Siirry pääsisältöön

Marcia Mullerin lännenjuttuja


Ruudinsavussa jo melkein kymmenen vuotta sitten julkaistu pitkä arvio dekkarikirjailija Marcia Mullerin kootuista lännenaiheisista novelleista.

Marcia Mullerin kootut lännenjutut
Naisdekkaristin länkkäreissä on lämpöä

Marcia Muller on Suomessa tunnettu Sharon McCone -dekkareistaan. McCone oli ensimmäisiä naisyksityisetsiviä ja hahmoa on tituleerattu esimerkiksi Sara Paretskyn sankarin, V. I. Warshawskin esikuvaksi. Ensimmäinen McCone-romaani Edwin of the Iron Shoes ilmestyi 1977; sen jälkeen on ilmestynyt yli 20 McCone-romaania, joista on suomennettu neljä.
Muller on kirjoittanut myös lännenjuttuja, jotka on melko vastikään koottu yhdeksi kirjaksi, Time of the Wolves (Five Star 2003). Kirja kokoaa yhteen juttuja vuosilta 1982-2001.
Muller on ollut jo pitkään rikoskirjailija Bill Pronzinin vaimo ja he ovat tehneet yhteistyötä. Pronzini taas on dekkareidensa lisäksi kirjoittanut monia lännenromaaneja ja koonnut useita länkkäriantologioita – katso Pronzinista oma juttu sivuilla xx-xx. Voi veikata, että Pronzini on alun perin ehdottanut antologian kokoamista. Kustantamo Five Star on nimittäin julkaissut monia Pronzinin toimittamista kirjoista – esimerkiksi taannoin Ruudinsavussakin arvioitu Will Cookin novellien kokoelma oli Pronzinin alullesaattama. Monet Mullerin lännenjutuista ovat alun perin ilmestyneet Pronzinin toimittamissa antologioissa.
Mullerin novellit toimivat kyllä omillaankin. Vaikka Muller ei ole leimallisesti lännenkirjailija eikä kaikkia Time of the Wolves -kirjan tarinoita voi pitää puhtaina lännentarinoina, hänellä on tuntu aiheeseen ja hän osaa tehdä perinteisistä aineksista kiinnostavia ja uudentuntuisia juttuja.
Joskus Mullerin pehmeä feminismi aiheuttaa sen, että tarinat tuntuvat hiukan pliisuilta. On vaikea kuvitella, että naisten välinen ystävyys villillä rajaseudulla oli niin yleistä ja avointa kuin Muller antaa ymmärtää. Monissa Mullerin lännennovelleissa päähenkilönä on nainen ja kirjailija kuvaa usein sankariensa arkipäivää ja ruoanlaittoa. Näitä ei miesten kirjoittamissa länkkäreissä useinkaan edes mainita. Muller, monen muun naislännenkirjailijan tavoin, haluaa korostaa naisten roolia Villin lännen valloituksessa. Muller kuvaa lännen valloituksen mikrohistoriaa, kuten on tapana sanoa.

Kaktusviiniä ja syanidia

Valikoiman ensimmäinen tarina, ”Sweet Cactus Wine” (1982), on hauska anekdootinomainen juttu Arizonassa 1870-luvulla asuvasta naisesta, joka elää kaktusviiniä tekemällä. Häntä kurtiseeraa naapurin tylsä mies, joka pakit saatuaan uhkaa kaataa kaktukset. Tähän nainen ei tietenkään suostu. Lopetusta voi pitää joko nerokkaana tai mauttomana, riippuen ehkä lukijan sukupuolesta. Samantyyppistä meininkiä on kokoelman päättävässä alkuperäistarinassa ”The Cyaniders”, jossa kaivosryhmän jäsenenä toimiva nainen paljastaa, kuka tappoi kaivosta vastustavan kaupungin öykkärin.
Naisten välistä solidaarisuutta on myös novellissa ”Sisters” (1989), jossa aluksi mykältä vaikuttava intiaaninainen Curious Cat ystävystyy yksinäisen, keskelle preeriaa naidun valkoisen naisen, Lydia Whitesidesin, kanssa. Intiaaninainen on pudonnut päähenkilön tavoin ei-kenenkään-maalle: hän on oman heimonsa hylkäämä ja hänet on otettu vastahakoisesti vastaan toisessa heimossa. Valkoiset hyljeksivät Curious Catia, ja Lydia Whitesidesin ystävyys on niin poikkeuksellista kuin vieraanvaraistakin. Kun intiaanit aikovat hyökätä valkoisten kimppuun, Curious Catin on päätettävä, kenen puolella hän on. Intiaanien karu kohtalo on nähtävillä myös tarinassa ”The Indian Witch” (2001), jossa intiaaninainen jää yksin, kun hänen rikas ja valkoinen miehensä kuolee.
Kokoelma niminovelli ”Time of the Wolves” (1988) on sikäli kiinnostava, että se päätyi osaksi epäonnistunutta televisioelokuvaa Into the Badlands (1991), jossa pyrittiin yhdistelemään kauhua ja länkkäreitä. Mullerin novellissa jännitys tiivistyy, kun sudet käyvät yksinäisen talon kimppuun, mutta elokuvassa olevaa yliluonnollista ainesta siinä ei ole.
Yhdessä aviomies Bill Pronzinin kanssa kirjoitettu ”Cave of Ice” (1986) on ihan sympaattinen, mutta lopultakin vaatimaton juttu pojasta, jonka isä löytää aavikolta jääluolan ja näyttää haluavan pitää koko jutun salaisuutena. Jutun vaatimattomuus selittynee sillä, että se ilmestyi alun perin Boy’s Life –nimisessä nuortenlehdessä. Novelli oli Mullerin ja Pronzinin ensimmäinen yhteistyö.

Länkkäreitäkö kaikki

Muut kokoelman novellit ovatkin sitten hiukan ongelmallisempia. Sharon McCone esiintyy kahdessa tarinassa, ensiksi novellissa ”The Lost Coast” (1994) ja sitten tarinassa ”Knives at Midnight” (1996). [Edellinen on julkaistu suomeksiksin, nimellä ---, kokoelmassa sejase. - Jäänyt näköjään tarkistaminen kesken, voi olla, että tiedot on tarkistettu taittoon.] Jutut ovat kummatkin ihan hyviä, mutta lännenjuttuja ne ovat vain siinä mielessä, että ne sijoittuvat Amerikan länteen, edellinen Kalifornian pohjoisosiin, jälkimmäinen Meksikoon. ”The Sanchez Sacraments” (1985) taas esittelee meksikolaisen taiteentutkijan Elena Oliverezin, joka tutkii meksikolaisen taiteilijan mysteeriä. Sijaintia lukuun ottamatta tarinassa ei juuri ole lännenelementtejä.
Sama on myös tarinan ”Forbidden Things” (1994) kanssa. Siinä nuori nainen vanhempiensa kuoltua päättää etsiä vanhempiensa olinpaikan ja paljastaa samalla sukuansa koskevan salaisuuden. Tässäkin liikutaan Pohjois-Kaliforniassa, mutta mitään varsinaista länkkäritunnelmaa tässä ei oikein ole. Novellissa Mullerin halu korostaa naisten ystävyyttä vaikka väkisin tuntuu hiukan päälleliimatulta.
Mainitut novellit ovat mukana todennäköisesti sen takia, että kirjasta saataisiin paksumpi. Ne eivät ole missään nimessä huonoja, mutta eivät tunnu kuuluvan tähän kirjaan.  
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…