Siirry pääsisältöön

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Seuraavassa Ruudinsavu 2 / vol. 8:n juttuja, ensimmäisenä arvostelu Cormac McCarthyn romaanista. 

Lakonisesti väkivallasta ja hevosten kasvatuksesta

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset. suom. Kaijamari Sivill. 358 s. WSOY, 2014.

Yhdysvalloissa jo 1980-luvulta asti mainetta ja arvostusta saanut Cormac MacCarthy (s. 1933) on tällä hetkellä nousemassa suomalaistenkin lukijoiden tietoisuuteen. Hänen kymmenen teoksen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettiin tuoreeltaan vuonna 1995 Matka toiseen maailmaan (1994), joka on niin sanotun rajatrilogian toinen osa. Syksyllä 2014 julkaistu Kaikki kauniit hevoset on kyseisen trilogian aloitusosa (1992). Näiden välissä on suomennettu McCarthyn viimeisimmät romaanit Menetetty maa (2006) ja Tie (2008) – todennäköisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötävaikutuksella – sekä Veren ääriin (2012), joka varsinaisesti nosti McCarthyn kirjallisuuspiirien keskusteluun Suomessakin.
Kaikki kauniit hevoset on ehkä askel populaarimpaan suuntaan Veren ääriin -kirjan eksistentiaalisten kuvausten ja vaikeahkon tyylin jälkeen. McCarthyn tekstien tyypilliset piirteet ovat kuitenkin mukana, kuten luonnon ylenpalttisuus ja voimakkuus ihmiseen nähden, ihmisten kuvaaminen ulkokohtaisesti vain repliikkien ja toiminnan kautta sekä elämänkulun hallinnan mahdottomuus.
Päähenkilö on suurin piirtein samanikäinen (16 vuotta) kuin Veren ääriin -teoksessa, mutta tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, tosin Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseutu esitetään vanhakantaisena alueena. Tarina kertoo kahden nuoren cowboyn matkasta rajan yli Meksikoon töihin. Kertomukseen sisältyy kaikenlaisia onnettomuuksia, kuolemia, rakastumista, väkivaltaa ja vankilaa. Tärkeässä (sivu)osassa on cowboyn ammatti eli hevosten kesyttäminen ja kasvattaminen.
Perinteisen lännenkirjallisuuden lukijalle McCarthyn tyyli saattaa tuntua ensi alkuun oudolta. Kerronta on lakonista; jännitystä ei huipenneta, vaan yllättävät tai traagisetkin tapahtumat kerrotaan jotenkin ohimennen. Ihmisten mietteitä ei selitetä, vaan ne selviävät vain heidän toiminnastaan sekä puheista, joita ei kuitenkaan aina pidä ottaa todesta.
Erikoinen – lukemista hidastava – piirre McCarthylla on käyttää tarvittaessa espanjankielisiä repliikkejä. Kyseiset repliikit on kyllä käännetty suomennoksen lopussa, mutta kaikissa englanninkielisissä versioissa ei käsittääkseni käännöksiä ole; espanjantaidoton lukija joutuu siis päättelemään repliikit muulla tavoin.
Tämä tyyli kyllä korostaa mainiosti päähenkilön kaksikielisyyttä (ja joidenkin toisten ummikkoutta), mutta tekniikkana se on selvästi ”taiteellisesta syistä” valittu.
Suomentajana kolmella viimeisellä McCarthyn teoksella on ollut Kaijamari Sivill, joka on onnistunut työssään hienosti. Hieman pohjoispohjanmaalaisen murteen käyttö etelävaltiolaisen amerikanenglannin vastineena aluksi tökkii – samaa tekniikkaa Sivill käytti jo Veren ääriin -käännöksessäkin – mutta kyllähän tuohon tottuu.
Myös hevostöihin liittyvät yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuvat onnistuneen. Lieköhän rajatrilogian kolmasosa Cities of the Plain jo työn alla?
Ossi Kokko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi …

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…