Pitkäpiimäisen klassikon uusi suomennosJames Fenimore Cooper: Hirventappaja, eli ensimmäinen sotapolku (The Deerslayer, or the First War-Path, 1841). Suom. Anu van Heijst, runot suomentanut Teemu Manninen. 447 s. Jalava 2013.
James Fenimore Cooperin vaikutus lännenkirjallisuuteen ja ylipäätään koko lännenfiktioon on ollut suuri, vaikka hänen romaaninsa eivät varsinaisia länkkäreitä olekaan. Ne sijoittuvat 1700-luvulle ja tapahtumapaikat ovat Yhdysvaltain itäosia. Missourista länteen mennään vasta Cooperin Ruohoaavikossa.
Lisäksi Cooperin romaaneissa on paljon eurooppalaista vaikutusta, joka ei aivan saumattomasti tunnu istuvan amerikkalaiselle maaperälle. Cooperin onkin sanottu yhdistäneen Walter Scottin historialliset seikkailut ja Jane Austenin ihmissuhdekuvaukset.
"Austenin?" voi joku ansaitusti ihmetellä. Cooperin Austen-vaikutteet näkyvät kyllä vahvoina Michael Mannin erinomaisessa Viimeinen mohikaani -filmatisoinnissa, mutta kirjoissa niitä ei juuri tunnu – ei ainakaan, jos lukee lyhennettyjä nuorisopainoksia, joita suomalaiset kustantajat julkaisivat lähes koko 1900-luvun. Vain jotkut varhaiset käännökset ovat suurin piirtein kokonaisia, ja osa lyhennetyistä laitoksista perustuu niihin.
Tällainen on muun muassa Hirventappaja, joka ilmestyi alun perin vuonna 1841. Se on Cooperin tunnetuimman sarjan, Nahkasukka-sarjan viimeinen osa, vaikka se kertoo Nahkasukan eli Natty Bumppon nuoruudesta. Uuno Helveen suomennos ilmestyi vuonna 1909 375-sivuisena eli todennäköisesti jo hiukan lyhennettynä. Kaikki sen jälkeen tulleet laitokset perustuvat tähän käännökseen.
Samalla Cooperin kirjoista tuli nuortenkirjoja, joita ne alun perin eivät olleet. Kyse on samasta prosessista, jossa esimerkiksi Daniel Defoen Robinson Crusoesta on tehty nuorille sopivaa luettavaa, vaikka kyse on alun perin ollut vakavasta aikuislukijoille tarkoitetusta filosofisia tarkoitusperiä sisältävästä teoksesta.
Hirventappaja aloitti viime vuoden puolella Jalavan pitkän kustannusprojektin, Cooperin uusien suomennosten sarjan. Anu van Heijstin suomentama sarja julkaistaan suomeksi siinä järjestyksessä, jossa ne Nahkasukan eli Natty Bumppon elämää kuvaavat, ja siksi Hirventappaja tuli ensimmäisenä. Kyse ei siis ole mistään kirjailijan varhaisteoksesta, vaan kypsästä Cooperista: hän kuoli kymmenen vuotta Hirventappajan ilmestymisen jälkeen.
Kirja asettaa nuoruutensa lukukokemuksia hehkuttaville todella vahvan kysymyksen: onko tämä kirja kaiken nostalgian arvoinen?
Vaikka Hirventappaja periaatteessa on kuin tiukasti rakennettu trilleri – tapahtumapaikkoja on vain muutama, henkilöiden määrä on rajattu, tapahtuma-aika on alle viikko –, sen läpikahlaaminen on aikamoinen saavutus. Henkilöt eivät juurikaan eroa toisistaan, dialogi on sekavaa ja parhaimmillaankin jahkailevaa. Suurimman osan aikaa lauseet virtaavat lukijan ohi tekemättä minkäänlaista vaikutusta. Cooper ei pysty synnyttämään tilan ja tapahtuman tuntua, kaikki jää ulkokohtaisen selittämisen varaan. Vika tuskin on suomentajan, joka selviää vaativasta urakasta kunnialla.
Kyse on enemmänkin vanhentuneista kirjallisuuden ja kerronnan tavoista ja muodoista. Mark Twainhan kiinnitti tähän huomiota jo tuoreeltaan valittaessaan 1890-luvulla julkaistussa kirjoituksessaan, että Cooperin teokset eivät tunnu alkavan mistään tai loppuvan mihinkään eikä niiden dialogi kuulosta oikeiden ihmisten puheelta tai vie edes tarinaa eteenpäin. Nämä ovat uusia, lähes modernistisia hyveitä kirjallisuudessa, eikä ole yksinomaan Cooperin vika, että hän ei niihin voinut sitoutua.
Sinänsä suomennosprojektissa kyse on kulttuuriteosta. Cooper on merkittävä kirjailija historiallisesti, ja suomalaiset lukijat ovat saaneet hänestä väärän kuvan. Uudessa suomennoksessa ovat mukana myös lukujen alkuun mottomaisesti asetetut runot, jotka on suomentanut tätä teosta varten Teemu Manninen. Nyt vasta voimme liki sadan vuoden tauon jälkeen asettaa Cooperin paremmin paikalleen romaanitaiteen historiassa.
Lyhennetyistä nuorisopainoksista kannattaa kuitenkin pitää kiinni, jos haluaa muistella Cooperia vetävien intiaanikirjojen kirjoittajana.
Niin, entäs ne Austen-vaikutteet? Hirventappajassa on paljon naispäähenkilöiden jahkailujen kuvausta. Cooper kuvaa pitkään ja hartaasti heidän rakkauttaan Nahkasukkaan ja muihin kirjan miehiin. Rakkaus on päättämättömyyttä, varsinkin 1700- ja 1800-luvun kirjallisuudessa, jossa saavuttamaton suhde on kauneinta kaikista.
Nahkasukkakaan ei tältä ihanteelta välty. Hän ilmoittaa karuin sanoin Hirventappajan lopussa, ettei halua sitoutua eikä siihen pysty.
Rakkaustarina jatkuu näin seuraavissa sarjan teoksissa. Nahkasukka-sarja on kuin saippuaooppera, jossa loputtomiin pedataan päähenkilön ihmissuhteita.
Juri Nummelin
Ruudinsavu 1 / vol. 8 (2014)
Kommentit
Lähetä kommentti