Siirry pääsisältöön

Haastava Meek's Cutoff

Hidasliikkeinen mutta palkitseva taidelänkkäri















Taiteelliset, salaperäiset länkkärit ovat aina olleet pienimuotoinen alalajityyppinsä lännenelokuvan sisällä. Monte Hellmanin ja Alejandro Jodorowskyn elokuvat voivat hyvinkin olla pitkäikäisempiä kuin kestäviksi luullut Hollywood-klassikot, joiden pinttymille voi vähän jo naureskella.
Tai sitten ei. Jotkut taide-elokuvat ovat niin läpinäkyvästi taiteellisia, että niiden keinot vanhenevat nopeasti, kun klassinen elokuvakerronta sen sijaan porskuttaa eteenpäin.
Uusi ehdokas kestäväksi taidelänkkäriksi on amerikkalaisen indie-ohjaaja Kelly Reichardtin Meek's Cutoff (2010), joka sai hyvän vastaanoton taide-elokuvafestivaaleilla,
Elokuva on sikäli historiallinen, että "Meek Cutoff" on oikea vankkurikaravaanireitti, joka kulkee Oregonissa. Se on yksi alkuperäisen Oregon Trailin sivuhaaroista. Meek on Stephen Meek, joka Reichardtin elokuvassakin ohjastaa uudisasukkaita kohti viljavampia maita. Todellisuudessakin Meek oli ilmeisesti vain hyvin huonosti perillä Oregonin geografiasta, Reichardtin elokuvassa hän on koko ajan eksyksissä, vaikka esittääkin muuta. Ongelmat seuraavat toistaan ja vesi loppuu jo elokuvan puolivälissä. Todellisuudessa Stephen Meek opasti lähes tuhatta ihmistä, Reichardtin elokuvassa ihmisiä on noin kymmenen.
Tyylillisesti Meek's Cutoff muistuttaa Werner Herzogin historiallisia elokuvia, kuten Aguirrea (1972). Sekä Meek's Cutoff että Aguirre perustuvat kerrontaan, jossa paljon mitään ei tapahdu. Sekä Reichardt että Herzog kaihtavat perinteistä tapaa luoda draamallisia jännitteitä.
Meek's Cutoffia on verrattu myös ranskalaisen Robert Bressonin elokuviin, mutta bressonilaista uskonnollista symboliikkaa elokuvasta ei juuri tapaa, ellei sellaiseksi lasketa intiaanien totemistisen uskonnon ilmentymiä. Jotkut kriitikot ovat huomauttaneet, että elokuva on täynnä kuvia toteemeiksi tai vastaaviin muotoihin asetetuista kivistä. Kun elokuvan henkilöt kohtaavat Cherokee-intiaanin ja ottavat tämän matkaansa, koska luulevat tämän voivan viedä heidät veden ääreen, tämä alkaa piirrellä kallioihin ja muualle salaperäisiä kuvia. Meek's Cutoff on kertomus siitä, miten vieras kulttuuri jää aina pelottavaksi.
Bressonia tosin muistuttaa Reichardtin tapa olla kiinnittämättä huomiota näyttelijöihin. Amatöörejä lähes poikkeuksetta käyttäneen Bressonista poiketen hän on palkannut elokuvaansa pari tunnetumpaa näyttelijää, kuten Will Pattonin ja Shirley Hendersonin. Myös nuori Michelle Williams on nouseva näyttelijä (Brokeback Mountain, Suljettu saari, Synecdoche, New York). Heitä ei yksinkertaisesti ole tunnistaa. Reichardt ei useinkaan kuvaa heidän kasvojaan, vaan ne ovat aina varjossa. Usein henkilöt nähdään takaapäin tai kaukaa. Tätä korostaa se joitain katsojia ärsyttänyt tapa, jossa kaukana olevien henkilöiden puhe kuuluu hiljaa. (Jos elokuvaa katsoo dvd:ltä, kannattaa laittaa tekstitykset päälle.) Tätä saattaisi luulla vahingoksi tai huonoksi elokuvantekemiseksi, mutta kyse on tarkoin harkitusta tyylikeinosta, joka tukee Reichardtin muita ratkaisuja.
Ajankuva ei ole ihan kohdallaan. Elokuva tapahtuu vuonna 1845, mutta henkilöiden vaatetus viittaa liian selvästi myöhempiin aikoihin. Näyttää melkein kuin oltaisiin 1880-luvulla. Toisaalta ajankuva ei ole elokuvan kannalta merkittävä asia. Meek's Cutoff on niin riisuttu, että on kuin oltaisiin jonkin myytin sisimmässä, keskellä ydintä, jota ei muuten pystyttäisi koskettelemaan.
Isompi ongelma on ehkä se, että joissain kohdissa Reichardt ei pysty loppuun asti välttämään lännenelokuvien kliseitä. Stephen Meekin hahmo (jota esittää mm. Knots Landingissa aikoinaan nähty Bruce Greenwood, täysin tunnistamattomana) on kuin parodia Rooster Cogburnista tai muista yksisilmäisistä, viinaa kittaavista, epäselvästi puhuvista länkkärien antisankareista, joissa lopulta paljastuu olevan enemmänkin kuin hippu sankaruutta. Hahmon parodisuuteen ei kuitenkaan tunnuta satsaavan riittävästi ja katsojalle jää epätietoisuus siitä, miksi hahmo on sellainen kuin on. Toisaalta lopetuksen aukijättäminen tekee tiettäväksi sen, että Meek ei kaikista sankarillisista eleistään huolimatta tiedä, mistä missään on kyse.
Ehkä tämä on juuri se poliittinen allegoria, joista jotkut ovat puhuneet elokuvan kohdalla: Meek on kuin Amerikan Yhdysvaltain johtaja (ehkäpä cowboy-politiikastaan syytetty George W. Bush), joka taluttaa tyhjäksi kuivuneen ideologian nimiin vannovia ihmisiä keskellä autiomaata, keskellä ei mitään. Kun he viimein tapaavat jonkun muun, he eivät tiedä, mitä ajatella.
Elokuvan lopetus jättää kaiken auki. Meek's Cutoff ei tarjoa minkäänlaista helppoa ratkaisua eikä vastauksia matkan varrella tulleihin kysymyksiin. Se kieltäytyy selittämästä itseään, mikä saattaa tuntua katsojasta pettymykseltä. Reichardt on itse selittänyt lopetusta humoristisesti sanomalla, että tekijöiltä loppuivat rahat, mutta se ei oikeastaan vähennä ratkaisun onnistuneisuutta. Kun ei ole mitään, minkä puolesta oikeasti kamppailla, miksi lopussa tulisi minkäänlainen kiitos? Katsoja joutuu kohtaamaan oman tyhjyytensä.
Elokuvaa on Suomessa esitetty kaksi kertaa elokuvafestivaaleilla, ensiksi huhtikuussa Helsingissä Artisokka-tapahtumassa, jossa esitetään naisten tekemiä elokuvia, ja sitten toukokuussa Turussa SPR:n rahoittamassa Unohdettu elämä -tapahtumassa. Yhdysvalloissa elokuva on saanut vain rajoitetun arthouse-levityksen. Arvatenkin elokuva julkaistaan jossain vaiheessa dvd:llä.

Kainalo:
Kelly Reichardt
Kelly Reichardt on amerikkalainen independent-elokuvan tekijä, joka filmaa harvakseltaan. Hänen esikoiselokuvansa oli 1994 valmistunut River of Grass, "tie-elokuva ilman tietä, rakkauselokuva ilman rakkautta, rikoselokuva ilman rikosta", kuten Reichardt itse on teostaan kuvannut. Elokuva sai hyvää huomiota mm. Sundancen elokuvafestivaalissa. Reichardtin seuraava elokuva Old Joy (2006) sai erinomaisen vastaanoton, 2008 valmistunut Wendy and Lucy on kertomus naisesta, joka turvautuu hädässä näpistykseen kaupassa. Sen pääosassa oli Michelle Williams, joka nähdään myös Meek's Cutoffissa.
Reichardtin työkumppani on käsikirjoittaja Jonathan Raymond, joka on sittemmin kirjoittanut HBO:n Mildred Pierce -tv-sarjaa.

Julkaistu aiemmin Ruudinsavussa 1 / vol. 7 (2011). 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…