Siirry pääsisältöön

Vanha arvostelu: Alessandro Baricco: City

Vanha arvio italialaisen Alessandro Bariccon romaanista City, joka sisältää vaikeasti avautuvia ja postmodernistisia länkkärivaikutteita. Romaanistahan Air teki sittemmin hienon levyn, mutta sitä ei tässä vaiheessa vielä ollut. 

Rönsyilevä puolilänkkäri

Alessandro Baricco: City (City, 1999). Suom. Elina Suolahti. WSOY 2001. 330 s.

Alessandro Bariccoa sanotaan tuoreehkon suomennoksen kansiliepeessä yhdeksi Italian suosituimmista kirjailijoista. Italiassa ollaan selvästi viitseliäämpiä lukijoita kuin Suomessa, koska itse en pystynyt innostumaan Bariccon Citystä lainkaan.
Sinänsä kirja on teknisesti taitava suoritus ja sen idea moniaalle laukkaavista eri tarinoista on kiinnostava, mutta kirja jättää kyllä täysin kylmäksi. Se vaikuttaa enemmän teoreettiselta kokeilulta kuin varsinaiselta romaanilta.
Baricco on selvästi vastakkaisuuksien kirjailija. Hänen edellinen suomennoksensa, Silkki, oli melkein liioitellun vähäeleinen kertomus 1600-luvun silkkikauppiaasta ja tämän rakkaudesta itämaiseen naiseen. City taas on joka suuntaan, melkein holtittoman tuntuisesti rönsyilevä tarinavalikoima. Bariccon esikuvana kirjassa vaikuttaa olleen amerikkalainen Thomas Pynchon (eikä vähiten kirjan henkilöiden nimien takia), mutta hän tuntuu pyrkineen lähinnä yhdistelemään erilaisia lajityyppejä, ottamaan niistä karkeimman rungon ja sekoittamaan niitä niin, että niitä ei välttämättä enää tunnista.
Yksi näistä tarinoista on lännentarina. Toinen kirjan päähenkilöistä, Shatzy Shell ("ei sukua bensayhtiölle", kuten moneen kertaan sanotaan), kuvittelee tekevänsä lännenelokuvan ja hän kertoo (tai joku muu kertoo hänen kertoneen), mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvia näyttää kuitenkin olevan monta, koska eri lännentarinat eivät mitenkään nivoudu yhteen - yhdessä seurataan bordellin erään työntekijän karua kohtaloa, yhdessä selvitetään Closingtown-nimisen paikan kellon mysteeriä (sen viisarit näyttävät aina 12.37, mikä voi olla viittaus Sheriffin kellodramatiikkaan) ja yhdessä sheriffi ajaa takaa murhasta epäiltyä, mutta syytöntä intiaania. Jotkut näistä tarinoista ovat kyllä itsessään kiinnostavia ja voisi kuvitella, että ainakin kelloepisodista saisi laajentamalla ihan kelpo lännenjännärin.
Toiset tarinat pitävät sisällään niin akateemista satiiria, nyrkkeilykuvausta ja omituisen tappokohtauksen parturissa. City onkin suurimmaksi osaksi yhdistelmä amerikkalaisen viihteen perinteisiä lajityyppejä - rikosta ja länkkäriä. Enpä tiedä, vaikka yliopistokohtaukset viittaisivat joidenkin Philip Rothin ja John Barthin kaltaisiin kirjailijoihin.
Bariccon tarkoitus ei kuitenkaan selvästi ole ollut luoda jännitystä. Kirja on selvästi satiirinen ja parodinen - on vaikea sanoa, ovatko viittaukset länkkäreihin tai nyrkkeilyelokuviin kunnianosoituksia vai eivät.
Ongelma on vain se, että yksikään tarinoista ei ole inhimillisesti kovin kiinnostava eikä koskettava. Kehystarina ilmiömäisen älykkäästä kaksitoistavuotiaasta Gouldista ja tämän hoitajasta Shatzy Shellistä (ja näiden henkivartijoista, Dieselistä ja Poomerangista) ei sekään pysty kiinnostamaan kuin teoreettisella tasolla. Kiinnostavampaa kuin seurata heidän vaiheitaan on tajuta, että Dieselin ja Poomerangin hahmot tuntuisivat viittaavan esimerkiksi Robert Aldrichin Mickey Spillane -elokuvaan Kiss Me Deadly (1955) ja tämän gangsteriparivaljakkoon, Sugar Smallhouseen ja Charlie Maxiin. Kiinnostavaa voisi tietysti olla myös pohtia, ovatko Diesel ja mykkä Poomerang lopultakin vain Gouldin ja Shatzy Shellin mielikuvituksen tuotetta.
Mutta onko se sitten hyvää kirjallisuutta? Bariccon jatkuva postmodernistinen viittailu vain muihin taideteoksiin kirvoittaa parahduksen: tarvitsemme alluusiotonta kirjallisuutta.
Juri Nummelin


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi …