Siirry pääsisältöön
Hiltusen onnistunut länkkärisarjakuva

Petri Hiltunen: Kalkkaro: Ihmisen hinta. 90 s. Jalava.

Suomen todennäköisesti tuotteliain sarjakuvantekijä Petri Hiltunen on aina ollut viehättynyt lännentematiikasta. Toisessa Kalkkaro-albumissaan hän palaa peruslänkkärin lähteille – tarinat voisivat olla 1950-luvun lännenelokuvasta tai vaikkapa Tex Willeristä. Kompleksisimmillaan Kalkkaro voisi olla Ken Parkeria, mutta Hiltusen piirrostyylissä ei ole Parkerin modernismia.
Ihmisen hinta -albumissa on kaksi tarinaa, jotka ovat aiemman albumin, Ihmispetojen laakson tavoin ilmestyneet ensiksi Aamulehden strippeinä. Parempi kahdesta tarinasta on ensimmäinen, ”Ihmisen hinta”, joka sijoittuu aikaan heti Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Vapautetun orjan perässä on lynkkausporukka, jota johtaa julma plantaashinomistaja. Hysteeriseksi yltyvän papin tukema porukka paljastuu Ku Klux Klanin jäseniksi, ja Kalkkaro tovereineen ja perheineen joutuu hänkin todistamaan palavia ristejä.
Tarina kulkee vauhdilla. Hiltunen on onnistunut myös rytmittämään tarinan niin että lukija ei malttaisi jättää juttua kesken.
Hiltunen ei ole kuitenkaan mikään klassisen koulutuksen saanut Willer-piirtäjä. Varsinkin ihmishahmoissa on karkeutta, jonka vastapainona ei ole esimerkiksi parhaiden Ken Parker -piirtäjien rentoutta. Joillekin hahmoille piirretyt tunnistamista helpottavat tekijät – esimerkiksi suonet plantaashinomistajan isän otsalla – näyttävät ylikorostetuilta. Lisäksi tarinassa vaihtuu pensseli kesken kaiken – sivulla 47 tekstauksesta tulee yhtäkkiä paksumpaa, mikä täyttää kuvia liikaa. Loppukirja on tekstattu samalla pensselillä.
Toinen tarina, ”Vuoriston sudet” on perinteisempi takaa-ajotarina, jonka keskiössä on Kalkkaron pelastava pyssysankari. Juoni on monimutkainen ja sisältää monia äkillisiä käänteitä. Hiltunen kuvaa hyvin pyssysankarin sisäistä ristiriitaa lojaaliuden ja kuuluisuuden tavoittelun välillä. Paikoitellen piirrosjälki on kuitenkin kiireisemmän tuntuista kuin ”Ihmisen hinnassa”.
Yksi pikkuvirhe jäi itseäni häiritsemään. Jälkimmäisen tarinan pyssysankari sanoo uraansa muistellessaan: ”Nykyään ihmiset muistavat ne nimet, jotka lehtimiehet ja pulp-kirjoittajat keinotekoisesti nostavat esiin.” On totta, että esimerkiksi Buffalo Billin legenda on suureksi osaksi kirjailija Ned Buntlinen ansiota, mutta pulp-lehdistä ei Yhdysvalloissa ruvettu puhumaan ennen 1900-lukua. 1800-luvulla puhuttiin vielä dime noveleista – ja niiden formaattikin oli täysin eri kuin myöhempien pulp-lehtien.
Juri Nummelin (Ruudinsavu 1 tai 2 / vol. 6 [2008])

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi …