Siirry pääsisältöön

Luurankomies -kirjan arvio

Jukka Halme arvioi Ruudinsavuun Juri Nummelinin toimittaman Luurankomies-kauhulänkkärikokoelman. 

Mainio kokoelma kauhulänkkäreitä

Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä. Toimittanut Juri Nummelin. 164 s. Kuoriaiskirjat 2014. 

Kauhukokoelmalle on eduksi, että heti ensimmäinen juttu antaa kunnon sävärit. Kauhistuin joltisenkin Luurankomiehen toimittajan Juri Nummelinin esipuheen lyhyydestä, joka jätti mieleen kalvavan pettymyksen asiantuntevan artikkelin puutteesta. Onneksi kirjan lopusta löytyy kuitenkin ansiokas kirjoitus kauhun ja länkkäreiden epäpyhästä liitosta. 
Pienenä puutteena tosin pidän Midori Snyderin mainion The Flight of Michael McBriden puuttumista, sillä kyseessä on hyvä ja joutuisasti etenevä kertomus irlantilaissiirtolaisesta, joka pakenee kauas länteen ikävää paholaismenninkäistä. Samoin puuttuvat Lee Collinsin parin vuoden takaisetkauhu/fantasia-länkkärit She Returns from War ja The Dead of Winter, joista on sanottu: "True Grit meets True Blood".
Takaisin Luurankomieheen. Kirjan tarinat ovat kokonaisuudessaan yhtaikaa mukavan lyhyitä ja kompakteja, mutta samaan aikaan kirjoittajat ovat onnistuneet yhdistämään kauhua jokaiseen kertomukseen kohtuullisen monimuotoisesti. Hieman yllättäen olin vähiten otettu Jussi Katajalan niminovellista. Katajalan novellikokoelma Leonardon laatikko oli kesän 2014 lukukokemuksena erinomainen, mutta nyt teksti tuntui hyppelehtivän levottomasti ja töksähdellen eteenpäin, ilman erityistä jännitettä. Itse luurankomies on siksi kelpo (ei pelkästään Jouko Ruokosenmäen erinomaisen kansikuvan luoman mielikuvan ansiosta) konna, että olisi toivonut itse tarinalta enemmän. 
Samuli Antilan ”Aavikon hopea” on oiva Finnwest-pastissi, jossa Helapään Juho ja Antti-muuli päätyvät hieman tavallista pahempaan puebloon. Kelpo tarina on myös Jani Kankaan ”Paholaisen kalliot”, joka tuo mieleeni Robert E. Howardin lännentarinoiden fiiliksiä. 
Anne Leinonen on ammattikirjailija ja se näkyy jo pelkästään siinä vaivattomuudessa, jolla hän luo kertomukselle taustaa ja henkilöille lihaa luiden ympärille. ”Hyvä päivä tappaa Mama-Joe” jää kummittelemaan mielen syövereihin ja vaatii tarinalle jatkoa. Loppuratkaisun (sen lopullisen) täytyy olla kohtuullisen kokonaisvaltainen. 
Sami Myllymäen lyhyt pikareski ”Tuhannen luodin mies” ei liikoja sanoja tuhlaile, mutta ei sen tarvitsekaan. Outsiderin vihkosissa tämän kaltaisia muutaman sivun juttuja julkaistiin ilman näinkään runsasta luonnekuvausta tai tarinaa. 
Markus Harjun ”Petojen sukua” runtelee lukijan odotuksia, sisältää säväyttävää kauhua ja jättää lukuhetken aikana suuhun työnnetyn pemmikaanin pureskelemattomana puolitiehen kurkkutorvea. Juha Jyrkäs tuo tarinassaan ”Maajumala” mukavasti niin kotoista kansanperinnettämme kuin Owain Gwyneddin Uudelle mantereelle. Tunnelma on vahva. 
Vesä Sisättö sukeltaa syvälle populaarikirjallisuuden maailmaan ja rikkoo pinnalle pompatessaan ainakin neljä seinää, ellei sitten paria muuta siinä sivussa. ”Kaksi kirjettä Texiltä” kerää yhteen niin Tex Willerin kuin H. P. Lovecraftin maailmat, paria muuta tuttua unohtamatta. Olen aina vihannut tarinoita, joissa tarinaa kerrotaan kirjeiden tai päiväkirjojen kautta, mutta Sisättö onnistuu sujauttamaan tarinan sisäiset kertomukset sen verta kelvokkaasti yhteen niin huumorin kuin juonikuvionkin avulla, että annan tämän kerran moisen tyylivirheen anteeksi. 
Shimo Suntila taas osoittaa ”Verinaamio”-novellissaan, että antaa tälle miehelle sitten mitä tahansa kirjoitettavakseen, aina tulee priimaa. Hyvä versio vanhasta teemasta. 
Kokonaisuudessaan Luurankomies on suositeltava kokoelma, jonka hankkiminen Kuoriaiskirjojen edullisilla hinnoilla on aivan erityisen suositeltavaa. Nämä ovat kelpo kertomuksia, joissa tehtävänanto yhdistää lännenkertomus kauhuteemaan onnistuu enimmäkseen varsin mainioilla tavoilla.
Jukka Halme

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi …

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…