Siirry pääsisältöön

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset

Hipsterin veljekset

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011). Suom. Tero Valkonen. 345 s. Siltala.  

Kanadassa syntyneen, mutta Yhdysvalloissa asuvan Patrick DeWittin Sistersin veljekset ilmestyi viime vuonna ja tuli nopeasti tunnetuksi harvinaislaatuisena teoksena: lännenromaanina, joka kilpailee arvostetusta kirjallisuuspalkinnosta. Teos ei voittanut Bookeria, mutta monia muita kirjallisuuspalkintoja kylläkin ja tuli käännetyksi monille kielille. Kirjan elokuvaoikeudetkin on myyty näyttelijä John C. Reillyn yhtiölle. DeWitt kävi Suomessakin kesällä, mutta valitettavasti Ruudinsavu ei saanut haastattelua tehtyä. 
Vitsikäs nimi ainakin on ollut yksi syy kirjan suosiolle, se nimittäin lupaa lukijalle hassuttelua - ja sitä saa koko rahan edestä. Käännöksenä vitsikäs nimi ei tietenkään ole yhtä hyvä kuin alkukielellä. 
Oikeastaan romaanin nimi olisi voinut olla "The Hipsters Brothers", koska DeWittin teos tuntuu purevan parhaiten 20-30-vuotiaisiin kaupunkilaisiin, joilla ei ole satunnaista Tex Willeriä tai paria elokuvaa lukuun ottamatta suurtakaan kosketusta länkkäreihin lajityyppinä. Moni bloggaaja ja kriitikkokin haksahti jo kehumaan DeWittiä siitä, että viimeinkin on ilmestynyt lännenromaani, jossa ei ole länkkärien kliseitä. 
Länkkäreihin syvällisesti perehtynyt lukija ei tietenkään tiedä, pitäisikö hänen nolostua kriitikoiden puolesta ja opastaa heitä isällisesti kädestä vai pysyä hiljaa ja olla tyytyväinen siitä, että on edes jokin lännenromaani, joka löytää lukijoita? Sehän voi ennen pitkää johtaa siihen, että joku innostuu länkkäreistä enemmänkin! Ja löytää vaikkapa E. L. Doctorowin (edelleenkin suomentamattoman) esikoisromaanin Welcome to Hard Times tai Charles Portisin Kova kuin kivi -romaanin - tai Cormac McCarthyn Veren jäljillä -kirjaan, joka on todennäköisesti ilmestynyt, kun tämä lehti on lukijoiden käsissä. Taiteellisesti korkeatasoisia, kliseistä täysin vapaita lännenromaanejahan on nimittäin pilvin pimein, Sistersin veljekset ei ole sellainen poikkeus kuin varsinkin Suomessa on luultu! 
DeWittin vika ei tietenkään ole se, että lukijat pitävät hänen kirjaansa parempana ja tärkeämpänä kuin se on. Se on kirjan markkinoinnin ja vastaanoton vika. DeWitt ei itse kuitenkaan tunnu romaaninsa ja haastattelujensa perusteella olevan itsekään kovin tietoinen lännenromaanien historiasta. Paikoitellen syntyy vaikutelma, että DeWitt kuvittelee kirjoittaneensa puhtaalta pöydältä ja keksineensä monta asiaa itse. 
Parhaimmillaan Sistersin veljekset kyllä onkin lännenromaani, joka ei ole juuri velkaa aiemmille lännenromaaneille. Siinä ei ole mukana juuri lainkaan sellaisia teemoja, jotka ovat perinteisesti olleet olennaisia länkkäreille: siinä ei käsitellä erämaan ja sivilisaation välistä ristiriitaa, siinä ei ole etäisten laaksojen miehiä, joita riepottelee ristiriitainen halu jäädä erämaahan, mutta osallistua myös yhteisön elämään, siinä ei ole intiaaneja (kuin yhdessä lyhyessä kohtauksessa), siinä ei kuvailla yhteisön perustamista erämaahan, siinä ei ole karjanajoja eikä syyttömänä vainottuja kunnon miehiä. DeWittin kirja näyttää meille maailman, josta kaikki länkkärin peruskuviot ovat tuhoutuneet. Ehkä se on lähempänä todellisuutta kuin uljaat ja eeppiset kertomukset, joihin lukeutuvat loppujen lopuksi myös Deadwoodin kaltaiset inhorealistiset tv-sarjat. 
Vai ovatko Sistersin veljekset Eli ja Charlie kuitenkin etäisten laaksojen miehiä? He ovat kaksi ammattitappajaa, jotka on palkattu päästämään päiviltä Kaliforniassa Hermann Kermit Warm -niminen kulllankaivaja. Heille ei ole kerrottu syytä, heille vain maksetaan hyvin tehdystä työstä. Ehkä DeWittin tarkoitus on ollut näyttää, millaiset absurdit lähtökohdat perinteisessä länkkärissä usein on. Mies, joka ei tule mistään, on juuri tällainen avuton otus, jolla ei ole minkäänlaisia kontakteja toisiin ihmisiin, ei edes omaan veljeensä. 
Romaani tuntuu saavan vauhtia veljesten päästyä Kaliforniaan. Hermann Kermit Warmin salaperäinen keksintö kullanhuuhdonnan helpottamiseksi vie teosta melkein fantasian puolelle, ja lopussa absurdi huumori saa johdonmukaisen päätepisteensä. 
Hermann Warmiin liittyy myös kiinnostava, joskin ehkä päälleliimatun oloinen intertekstuaalinen, eri taideteosten välinen viittaus: Hermann Warm nimittäin oli saksalainen elokuvalavastaja, joka työskenteli 1920-1930-luvuilla ja teki kuuluisat nyrjähtäneet lavasteet Robert Wienen elokuvaan Tri Caligarin kabinetti (1919). Myöhemmin Warmin outo kädenjälki näkyi vaikkapa Carl Th. Dreyerin unenomaisessa kauhuklassikossa Vampyr (1932). Haluaako DeWitt sanoa tällä jotain? Onko Warmin keksintö romaanissa todellisen Warmin visuaalisten keksintöjen ennakointia? Mitä tarkoittaa, että saksalaisen ekspressionismin ja kauhun vaikutus tunkeutuu Villiin länteen? Tarkoittaako se mitään? Onko DeWittillä ollut vain hauskaa? 
Päällimmäinen vaikutelma Sistersin veljeksistä onkin nokkeluus, joka näkyy harkituissa epäajanmukaisuuksissa. Lievästi ylipainoinen Eli Sisters esimerkiksi äityy tilaamaan ravintolassa pihviannoksen pelkillä vihanneksilla höystettynä - ei perunoita lainkaan! -, koska haluaa laihduttaa. Karppausta Villissä lännessä? En ollut varma, oliko kohtaus hauska vai vain höhlä. 
Juri Nummelin
Ruudinsavu 3 / vol. 7 (2012)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja peruste…