Siirry pääsisältöön
Hiltusen onnistunut länkkärisarjakuva

Petri Hiltunen: Kalkkaro: Ihmisen hinta. 90 s. Jalava.

Suomen todennäköisesti tuotteliain sarjakuvantekijä Petri Hiltunen on aina ollut viehättynyt lännentematiikasta. Toisessa Kalkkaro-albumissaan hän palaa peruslänkkärin lähteille – tarinat voisivat olla 1950-luvun lännenelokuvasta tai vaikkapa Tex Willeristä. Kompleksisimmillaan Kalkkaro voisi olla Ken Parkeria, mutta Hiltusen piirrostyylissä ei ole Parkerin modernismia.
Ihmisen hinta -albumissa on kaksi tarinaa, jotka ovat aiemman albumin, Ihmispetojen laakson tavoin ilmestyneet ensiksi Aamulehden strippeinä. Parempi kahdesta tarinasta on ensimmäinen, ”Ihmisen hinta”, joka sijoittuu aikaan heti Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Vapautetun orjan perässä on lynkkausporukka, jota johtaa julma plantaashinomistaja. Hysteeriseksi yltyvän papin tukema porukka paljastuu Ku Klux Klanin jäseniksi, ja Kalkkaro tovereineen ja perheineen joutuu hänkin todistamaan palavia ristejä.
Tarina kulkee vauhdilla. Hiltunen on onnistunut myös rytmittämään tarinan niin että lukija ei malttaisi jättää juttua kesken.
Hiltunen ei ole kuitenkaan mikään klassisen koulutuksen saanut Willer-piirtäjä. Varsinkin ihmishahmoissa on karkeutta, jonka vastapainona ei ole esimerkiksi parhaiden Ken Parker -piirtäjien rentoutta. Joillekin hahmoille piirretyt tunnistamista helpottavat tekijät – esimerkiksi suonet plantaashinomistajan isän otsalla – näyttävät ylikorostetuilta. Lisäksi tarinassa vaihtuu pensseli kesken kaiken – sivulla 47 tekstauksesta tulee yhtäkkiä paksumpaa, mikä täyttää kuvia liikaa. Loppukirja on tekstattu samalla pensselillä.
Toinen tarina, ”Vuoriston sudet” on perinteisempi takaa-ajotarina, jonka keskiössä on Kalkkaron pelastava pyssysankari. Juoni on monimutkainen ja sisältää monia äkillisiä käänteitä. Hiltunen kuvaa hyvin pyssysankarin sisäistä ristiriitaa lojaaliuden ja kuuluisuuden tavoittelun välillä. Paikoitellen piirrosjälki on kuitenkin kiireisemmän tuntuista kuin ”Ihmisen hinnassa”.
Yksi pikkuvirhe jäi itseäni häiritsemään. Jälkimmäisen tarinan pyssysankari sanoo uraansa muistellessaan: ”Nykyään ihmiset muistavat ne nimet, jotka lehtimiehet ja pulp-kirjoittajat keinotekoisesti nostavat esiin.” On totta, että esimerkiksi Buffalo Billin legenda on suureksi osaksi kirjailija Ned Buntlinen ansiota, mutta pulp-lehdistä ei Yhdysvalloissa ruvettu puhumaan ennen 1900-lukua. 1800-luvulla puhuttiin vielä dime noveleista – ja niiden formaattikin oli täysin eri kuin myöhempien pulp-lehtien.
Juri Nummelin (Ruudinsavu 1 tai 2 / vol. 6 [2008])

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dvd-arvostelu: Hostiles

Yrmy ratsuväkidraama

Hostiles (USA 2017). Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Stuart Cooper. Pääosissa: Christian Bale, Rosamund Pike, Wes Studi. 2 t 7 min. Saatavilla dvd:nä ja mm. Telia TV:ssa. 

Stuart Cooper on aiemmissa ohjaustöissään (Crazy Heart, Rautakaupunki, Black Mass) osoittautunut mielenkiintoiseksi tekijäksi, jonka töitä leimaa miehinen ahdistus. Väkivalta purkautuu esiin vahvana draamallisena elementtinä, mutta samalla Cooper antaa näyttelijöille tilaa.
Hyvä esimerkki tästä on myös Cooperin uusin elokuva, viime vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saanut ratsuväkikuvaus Hostiles. On harmi, että näin hyvää elokuvaa ei tuotu Suomessa elokuvateattereihin, vaan se nähdään täällä vain suoratoisto- ja vuokrapalveluissa sekä dvd:nä. Elokuvan valmistuminen on hyvä esimerkki siitä, että länkkärit ja niiden tematiikka kiinnostavat tuottajia ja näyttelijöitä, mutta sama ei aina näy lippuluukuilla.
Vuoten 1892 sijoittuvan Hostilesin pääosassa Christian Bale on väkivaltaisuudestaan tunnettu rat…

Pääkirjoitus: Länkkäreistä ja sensuurista

Jollain tavalla länkkäreihin liittyvät asiat olivat pinnalla viime keväänä, jolloin tämänkin Ruudinsavun tekemistä jo aloiteltiin. Ensiksi Herra Heinämäki intiaanihahmoineen heivattiin pois Yle Areenasta, ja sitten Laura Ingalls Wilderin nimeä kantavan palkinnon nimeä muutettiin.
Kummatkin asiat – tai "kohut", jos niin halua sanoa – liittyivät siihen, että niin sanottujen rodullistettujen (toisin sanoen ihmisten, joiden valkoinen valtaväestö väittää edustavan toista rotua, vaikka he ovatkin ihmisiä kaikki) kuvaukseen on viime vuosina kiinnitetty aivan poikkeuksellista huomiota.
On herätty vastustamaan kulttuurista omimista, esimerkiksi sitä, että valtaväestön edustaja esittää alkuperäisväestön edustajaa, suomalainen saamelaista tai valkoihoinen intiaania. Tämä tuntuu ihan järkevältä vaatimukselta, nythän jo nauramme elokuville, joissa Charles Bronsonin tai Chuck Connorsin kaltaiset näyttelijät esittävät intiaanipäälliköitä, puhumattakaan elokuvista, joissa valkoinen mies maa…

”Luoja, mitä mä voisinkaan antaa mun omasta puukosta”

Michael Punke: The Revenant –  Kostaja. Suom. Arto Konttinen. 286 s. Scanria 2016.

Vuoden 2016 vuodenvaihteessa tuli elokuviin Alejandro G. Iñarritun The Revenant, jonka pääosaa esitti Leonardo di Caprio. Elokuva osoittautui todella suosituksi: se sai kolme Oscar-palkintoa sekä useita Golden Globe-, BAFTA- ja muitakin palkintoja.
Kyseinen elokuva perustui yli kymmenen vuotta aiemmin julkaistuun romaaniin, mutta vapaamuotoisesti. Romaanin kirjoittaja oli Michael Punke, joka on historian alaan erikoistunut asiantuntija. Hän on toiminut Montanan yliopiston määräaikaisena professorina ja Montana Quarterly ‑historialehden kirjeenvaihtajana, mutta myös Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja kongressissa sekä Maailman kauppajärjestössä Yhdysvaltain lähettiläänä. The Revenant (2002) on hänen ainoa fiktioteoksensa, mutta sen lisäksi hän on julkaissut kaksi historiateosta, joista toisessa (Fire and Brimstone, 2006) käsitellään vuoden 1917 kaivosonnettomuutta Montanassa ja toisess…