Siirry pääsisältöön

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Seuraavassa Ruudinsavu 2 / vol. 8:n juttuja, ensimmäisenä arvostelu Cormac McCarthyn romaanista. 

Lakonisesti väkivallasta ja hevosten kasvatuksesta

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset. suom. Kaijamari Sivill. 358 s. WSOY, 2014.

Yhdysvalloissa jo 1980-luvulta asti mainetta ja arvostusta saanut Cormac MacCarthy (s. 1933) on tällä hetkellä nousemassa suomalaistenkin lukijoiden tietoisuuteen. Hänen kymmenen teoksen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettiin tuoreeltaan vuonna 1995 Matka toiseen maailmaan (1994), joka on niin sanotun rajatrilogian toinen osa. Syksyllä 2014 julkaistu Kaikki kauniit hevoset on kyseisen trilogian aloitusosa (1992). Näiden välissä on suomennettu McCarthyn viimeisimmät romaanit Menetetty maa (2006) ja Tie (2008) – todennäköisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötävaikutuksella – sekä Veren ääriin (2012), joka varsinaisesti nosti McCarthyn kirjallisuuspiirien keskusteluun Suomessakin.
Kaikki kauniit hevoset on ehkä askel populaarimpaan suuntaan Veren ääriin -kirjan eksistentiaalisten kuvausten ja vaikeahkon tyylin jälkeen. McCarthyn tekstien tyypilliset piirteet ovat kuitenkin mukana, kuten luonnon ylenpalttisuus ja voimakkuus ihmiseen nähden, ihmisten kuvaaminen ulkokohtaisesti vain repliikkien ja toiminnan kautta sekä elämänkulun hallinnan mahdottomuus.
Päähenkilö on suurin piirtein samanikäinen (16 vuotta) kuin Veren ääriin -teoksessa, mutta tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, tosin Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseutu esitetään vanhakantaisena alueena. Tarina kertoo kahden nuoren cowboyn matkasta rajan yli Meksikoon töihin. Kertomukseen sisältyy kaikenlaisia onnettomuuksia, kuolemia, rakastumista, väkivaltaa ja vankilaa. Tärkeässä (sivu)osassa on cowboyn ammatti eli hevosten kesyttäminen ja kasvattaminen.
Perinteisen lännenkirjallisuuden lukijalle McCarthyn tyyli saattaa tuntua ensi alkuun oudolta. Kerronta on lakonista; jännitystä ei huipenneta, vaan yllättävät tai traagisetkin tapahtumat kerrotaan jotenkin ohimennen. Ihmisten mietteitä ei selitetä, vaan ne selviävät vain heidän toiminnastaan sekä puheista, joita ei kuitenkaan aina pidä ottaa todesta.
Erikoinen – lukemista hidastava – piirre McCarthylla on käyttää tarvittaessa espanjankielisiä repliikkejä. Kyseiset repliikit on kyllä käännetty suomennoksen lopussa, mutta kaikissa englanninkielisissä versioissa ei käsittääkseni käännöksiä ole; espanjantaidoton lukija joutuu siis päättelemään repliikit muulla tavoin.
Tämä tyyli kyllä korostaa mainiosti päähenkilön kaksikielisyyttä (ja joidenkin toisten ummikkoutta), mutta tekniikkana se on selvästi ”taiteellisesta syistä” valittu.
Suomentajana kolmella viimeisellä McCarthyn teoksella on ollut Kaijamari Sivill, joka on onnistunut työssään hienosti. Hieman pohjoispohjanmaalaisen murteen käyttö etelävaltiolaisen amerikanenglannin vastineena aluksi tökkii – samaa tekniikkaa Sivill käytti jo Veren ääriin -käännöksessäkin – mutta kyllähän tuohon tottuu.
Myös hevostöihin liittyvät yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuvat onnistuneen. Lieköhän rajatrilogian kolmasosa Cities of the Plain jo työn alla?
Ossi Kokko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…