Cormac McCarthyn kammottavan kaunis luonto

Lauri Myllymäki

”He seisahtuivat etsiskelemään maiseman tyhjyydestä jonkinlaista osviittaa”, toteaa kertoja syksyllä suomeksi ilmestyvässä Veren ääriin -romaanissa. Lause kiteyttää jotain olennaista amerikkalaisen Cormac McCarthyn (1933–) tuotannosta. Oli kyseessä sitten 1850-luvun Yhdysvaltojen rajamaat tai sivilisaation raunioilla sauhuava postapokalyptinen autiomaa, McCarthyn henkilöhahmot etsivät usein tietään valtavassa erämaassa, jossa maiseman piirteettömyys ja silkka laajuus tekevät navigoimisesta vaikeaa.
Lukijallekaan ei tarjota matkan koordinaatteja, vaan olemme henkilöhahmojen lailla välinpitämättömän villin luonnon armoilla. Tyhjyyden, poissaolon ja kuoleman määreillä kuvailtu autiomaa humisee taustalla kuin itse olemassaolon kammottava ja kaunis mysteeri.
  Katkelman ”osviitta” on käännös alkutekstin sanasta guidance, jolla on lisäksi hengellinen merkitys ja voi merkitä myös ”johdatusta”. Maantieteellisten merkkien lisäksi hahmot etsivät myös totuutta, vastauksia kysymyksiin elämästä ja kuolemasta. McCarthy ei kuitenkaan johdata meitä valmiiden ajatusten ja eettisten päätelmien äärelle, vaan tarjoaa pikemminkin merkityksen ”tunnun”, voimakkaan kokemuksen maailmasta. Kuvaavaa on, että vaikka romaanit Veren ääriin tai Tie ovat täynnä myyttiseltä haiskahtavia pyhiinvaeltajahahmoja, nämä usein löytyvät lopulta erämaasta mädäntyneinä tai muumioituneina – tyhjät silmäkuopat taivasta tuijottaen.
McCarthyn tarinat ovat synkkiä, täynnä murhaa ja perversioita, pedofiilejä, nekrofiilejä, massamurhaajia, verta ja suolenpätkiä, ja ne kertovat usein elämän ja kuoleman kamppailuista, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle jääneistä hylkiöistä sekä toivottomiin tilanteisiin joutuneista. Kirjailijaa kiinnostavat äärimmäiset tilanteet, sillä niissä ihminen osoittaa aidoimmin sekä pahuutta että hyvyyttä.
Väkivalta ja kamppailu on McCarthylle erottamaton osa luontoa, eikä ihminen, eläimistä viheliäisin, ole poikkeus tässä järjestyksessä. Mediaerakkona tunnettu McCarthy on eräässä harvinaisista haastatteluistaan todennut, että ”ei ole elämää ilman verenvuodatusta” ja että ”ajatus ihmislajin 'parantamisesta' luonteeltaan väkivallattomaksi on erittäin vaarallinen ajatus”. Päinvastoin pimeys on tunnustettava meissä kaikissa asuvaksi voimaksi.
Vaikka maailma McCarthyn kautta nähtynä näyttää ajoittain sangen lohduttomalta paikalta, on siinä myös katkeransuloista kauneutta. Erikoinen kerronta hengittää samassa rytmissä erämaan kanssa, rönsyilee ja katkeilee, hämärtyy ja valkenee kuvaamansa luonnon mukana. Se on vailla selvää keskipistettä ja jopa syvyysvaikutelmaa. Toisinaan lauseet matelevat materiaalisen todellisuuden yksityiskohtia luetteloiden ja luovat siten voimakkaan kokemuksen ympäristöstä. Toisaalla ne virtaavat lyyrisinä kuin virkistävä erämaapuro, siirtyen polttavan autiomaan todellisuudesta kontemplatiivisiin pohdiskeluihin olevaisesta. Nämä kaksi erilaista kerronnan rekisteriä eivät ole kuitenkaan McCarthyn estetiikassa ristiriidasssa. Pikemminkin filosofiset pohdinnat nousevat luonnon ilmiöistä ja haihtuvat kangastusten lailla samaan maaperään, josta ovat nousseetkin. Romaanien kuvasto on kauttaaltaan melankolista, täynnä tuhkan, jäännösten ja raunioiden mykkää runoutta. Olemisen suru tuntuu olevan vanhempaa perua kuin ihmislaji ja yhteistä niin ihmiselle kuin sudellekin.

Esseekokoelmassa Lukemisen ylistys (2001) kuuluisa kirjallisuuden professori Harold Bloom ylistää Veren ääriin -romaania 1900-luvun amerikkalaisena mestariteoksena ja toteaa sen olevan lännenromaanin ylittämätön huippu, tyyliltään ja runolliselta voimaltaan jopa Shakespearelle vertoja vetävä ”yleismaailmallinen veritragedia”. 1960-luvulla alkaneesta tasaisen laadukkaasta urastaan huolimatta Cormac McCarthy on alkanut kuitenkin vasta parina viime vuosikymmenenä saavuttaa ansaitsemaansa arvostusta sekä kriitikoiden että laajemman yleisön keskuudessa. Maailmanlaajuinen läpimurto on paljolti onnistuneiden filmatisointien, kuten Menetetty maa (Coenin veljekset vuonna 2007) ja Tie (John Hillcoat, 2009) ansiota. McCarthyn visuaalisesti elävät ja yksityiskohdiltaan tarkat romaanit tarjoavatkin hyvän lähtökohdan elokuvaversioille, ja pahemmilta mahalaskuilta on toistaiseksi vältytty, ellei sellaisena pidetä Billy Bob Thorntonin ohjaamaa valjua Kaikki kauniit hevoset -elokuvaa (2000).
79-vuotiaan kirjailijan tie erääksi tämän hetken vahvimmista Nobel-ehdokkaista on ollut pitkä, ja siihen on omat syynsä. McCarthy on nimittäin kirjallinen outolintu länsimaisen romaanikirjallisuuden psykologisoivassa ja sentimentaalisessa seurassa, jossa kerrontaa ohjaavat viime kädessä henkilöhahmojen mielenliikkeet ja juoni. McCarthyn romaaneja on alusta asti kritisoitu syvyyden puutteesta ja keskittymisestä pintaan, muotoon ja tyyliin. Vaikka hänen Shakespearelle, Wordsworthille, Melvillelle ja Faulknerille vertoja vetävä tyylillinen virtuositeettinsa on herättänyt lähes poikkeuksetta ihailua, samaan aikaan hänen romaaninsa ovat jättäneet valtavirtaromaanin lempeissä liemissä marinoituneet kriitikot hämmennyksen tilaan; missä ovat henkilöhahmojen sisäinen maailma ja monimutkaiset inhimilliset ongelmat? Missä on ihminen?
Suurimmalta osin kritiikki on ollut väärinlukemista.
Toisin kuin valtaosassa länsimaista kirjallisuutta McCarthyn romaaneissa ihminen ei ole kaiken keskipiste, vaan yhtä suuren merkityksen saavat ympäristö ja luonto. Ihminen kuvataan enemmän orgaanisena osana ympäristöään kuin ympäristöstä erillisenä määrittelijänä ja hallitsijana. Kirjailijan eetosta voikin kutsua – enemmän tai vähemmän romaanista riippuen – biosentriseksi eli maakeskeiseksi. Biosentrisessä ajattelussa kaikki elämä nähdään yhtä arvokkaana tai arvottomana. Veren ääriin -romaanista löytyy hyvin McCarthyn biosentristä estetiikkaa kuvaava katkelma:

Sen seudun kuohitussa niukkuudessa kaikista ilmiöistä oli tullut merkillisen yhdenvertaisia eikä mikään ei hämähäkki ei kivi eikä ruohonkorsi saattanut vaatia etusijaa. Piirteiden kirkas selkeys vei pohjan kaiken tuttuudelta, sillä silmä määrittää kokonaiskuvan yhden piirteen tai osan perusteella eikä täällä mikään osa ollut toista valoisampi eikä varjoisampi ja sellaisen maiseman optinen demokratia tekee kaikista mieltymyksistä pelkkiä oikkuja ja luo ihmisen ja kiven välille arvaamatonta sukulaisuutta.

Katkelmassa esiintyvä ”optinen demokratia” kuvaa nasevasti McCarthyn omaa kerrontatekniikkaa, jossa ihmiset näyttäytyvät samalla olemisen tasolla kuin eläimet tai kivet. Tekniikka on visuaalinen, havainnoimisen problematiikkaan kytkeytyvä. Jos ajattelemme romaanikerronnan rakentamaa näkökulmaa ikään kuin kamerana, McCarthyn ”kamera” siirtyy usein ihmishahmoista juonen kannalta merkityksettömiin seikkoihin, kuten kiviin tai eläimiin tai vaikkapa jonkin rakennuksen yksityiskohtiin. Ihmisestä täysin irralliseen olemisen tosiseikkaan liukuva panorointi riistää ihmiseltä tärkeyden ympäristöön nähden. Mikään ei ole ”valoisampi tai varjoisampi” kuin toinen.

Cormac McCarthy (kuva: Laura Ware)

Westernistä pätevän tutkimuksen Western: Making the Man in Fiction and Film kirjoittanut Lee Clark Mitchell  (1996) on kiinnittänyt huomiota genren olennaiseen tekniikkaan, jossa ”kerronnallinen” ja ”kuvaileva” vaihde vuorottelevat. Kuvailevissa jaksoissa vaikutelma on sama kuin maisemamaalauksessa, jossa maisema eli jylhä erämaa etualaistuu. Kuvailevan vaihteen rikkoo äkillinen kerronnallinen räjähdys, väkivallan kiihkeä ja yksityiskohtainen kuvaus. Arvaamattomalla vaihtelulla on väkivallan suhteen turruttava vaikutus. Mitchellin mukaan juuri se, että yllättävät väkivaltaiset purkaukset kerrotaan yhtä armottomalla tavalla kuin itse maisema tai miljöö, saa lukijan hyväksymään tuon väkivallan osana genren logiikkaa – ja mikä tärkeintä, näkemään, että väkivalta on erottamaton osa luontoa.
Vaikka tällainen kerronta on tyypillistä jo lännenromaanin kuuluisille pioneereille kuten James Fenimore Cooperille ja Zane Greylle, harva kirjailija tai ohjaaja on käyttänyt tekniikkaa yhtä hienostuneesti ja osuvasti kuvaamaan ihmistä osana luonnon kulkua. Veren ääriin -romaanin apokalyptiset hahmot apasseista komansseihin ja jenkeistä meksikaaneihin vaikuttavat karun ympäristönsä tuotteilta, ja heidän villiytensä on täydellisessä sopusoinnussa ympäristön villiyden kanssa. Väkivalta on luonnon sydämessä, ja kauhistellessaan julmaa erämaata ihminen katsoo omaan hirviömäiseen sieluunsa.


Kun lampaat eksyy vuorille, hän sanoi. Ne huutaa. Joskus tulee emo. Joskus susi. (Veren ääriin).

McCarthylla maisema näyttäytyy usein niin elottomana, että sitä ei enää voi antropomorfisoida, toisin sanoen antaa sille inhimillisiä, symbolisia merkityksiä. Maisemasta tulee hiljaisuuden ja kuoleman metafora. Kirjailijalle tyypillinen maiseman kuvaus rakentuukin kuoleman ja tyhjyyden määreiden avulla: ”maiseman vallitseva piirre näytti olevan kuolema” (Veren ääriin). Tällaisessa ympäristössä henkilöhahmoista tulee kuin luonnostaan moraalittomia, sillä maisema ei saarnaa, voimaannuta tai tarjoa johdatusta sankareille. Kun perinteisessä lännentarinassa väkivallalla on lopulta eettinen tarkoitus – moraalisesti epäkelpo yhteisön osa leikataan kirurginveitsellä pois ja hävitetään siististi kuvasta – niin Veren ääriin -romaanissa pääosassa on itse väkivallan akti ja tuotteet, irronneet ruumiinosat ja silvottu ruumis. Yksityiskohtainen paloittelu riistää kohteeltaan ainutkertaisuuden, ”sielun”, kuten seuraavassa verenhimoisten komanssien hyökkäystä kuvailevassa katkelmassa:

  (…) riisuivat kuolleilta vaatteita ja tarttuivat heitä tukasta ja kuljettivat teränsä niin elävien kuin kuolleiden kalloa myöten ja tempaisivat veriset peruukit ilmaan ja hakkasivat ja pilkkoivat alastomia ruumiita, repivät irti raajoja, päitä, suolistivat outoja valkoisia vatsoja ja nostivat ilmaan isoja kourallisia sisuskaluja, sukuelimiä, jotkut villit yltä päältä verihurmeessa niin kuin olisivat piehtaroineet siinä koirien lailla ja jotkut kuolevien päälle heittäytyneinä raiskaten heitä ja huutaen kovaan ääneen tovereilleen (...)

Kuumeisesti ilman pilkutusta rynnistävä kerronta korostaa kuvatun väkivallan luonnollisuutta. Etäännytettynä näin kauas yksilön näkökulmasta kuvottava sisälmysmyrsky näyttäytyy tulivuorenpurkauksen kaltaisena luonnonilmiönä. Sekä kuolleet että elävät ovat samaa sinne tänne poukkoilevaa materiaa, verta, lihaa ja luuta. Kuvauksen vaikutus on turruttava ja huumaava, sillä emme voi psykologisesti samaistua ihmisiksi väitettyihin teuraseläimiin. Veren ääriin keskittyykin yksilöiden sijaan verenvuodatuksen ikuiseen liikkeeseen, ”tanssiin”.
Romaanin ytimessä tanssii ja soittaa viulua arvoituksellinen ja kyvyiltään lähes yliluonnollinen Tuomari Holden. Hän on jonkinlainen länsimaisen tieteen ja taiteen faustinen ilmentymä, joka tuntee lain kirjaimet, uskonnot ja filosofiat, arkeologian ja kielet. Toisaalta hän murhaa ja raiskaa lapsia ja väittää ”ettei kuole koskaan”. Onko hän nietzscheläinen yli-ihminen,   erämaassa saalistava ghouli, pahantahtoinen arkoni vai itse Kuolema? Vai kuva luonnon omasta destruktiivisuudesta? Kiinnostavan Holdenista tekee lopulta se, että hän on tätä kaikkea yhtä aikaa: lukijan tulkinnallisen halun kohde, saatanallinen keikari, yhtä kiehtova kuin häiritsevä mysteeri. Hän on kuva sekä luonnosta että ihmisestä, joten hänen ”pahuuttaan” ei voi selittää jommalla kummalla näistä.
McCarthyn tuotannossa väkivalta on yleensä alkukantaista, selittämätöntä ja ennen kaikkea väistämätöntä. Se on yhtä luonnollista kuin elämä itse. Child of God -romaanissa (1975) päähenkilö Lester Ballardista, syvän etelän metsissä liikkuvasta vajaamielisestä murhaajasta ja nekrofiilistä kerrotaan: ”hän ei tiennyt kuinka haukat parittelivat mutta hän tiesi kuinka kaikki maailmassa taisteli” (suom. omani). Nimeltään oivaltavasti suomennettu Veren ääriin on McCarthyn biosentrismin ankarin ilmaus, painajaismainen matka veren – kaikelle elolliselle yhteisen aineen – kohiseviin ääriin. Siinä länsimaiselle kulttuurille tyypillinen ja western-genressä manifestoitunut luonnon ja ihmisen vastakkainasettelu purkautuu yhtä aikaa kammottavana sekä kauniina esteettisenä terrorina, joka lienee vertaansa vailla l900-luvun kirjallisuudessa.


McCarthyn toinen selvästi lännengenreä hyödyntävä ja kommentoiva romaani Menetetty maa (2005), sijoittuu 1980-luvulle ja tarkastelee elegisesti vanhan Amerikan rapautumista, ihanteiden ja vanhojen kunniakäsitysten katoamista. Aihelma on tuttu jo aina varhaisimmista länkkäreistä, joissa modernisaatio tuo tullessaan kylmän rahavallan ja ahneuden hallitseman maailman. McCarthy päivittää moraliteetin osuvasti ja uskottavasti tämän päivän Yhdysvaltoihin ja sen rajoilla vilisevään huumekauppaan; mennyt maailma ja sen käsitykset hyvästä ja pahasta elävät enää vain vanhojen miesten muistoissa ja tarinoissa, jotka kertojien kuollessa haihtuvat historiaan.
Mutta vaikka romaanin kertoja, sympaattinen vanhempi sheriffi Ed Tom Bell, ilmaisee surua maailman muuttumisesta käsittämättömäksi ja pelottavaksi paikaksi, itse kerronnassa tämä suru hajoaa osaksi luonnon vääjäämätöntä kiertokulkua. Ihminen pelkää ja suree ajan kulkua, mutta luonto ei. Sheriffi Bell uskoo mielettömän väkivallan olevan sirpaloituneen ja rappioituneen nykyajan ilmiö, ja haikailee aikoja, jolloin väkivallalla oli jonkinlainen tarkoitus. Romaanin kerronnassa Bellin näkemys osoittautuu virheelliseksi. Mieletön väkivalta on aina ollut osa ihmisyyttä ja tulee aina olemaan. Mennyttä hyvää aikaa ei ole, verenvuodatus on yhteistä kullekin aikakaudelle.
Menetetty maa ei lopulta yllä samaan myyttiseen ja filosofiseen loistoon kuin samoja teemoja käsittelevä Veren ääriin, mutta tyylillisesti se on kuitenkin tutulla tapaa laadukasta McCarthya ja lisää amerikkalaisen kirjallisuuden konnagalleriaan jälleen yhden karmivan ja karismaattisen sarjamurhaajan, Anton Chigurhin. Siinä missä Tuomari Holdenkin, Chigurh on ennen muuta myyttinen hahmo: ihmisluonnon ajattoman sadistisen taipumuksen ilmentäjä.


Kirjailijan viimeisin romaani Tie (2006) sijoittuu hamaan tulevaisuuteen, jossa selittämätön katastrofi on tuhonnut suurimman osan elämästä maapallolla ja ihmiskunnan rippeet vaeltelevat kaupunkien raunioilla etsien toivottomasti ravintoa ja turvaa. Kannibalistiset ”verikultit” metsästävät ihmisiä armotta ravinnokseen. Ihmiskunnan historian kello on pyörähtänyt ympäri: maapallosta on jälleen tullut yksi iso erämaa, jossa moraalin kaltainen ylellisyys jää toiseksi taistelussa elämästä ja kuolemasta. Tätä taustaa vasten tarinan päähenkilöiden, tuhosta selviytyneiden Miehen ja Pojan, pyrkimys etsiä merkitystä, hyvyyttä ja oikeutta tuhotusta maailmasta näyttäytyy mielettömänä. Tie-romaanin ytimessä onkin kysymys siitä, mitä merkitystä voi olla maailmassa, jossa selviytyminen seuraavaan päivään on kenties ainoa elämisen arvoinen asia.
Aikaisempien romaanien tavoin Tie ilmentää McCarthyn ekosentristä visiota, jossa ihminen tuntee ruumiillisuutensa ja eläimellisyytensä. Kerronta asettaa ihmiseläimen taistelun elämästä ja merkityksestä rinnakkain luonnon välinpitämättömän merkityksettömyyden kanssa. Maiseman mustuus on paksua ja läpäisemätöntä, se on kylmää ja ”autistista” pimeää, joka ”särkee korvia”.
Luodessaan lukijalle mielikuvaa täydellisestä pimeydestä McCarthy hylkää lopulta näköaistin ja vetoaa muihin aisteihimme; hän viittaa ”vestibulaarisiin laskelmiin”. Sisäkorvassa sijaitsevassa vestibulaarisessa järjestelmässä sijaitsee ihmisen tasapaino- ja liikeaisti, joka mahdollistaa oman kehomme suhteuttamisen ympärillä olevaan tilaan. Ilman näköaistia ihminen ei kuitenkaan voi tietää muuta, kuin onko hän pysty- vai vaaka-asennossa, sillä näkökentässä ei ole pistettä, johon hän suhteuttaisi oman sijaintinsa. Tällaisessa korviasärkevässä pimeydessä raja itsen ja ympäristön välillä murtuu, koska ihminen ei enää kykene määrittelemään itseään erilliseksi ympäristöstä.
Tie merkitsee kuitenkin käännettä kirjailijan tuotannossa, sillä nyt kerronnassa runsaasti tilaa saa myös Miehen ja Pojan koskettava selviytymiskamppailu ja isän henkinen kamppailu. Hyvyys maailmassa paikannetaan vanhemman pyyteettömään rakkauteen lapseensa. Myös toisen, paremman maailman ja Jumalan mahdollisuus nousevat vakavaksi kysymykseksi. Tie-romaanin tarina on entistäkin koskettavampi aikasempaa tuotantoa vasten luettuna. Maailma voi hyvin olla pelkkää materiaa, verta, lihaa ja luita, mutta pienen ihmisen rakkaus ja hyvä tahto voivat sittenkin uhmata jopa kaikkivaltiasta kuolemaa.
Tummanpuhuvista tarinoistaan huolimatta Cormac McCarthyn romaanit ovat erikoisella tavalla lohduttavia. Lohtua lukijalle tarjoaa melankolinen suremisen nautinto, pohdiskelu elämän hauraudesta ja katoavaisuudesta. Elämän merkitys on lopulta siinä, että elämää on. Se on mysteereistä suurin, emmekä voi olla olematta kiitollisia siitä. Toisaalta lohtua tarjoaa myös luonto ja sen valtava mittakaava, johon pienet ihmiselämän murheet hukkuvat. Tavallaan McCarthyn romaanit tarjoavat virkistävän irtioton nykyihmisenä olemisen tylsästä todellisuudesta, sellaisesta keskikentän kahnauksesta, josta tylsistyneet kaupunkilaiset kirjoittavat. McCarthya kiinnostavat äärimmäiset elämän ja kuoleman kysymykset, ja sellaiseen western-genren myyttinen kehys on täydellinen valinta.
Mutta kenties sittenkin kaikkein lohduttavinta ja nautinnollisinta on tuo häikäisevä proosa, joka salakavalasti juhlii ihmistä – tarinoita sepittävää eläintä.

Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)