Siirry pääsisältöön

Vanha arvostelu: Alessandro Baricco: City

Vanha arvio italialaisen Alessandro Bariccon romaanista City, joka sisältää vaikeasti avautuvia ja postmodernistisia länkkärivaikutteita. Romaanistahan Air teki sittemmin hienon levyn, mutta sitä ei tässä vaiheessa vielä ollut. 

Rönsyilevä puolilänkkäri

Alessandro Baricco: City (City, 1999). Suom. Elina Suolahti. WSOY 2001. 330 s.

Alessandro Bariccoa sanotaan tuoreehkon suomennoksen kansiliepeessä yhdeksi Italian suosituimmista kirjailijoista. Italiassa ollaan selvästi viitseliäämpiä lukijoita kuin Suomessa, koska itse en pystynyt innostumaan Bariccon Citystä lainkaan.
Sinänsä kirja on teknisesti taitava suoritus ja sen idea moniaalle laukkaavista eri tarinoista on kiinnostava, mutta kirja jättää kyllä täysin kylmäksi. Se vaikuttaa enemmän teoreettiselta kokeilulta kuin varsinaiselta romaanilta.
Baricco on selvästi vastakkaisuuksien kirjailija. Hänen edellinen suomennoksensa, Silkki, oli melkein liioitellun vähäeleinen kertomus 1600-luvun silkkikauppiaasta ja tämän rakkaudesta itämaiseen naiseen. City taas on joka suuntaan, melkein holtittoman tuntuisesti rönsyilevä tarinavalikoima. Bariccon esikuvana kirjassa vaikuttaa olleen amerikkalainen Thomas Pynchon (eikä vähiten kirjan henkilöiden nimien takia), mutta hän tuntuu pyrkineen lähinnä yhdistelemään erilaisia lajityyppejä, ottamaan niistä karkeimman rungon ja sekoittamaan niitä niin, että niitä ei välttämättä enää tunnista.
Yksi näistä tarinoista on lännentarina. Toinen kirjan päähenkilöistä, Shatzy Shell ("ei sukua bensayhtiölle", kuten moneen kertaan sanotaan), kuvittelee tekevänsä lännenelokuvan ja hän kertoo (tai joku muu kertoo hänen kertoneen), mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvia näyttää kuitenkin olevan monta, koska eri lännentarinat eivät mitenkään nivoudu yhteen - yhdessä seurataan bordellin erään työntekijän karua kohtaloa, yhdessä selvitetään Closingtown-nimisen paikan kellon mysteeriä (sen viisarit näyttävät aina 12.37, mikä voi olla viittaus Sheriffin kellodramatiikkaan) ja yhdessä sheriffi ajaa takaa murhasta epäiltyä, mutta syytöntä intiaania. Jotkut näistä tarinoista ovat kyllä itsessään kiinnostavia ja voisi kuvitella, että ainakin kelloepisodista saisi laajentamalla ihan kelpo lännenjännärin.
Toiset tarinat pitävät sisällään niin akateemista satiiria, nyrkkeilykuvausta ja omituisen tappokohtauksen parturissa. City onkin suurimmaksi osaksi yhdistelmä amerikkalaisen viihteen perinteisiä lajityyppejä - rikosta ja länkkäriä. Enpä tiedä, vaikka yliopistokohtaukset viittaisivat joidenkin Philip Rothin ja John Barthin kaltaisiin kirjailijoihin.
Bariccon tarkoitus ei kuitenkaan selvästi ole ollut luoda jännitystä. Kirja on selvästi satiirinen ja parodinen - on vaikea sanoa, ovatko viittaukset länkkäreihin tai nyrkkeilyelokuviin kunnianosoituksia vai eivät.
Ongelma on vain se, että yksikään tarinoista ei ole inhimillisesti kovin kiinnostava eikä koskettava. Kehystarina ilmiömäisen älykkäästä kaksitoistavuotiaasta Gouldista ja tämän hoitajasta Shatzy Shellistä (ja näiden henkivartijoista, Dieselistä ja Poomerangista) ei sekään pysty kiinnostamaan kuin teoreettisella tasolla. Kiinnostavampaa kuin seurata heidän vaiheitaan on tajuta, että Dieselin ja Poomerangin hahmot tuntuisivat viittaavan esimerkiksi Robert Aldrichin Mickey Spillane -elokuvaan Kiss Me Deadly (1955) ja tämän gangsteriparivaljakkoon, Sugar Smallhouseen ja Charlie Maxiin. Kiinnostavaa voisi tietysti olla myös pohtia, ovatko Diesel ja mykkä Poomerang lopultakin vain Gouldin ja Shatzy Shellin mielikuvituksen tuotetta.
Mutta onko se sitten hyvää kirjallisuutta? Bariccon jatkuva postmodernistinen viittailu vain muihin taideteoksiin kirvoittaa parahduksen: tarvitsemme alluusiotonta kirjallisuutta.
Juri Nummelin


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…