Ohjaajaveteraani Martin Scorsese on selvästi kovassa vedossa yli 80-vuotiaana: hänen uusin elokuvansa, Killers of the Flower Moon on hyvä ja energinen näyttö ohjaajan taidoista. Tarina yksinkertaisesta nuoresta miehestä (Di Caprio), joka ajautuu manipuloivan enonsa (De Niro) taikapiiriin ja alkaa tuhota osage-vaimonsa sukulaisia, jotta näiden öljymaat tulisivat hänen enolleen, on kerrottu vetävästi ja kiinnostavasti – kolmen ja puolen tunnin kesto ei tunnu missään kohtaa liialliselta.
Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin lännenelokuvien maailma on melkein kokonaan kadonnut. Ollaan 1920-luvulla, suurin osa liikkumisesta tapahtuu autoilla, hevosrancheja on. Alkuperäisasukkaat ovat rikastuneet mailta löytyneen öljyn ansiosta – kuvat kertovat hervottomasta elintasosta, joka ei kuitenkaan ole täydellinen, koska intiaanit eivät välttämättä itse saa hallita omaisuuttaan. Lisäksi joku tai jotkut tappavat osageja vain päästäkseen käsiksi näiden öljyyn. Miehet menevät niin sanottuun järkiavioliittoon ja alkavat pikkuhiljaa surmata vaimoaan, kuka ampumalla, kuka myrkyttämällä. Di Caprion esittämän Ernest Burkhatin enon perhe on laaja ja De Niro esittää rakastavaa ja huolehtivaa suurranchin omistajaa, jota öljy mukamas ei kiinnosta, mutta totuus paljastuu pikkuhiljaa.
Pääosassa ovat pahat valkoiset miehet, jotka tekevät historiaa, aivan kuin jollain James Ellroylla (De Niron William King Hale on kuin Los Angeles -kvartetin Dudley Smith, hämärissä varjoissa manipuloiva pehmeäpuheinen paholainen), mutta Scorsese kääntää kameran myös alkuperäisasukkaisiin.
Jotkut ovat kritisoineet elokuvaa siitä, että tarinaa ei kerrota osagejen näkökulmasta, mutta harvoin on Hollywood-elokuvassa Amerikan alkuperäisasukkaita kuitenkaan kuvattu näin hienosti ja arvostavasti, he ovat tavallisia ihmisiä muiden rinnalla, eivät mitenkään outoja tai erikoisia ja he puhuvat ja argumentoivat samalla tavalla kuin muutkin. He ovat oleellinen osa elokuvan kudosta, eivät vain jossain kulisseissa pyöriviä eksoottisia muinaismuistoja. Lisäksi kaikki osageja näyttelevät ovat itse alkuperäisasukkaita – tai ainakin osaksi, naispääosassa nähtävä Lily Gladstone on Blackfeet-taustainen.
Scorsese on selvästi ottanut oppia myös siitä kritiikistä, jota hänen vanhoihin elokuviinsa on joskus kohdistettu, kun niitä on syytetty väkivallan romantisoinnista. Killers of the Flower Moonissa ei ole yhtään henkilöä tai yhtään kohtausta, jota voisi hehkuttaa samalla tavalla kuin De Niron "you talkin to me" -kohtausta Taksikuskista, Joe Pescin tai Ray Liottan riehumista Mafiaveljissä tai pään poraamista Casinossa. Varsinkin Di Caprio on yksinkertaisesti vain hölmö (hän on myös ainoa, joka elokuvassa oikeasti rakastaa intiaanivaimoaan), De Nirollekaan ole kirjoitettu mitään bravuuria, joka nousisi samalla tavalla esiin.
Elokuvan lopussa nähdään, miten valkoiset ovat käyttäneet alkuperäisasukkaiden riistoa myös viihteen ja käytännössä eksploitaation kohteena. Loppuun on rekonstruoitu huolellisesti toteutettu kohtaus, jossa yleisön edessä tallennetaan radio-ohjelma nimeltä True Crime Files. Kohtaus on kuitenkin tarkoituksellisen ristiriitainen: vaikka kyse on toisten tragediaa hyväksikäyttävästä viihteestä, se on kuitenkin ollut mahdollisesti ainoa tapa, jolla intiaanien riistämistä on kuvattu. Scorsesen oma cameo kohtauksen lopussa on painokas.
Elokuvassa on pari pientä cameota myös bluesharrastajille: White Stripesin Jack White lopun radiokohtauksessa sekä Charlie Musselwhite tärkeänä todistajana.
Elokuvalla on vahva totuuspohja, David Grannin kirja, joka kertoo myös FBI:n syntyhistorian. Tässä mielessä se eroaa kuitenkin James Ellroyn kirjoista, vaikka muistuttaa niitä huomattavassa määrin. Ellroy on nimittäin keksinyt melkein kaiken kirjoissaan. Yhteistä on kuitenkin se, että kummankin pohjalta voi kysyä: "Onko olemassa mitään muuta kuin salaliittoja?"
FBI:n syntyä ei elokuvan katsojille ei juuri avata, ja ehkä joku katsoja ei sitä elokuvaa katsoessa tajuakaan. Kehuttu ja laajalti palkittu kirja on tullut elokuvan myötä myös suomeksi.
Mohawk-taustaisen Robbie Robertsonin (jolle elokuva on omistettu, hänhän kuoli ennen ensi-iltaa) musiikki on hienoa: yksinkertainen bassottelu tukee vahvasti pitkiäkin jaksoja, joissa liikutaan kohtauksesta ja jopa ajasta toiseen. Samantyyppinen ratkaisu oli myös Scorsesen aiemmassa elokuvassa, The Irishmanissa, johon Robertson oli myös tehnyt musiikin.
Aikakauden biisit on Scorsesen tapaan valittu tyylillä ja maulla: ääniraidalla on niin Blind Willie Johnsonia kuin The Carter Familya. Autenttinen musiikki tukee tapahtumia ja antaa niille uuden tason. Tosin nyt Scorsese ei hae sellaisia ristisointuja kuin aikoinaan Sudenpesässä, jonka karujen väkivalta- ja ryyppäyskohtausten päällä soi siirappista 60-luvun alun tyttöbändipopia.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti