jälkimmäisten vaikutus selittää myös The Hateful Eightin röyhkeän ja pidäkkeettömän näyttelemisen. Se ei ole ylinäyttelemistä, vaan näyttelemistä juuri siinä tyylilajissa, joka on valittu.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti