Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011). Suom. Tero Valkonen. 345 s. Siltala.
Kanadassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Patrick DeWittin Sistersin veljekset ilmestyi viime vuonna ja tuli nopeasti tunnetuksi harvinaislaatuisena teoksena: lännenromaanina, joka kilpailee arvostetusta kirjallisuuspalkinnosta. Teos ei voittanut Bookeria, mutta monia muita kirjallisuuspalkintoja kylläkin ja tuli käännetyksi monille kielille. Kirjan elokuvaoikeudetkin on myyty näyttelijä John C. Reillyn yhtiölle. DeWitt kävi Suomessakin kesällä, mutta valitettavasti Ruudinsavu ei saanut haastattelua tehtyä.
Vitsikäs nimi ainakin on ollut yksi syy kirjan suosiolle, se nimittäin lupaa lukijalle hassuttelua - ja sitä saa koko rahan edestä. Käännöksenä vitsikäs nimi ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin alkukielellä.
Oikeastaan romaanin nimi olisi voinut olla "The Hipsters Brothers", koska DeWittin teos tuntuu purevan parhaiten 20-30-vuotiaisiin kaupunkilaisiin, joilla ei ole satunnaista Tex Willeriä tai paria elokuvaa lukuun ottamatta suurtakaan kosketusta länkkäreihin lajityyppinä. Moni bloggaaja ja kriitikkokin haksahti jo kehumaan DeWittiä siitä, että viimeinkin on ilmestynyt lännenromaani, jossa ei ole länkkärien kliseitä.
Länkkäreihin syvällisesti perehtynyt lukija ei tietenkään tiedä, pitäisikö hänen nolostua kriitikoiden puolesta ja opastaa heitä isällisesti kädestä vai pysyä hiljaa ja olla tyytyväinen siitä, että on edes jokin lännenromaani, joka löytää lukijoita? Sehän voi ennen pitkää johtaa siihen, että joku innostuu länkkäreistä enemmänkin! Ja löytää vaikkapa E. L. Doctorowin (edelleenkin suomentamattoman) esikoisromaanin Welcome to Hard Times tai Charles Portisin Kova kuin kivi -romaanin - tai Cormac McCarthyn Veren jäljillä -kirjaan, joka on todennäköisesti ilmestynyt, kun tämä lehti on lukijoiden käsissä. Taiteellisesti korkeatasoisia, kliseistä täysin vapaita lännenromaanejahan on nimittäin pilvin pimein, Sistersin veljekset ei ole sellainen poikkeus kuin varsinkin Suomessa on luultu!
DeWittin vika ei tietenkään ole se, että lukijat pitävät hänen kirjaansa parempana ja tärkeämpänä kuin se on. Se on kirjan markkinoinnin ja vastaanoton vika. DeWitt ei itse kuitenkaan tunnu romaaninsa ja haastattelujensa perusteella olevan itsekään kovin tietoinen lännenromaanien historiasta. Paikoitellen syntyy vaikutelma, että DeWitt kuvittelee kirjoittaneensa puhtaalta pöydältä ja keksineensä monta asiaa itse.
Parhaimmillaan Sistersin veljekset kyllä onkin lännenromaani, joka ei ole juuri velkaa aiemmille lännenromaaneille. Siinä ei ole mukana juuri lainkaan sellaisia teemoja, jotka ovat perinteisesti olleet olennaisia länkkäreille: siinä ei käsitellä erämaan ja sivilisaation välistä ristiriitaa, siinä ei ole etäisten laaksojen miehiä, joita riepottelee ristiriitainen halu jäädä erämaahan, mutta osallistua myös yhteisön elämään, siinä ei ole intiaaneja (kuin yhdessä lyhyessä kohtauksessa), siinä ei kuvailla yhteisön perustamista erämaahan, siinä ei ole karjanajoja eikä syyttömänä vainottuja kunnon miehiä. DeWittin kirja näyttää meille maailman, josta kaikki länkkärin peruskuviot ovat tuhoutuneet. Ehkä se on lähempänä todellisuutta kuin uljaat ja eeppiset kertomukset, joihin lukeutuvat loppujen lopuksi myös Deadwoodin kaltaiset inhorealistiset tv-sarjat.
Vai ovatko Sistersin veljekset Eli ja Charlie kuitenkin etäisten laaksojen miehiä? He ovat kaksi ammattitappajaa, jotka on palkattu päästämään päiviltä Kaliforniassa Hermann Kermit Warm -niminen kulllankaivaja. Heille ei ole kerrottu syytä, heille vain maksetaan hyvin tehdystä työstä. Ehkä DeWittin tarkoitus on ollut näyttää, millaiset absurdit lähtökohdat perinteisessä länkkärissä usein on. Mies, joka ei tule mistään, on juuri tällainen avuton otus, jolla ei ole minkäänlaisia kontakteja toisiin ihmisiin, ei edes omaan veljeensä.
Romaani tuntuu saavan vauhtia veljesten päästyä Kaliforniaan. Hermann Kermit Warmin salaperäinen keksintö kullanhuuhdonnan helpottamiseksi vie teosta melkein fantasian puolelle, ja lopussa absurdi huumori saa johdonmukaisen päätepisteensä.
Hermann Warmiin liittyy myös kiinnostava, joskin ehkä päälleliimatun oloinen intertekstuaalinen, eri taideteosten välinen viittaus: Hermann Warm nimittäin oli saksalainen elokuvalavastaja, joka työskenteli 1920-1930-luvuilla ja teki kuuluisat nyrjähtäneet lavasteet Robert Wienen elokuvaan Tri Caligarin kabinetti (1919). Myöhemmin Warmin outo kädenjälki näkyi vaikkapa Carl Th. Dreyerin unenomaisessa kauhuklassikossa Vampyr (1932). Haluaako DeWitt sanoa tällä jotain? Onko Warmin keksintö romaanissa todellisen Warmin visuaalisten keksintöjen ennakointia? Mitä tarkoittaa, että saksalaisen ekspressionismin ja kauhun vaikutus tunkeutuu Villiin länteen? Tarkoittaako se mitään? Onko DeWittillä ollut vain hauskaa?
Päällimmäinen vaikutelma Sistersin veljeksistä onkin nokkeluus, joka näkyy harkituissa epäajanmukaisuuksissa. Lievästi ylipainoinen Eli Sisters esimerkiksi äityy tilaamaan ravintolassa pihviannoksen pelkillä vihanneksilla höystettynä - ei perunoita lainkaan! -, koska haluaa laihduttaa. Karppausta Villissä lännessä? En ollut varma, oliko kohtaus hauska vai vain höhlä.
Juri Nummelin
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)
Kommentit
Lähetä kommentti