Kelly Reichardt ohjasi ensimmäisen elokuvansa River of Grass vuonna 1994. Reichardt on itse kuvannut elokuvaansa näin: se on ”tie-elokuva ilman tietä, rakkauselokuva ilman rakkautta, rikoselokuva ilman rikosta.” Elokuvaa kehuttiin ja se oli mukana arvostetulla Sundance-festivaalilla, mutta Reichardt ei saanut kymmeneen vuoteen rahoitusta uudelle elokuvalle. Hän itse totesi, että rahoituksen puute johtui hänen sukupuolestaan – Yhdysvalloissa onkin edelleen yllättävän vähän pitkien elokuvien naisohjaajia.
Reichardt teki River of Grassin jälkeen muutaman lyhytelokuvan kaitafilmillä, kunnes sai rahoituksen Old Joy -nimiseen elokuvaan. Tuotannon järjestymisessä auttoi tunnettu ohjaaja Todd Haynes, joka oli ihaillut Reichardtin aiempia töitä. Road movieksi kutsuttu Old Joy valmistui vuonna 2006, ja sen jälkeen tuli vuonna 2008 Wendy and Lucy, jossa Alaskaan matkalla olevan naisen koira katoaa.
Kummatkin elokuvat olivat kirjailija Jon Raymondin käsikirjoittamia hänen omista novelleistaan tai romaaneistaan. Raymond on kirjoittanut muutakin, muun muassa HBO:n Mildred Pierce -sarjaa James M. Cainin romaanin pohjalta.
Vuonna 2010 ensi-iltaan tullut Meek’s Cutoff oli Reichardtin siihenastisen uran isoin ohjaustyö: siinä on uskottavat historialliset puitteet ja osa näyttelijöistä on tunnettuja, kuten sittemmin muun muassa Marilyn Monroeta esittänyt Michelle Williams. Hän oli tosin näytellyt jo Wendy and Lucyssa. Williamsin lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Paul Dano ja Will Patton. Meek’s Cutoff on niin ikään Jon Raymondin ja Reichardtin yhdessä kirjoittama.
Elokuvan budjetti oli kaksi miljoonaa dollaria, mikä oli huima ero ohjaajan edellisiin: Old Joy ja Wendy and Lucy olivat maksaneet 300 000 dollaria kummatkin.
Taustalla tositarina
Meek’s Cutoff perustuu löyhästi tositapahtumiin: turkismetsästäjä Stephen Meek toimii oppaana pienelle kolmen vankkurin karavaanille Oregonissa vuonna 1845. Meekin mukaan onkin nimetty alue nimeltä Meek Cutoff, joka on alkuperäisen Oregon Trailin sivuhaara. Meekiä esittää muun muassa Star Trek -sarjassa nähty kovapintaisen oloinen Bruce Greenwood, mutta miehen kovuus on pelkkää hämäävää pintaa.
Elokuvan pääosassa ovat naiset, niin kuin naisohjaajalle sopiikin. Reichardt on kertonut käyttäneensä inspiraationa 1800-luvun puolenvälin uudisasukasnaisten päiväkirjoja, joiden perusteella hän on halunnut luoda vanhempia länkkäreitä aidomman kuvan siitä, millaista Villin lännen valloittaminen oli: tylsää ja raskasta. Kun aiemmin elokuvissa esitettiin, että uljaat miehet valloittivat Lännen, Reichardt osoittaa, että ilman naisten panosta hommasta ei olisi tullut mitään.
Mikään ohjelmallinen elokuva Meek’s Cutoff ei kuitenkaan ole. Dialogissa käsitellään suurimmaksi osaksi vain perustarpeita, ruokaa ja vettä sekä sitä, missä ollaan. Stephen Meek on ironisesti kuvattu miesselittäjä, joka on luvannut, että perille kestää kaksi päivää, mutta elokuvan alkaessa matkaa on taitettu jo viiden päivän ajan. Varsinkin karavaanin naiset ovat sitä mieltä, että retkue on eksyksissä, mutta Meek vain sanoo, että kyllä hän tietää, missä he ovat, vaikka hänellä ei selvästikään ole asiasta mitään käsitystä. Sama koskee muitakin elokuvan miehiä, jotka vaikuttavat olevan yhtä pihalla kuin Meek.
Meekin kovaääniset puheet eivät hämää kuitenkaan varsinkaan vankkurien naisia, etenkään Michelle Williamsin esittämää Emilyä, joka nousee tarinan epätodennäköiseksi sankariksi.
Hidasta elokuvaa
Meek’s Cutoff on kuvattu vanhojen länkkärien perinteisessä 1.37:1 -koossa, jota sanotaan usein Academy-kuvasuhteeksi, mutta muuten siinä ei ole mitään perinteistä. Kohtaukset ovat pitkiä ja hitaita, paljon mitään ei tapahdu, lähikuvia on vähän ja keskustelut käydään usein jossain vähän kaukana, aivan kuin elokuvan näkökulmahenkilöinä toimivilta naisilta haluttaisiin pimittää tietoa.
Elokuva on nähty myös Yhdysvaltain silloisen poliittisen tilanteen allegoriana: Stephen Meek on kuin maan johtaja (ehkäpä cowboy-politiikastaan syytetty George W. Bush), joka taluttaa tyhjäksi kuivuneen ideologian nimiin vannovia ihmisiä keskellä autiomaata, keskellä ei mitään.
Elokuvaa katsoo kaikesta sen hitaudesta huolimatta lumoutuneena ja usein jännityksen vallassakin, varsinkin kohtauksessa, jossa vankkureita yritetään saada käsipelillä liian jyrkän kanjonin pohjalle. Pienen karavaanin matkaan kaapataan myös yksi intiaani, mutta hän puhuu koko elokuvan ajan vain omaa kieltään muiden sölköttäessä hänelle englantia.
Williams on tässäkin kohtaa sankari, kun hän on ainoa, joka saa minkäänlaista kontaktia intiaanimieheen. Intiaani jää elokuvan aikana yhtäläiseksi arvoitukseksi niin katsojille kuin elokuvan henkilöillekin.
Reichardtia on soviteltu niin sanotun hitaan elokuvan lajityyppiin, mutta on tästä kuitenkin vielä pitkä matka Tarkovskiin tai thaimaalaiseen Apichatpong Weerasethakuliin. Mystisiä tapahtumiakin on vähemmän, tosin elokuvan lopussa tulee jonkinlainen metafiktiivinen käänne, aivan kuin henkilöt olisivat kaiken aikaa olleet sisällä jossain tarinassa – niin kuin todellisista historiallisista tapahtumista kauas etääntyneissä länkkäreissä tietysti ollaankin, toistetaan vain jo moneen kertaan sanottua tai kuvattua.
Reichardt on tosin itse sanonut, että siinä kohtaa tekijöiltä vain loppuivat rahat! Mene ja tiedä, ratkaisu jää joka tapauksessa mietityttämään.
Oregonin ensimmäinen lehmä
Reichardtin seuraava elokuva oli oregonilaisista ekoterroristeista kertova Night Moves (2013), jota on sanottu antitrilleriksi: siinä on jännittävä aihe, mutta elokuvassa ei pyritäkään kehittämään jännitystä. Vuonna 2016 valmistui Montanaan sijoittuva Certain Women, jonka tapahtumista osa tapahtuu hevosrancheilla.
Vuonna 2019 ensi-iltansa sai First Cow, jonka tuotti taide-elokuvaan keskittynyt suoratoistokanava Mubi. Senkin on kirjoittanut Jon Raymond, ja tällä kertaa tarina perustuu hänen romaaniinsa The Half-Life (2004).
Hyvin pienimuotoinen tarina kertoo kahdesta miehestä 1820-luvun Oregonissa, jotka lypsävät salaa pienen rajaseutukaupungin ainoata lehmää ja leipovat niin herkullisia keksejä, että kylän napamies alkaa tilata heiltä hienoja herkkuja. Ongelma on vain se, että sama mies omistaa yöllä salaa lypsetyn lehmän.
First Cowissakaan ei paljon tapahdu, vaikka aineksia olisi hyvinkin vauhdikkaaseen komediaan. Kohtaukset ovat usein kiusallisia, ihmiset eivät juuri puhu keskenään (ehkä Reichardtista voisi tulla suomalaisten uusi suosikkiohjaaja). Lopussa miehet pakenevat takaa-ajajia, kun paljastuu, että he ovat varastaneet lehmän maidon, mutta tästäkään Reichardt ei kehitä jännitystä. Tilanteet vain tuntuvat jotenkin raukeavan, aivan kuin kaikki aina eksyisivät Oregonin metsissä. Salaperäinen aloitus kertoo, mitä lopussa tulee tapahtumaan.
Länkkäri vai ei?
Meek’s Cutoff on aito lännenelokuva, mutta First Cowia voi olla vaikea nähdä lajityypin edustajana. Se on toki tarina Villin lännen rajaseudulta, mutta elokuvassa ei taideta kertaakaan ratsastaa. Alussa nähdään rökälemäisiä turkismetsästäjiä, mutta he häipyvät pian kuvasta.
Enemmänkin kyse on kahden miehen välisestä epätodennäköisestä ystävyydestä sekä epämiehekkäinä nähdyistä taidoista, joilla voi pärjätä rajaseudulla. Pääosassa olevan John Magaron esittämä Cookie osaa käyttää hyödykseen myös villiruokaa, sieniä, marjoja ja yrttejä, ja tässä hän asettuu vastakkain pienen kyläpahasen isomahaisen lehmänomistajan (Toby Jones) kanssa, koska tämä pärjää Oregonissa vain tuomalla sinne lehmän (sen seuraksi tuotu sonni kuolee matkalla).
Hauskassa kohdassa Cookie alkaa hiukan epävarmana siivota kumppaninsa, kiinalaisen siirtolaisen vaatimattoman maapohjaisen majan lattiaa. Vastaavaa kohtausta ei monessakaan lännenelokuvassa ole nähty!
Scorsesen Killers of the Flower Moonissa loistava Lily Gladstone nähdään elokuvassa pienessä roolissa Toby Jonesin vaimona. Gladstone oli aiemmin esiintynyt Reichardtin Certain Womenissa.
Meek’s Cutoffia on Suomessa esitetty vain festareilla ja erikoisnäytöksissä, mutta sitä on täällä levitetty dvd:nä nimellä Kadonnut vankkurikaravaani. First Cow puolestaan on nähty Suomessa suppeassa teatterilevityksessä, joten se on ollut mahdollista nähdä myös valkokankaalta. Reichardtin ohjaustöiden kaltaiset hitaat ja minimalistiset elokuvat kannattaakin aina käydä katsomassa teatterissa, jos vain suinkin mahdollista.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti