Tässä alkua Vesa Kataiston laajasta Blueberry-artikkelista, joka ilmestyi Ruudinsavussa 2/2021.
Jean-Michel Charlierin ja Jean Giraudin luoma Blueberry on lännensarjakuvan suurimpia klassikoita.
Sarjakuvat ja elokuvat aloittivat kehityksensä samanaikaisesti. Kun elokuviin tuli mukaan juonellisuus, oli selvää, että valkokankaalle vahvasti tyypitellyt hahmot haluttiin pitää katsojien mielessä, ja sarjakuva oli siihen mainio ratkaisu. Lännenelokuvia ja -sarjakuvia ryhdyttiin tuottamaan kiivaaseen tahtiin. Molempien menestys varsinkin Amerikassa jatkui 1910-luvulta 1950-luvulle asti, television voittokulkuun saakka.
Euroopassa, varsinkin Italiassa, lännenhahmot pitivät pintansa sarjakuvissa senkin jälkeen. Erilaisten rikosjuttujen, sotasarjojen ja Tarzan-variaatioiden ohella lännensarjoja on tuotettu valtava määrä. Sarjasankarit ovat vähentyneet lännenelokuvissa, mutta esimerkiksi Pecos Bill, Tex Willer, Lucky Luke sekä tietenkin Blueberry ovat kaikkien sarjakuvan ystävien tuntemia hahmoja, joiden seikkailut Villissä lännessä jatkuvat edelleen.
Charlier ja Giraud
Vielä 1960-luvun alussa ranskalainen sarjakuva ei ollut lähelläkään sitä asemaa, mihin se on sittemmin noussut. Ranskalaiset sarjakuvantekijät työskentelivät belgialaisille Tintin- ja Spirou-lehdille, kotimaassa menivät läpi lähinnä vain lyhyet vitsisarjat, lasten sarjakuvat ja kuvitukset. Pilote muutti kaiken. Enemmänkin nuorille aikuisille kuin lapsille suunnattu sarjakuvalehti aloitti yhdeksännen taiteen voittokulun Ranskassa. Pilotella oli kaksi päätoimittajaa: huumoriin keskittynyt taiteellinen johtaja René Goscinny ja kirjallisena päällikkönä seikkailusarjojen mestari Jean-Michel Charlier.
Charlier oli myös ilmailuhullu, ja hänen ensimmäinen pitkä sarjansa kertoikin amerikkalaispilotti Buck Dannysta, jonka jenkkiesikuvat olivat ilmeiset. Asterixin piirtäjä Albert Uderzo oli myös hurahtanut lentokoneisiin, ja näin syntyi isänmaallinen hävittäjälentäjäsaaga Haikaralaivue. Lisäksi Charlier kirjoitti muun muassa Victor Hubinonin piirtämää merirosvoseikkailua Punaparta. Mutta Pilotesta puuttui vielä lännensarja.
Charlier oli vieraillut USA:ssa joitakin kertoja, perehtynyt lännen maisemiin ja kehitellyt tarinaideaa ratsuväen linnakkeesta. Hän otti yhteyttä ystäväänsä Joseph Gillainiin eli Jijéen, joka piirsi Jerry Spring -lännensarjaa Spirou-lehteen. Jijé ei kuitenkaan halunnut lopettaa omaa sarjaansa, mutta suositteli lahjakasta oppipoikaansa Jean Giraudia tehtävään.
Giraud oli tuolloin 25-vuotias ja julkaissut sarjakuvia jo 17-vuotiaasta. Villi länsi kiehtoi myös häntä, kuten myös samassa taideteollisuuskoulussa opiskellutta kaveria, Jean-Claude Mézièresiä. Heitä kiinnosti vain sarjakuva, jonka opetusta koulu ei tarjonnut.
Giraud ja Mézières tapasivat Jijén, joka huomasi yhtäläisyyden omien töidensä ja Giraudin piirrosten välillä. Amerikkalaiset elokuvat ja varsinkin lännentarinat kiehtoivat molempia. Vuonna 1956 Giraud oli asunut yhdeksän kuukautta Meksikossa, jossa hänen äitinsä oli mennyt uusiin naimisiin. Paikalliset maisemat olivat räjäyttäneet nuoren Giraudin tajunnan. Loputon autiomaa näytti hänestä alitajunnalta, josta voi nousta mitä tahansa.
Armeijasta päästyään Giraud tuli Jijén oppiin. He tekivät yhdessä Jerry Spring -albumin La Route de Coronado. Giraud oli vielä tuolloin varsin hidas piirtäjä. Tussatessaan Jijén piirroksia hän omaksui vanhemman piirtäjän tyylin. Nyt edessä oli kova haaste, Pilote tarvitsi kaksi sivua lännensarjakuvaa joka viikko. Kaiken lisäksi runsaan työtaakkansa takia Charlier sai käsikirjoitukset valmiiksi vasta viime tingassa. Hän ja Jijé olivat kuitenkin varmoja ammattilaisia, oman alansa pioneereja, jotka osasivat muokata tarinat niin että ne toimivat sekä jatkosarjoina että albumimitassa. Ensimmäinen Fort Navajo -seikkailu alkoi ilmestyä 31.10.1963.
Murtuneen nenän balladi
Blueberryn ei alun perin pitänyt olla sarjan päätähti, mutta kuitenkin tärkeä hahmo. Charlier ei halunnut hänestä mitään Pecos Billin kaltaista operetticowboyta. Giraud huomasi supertähti Jean-Paul Belmondon kuvan. Belmondo oli harrastanut nyrkkeilyä, minkä seurauksena hänen nenänsä oli murtunut. Se sopi varsin hyvin Blueberryn kaltaiselle, äkkipikaiselle korttipelurille ja nyrkkisankarille, jolle alkoholikin maistui varsin mainiosti.
Syyskuussa 2021 kuollut Belmondo (1933-2021) nousi maailmanluokan filmitähdeksi vuonna 1960 Godardin elokuvan Viimeiseen hengenvetoon ansiosta. Hänelle olisi riittänyt kysyntää missä vain, mutta Belmondo piti päänsä eikä esimerkiksi suostunut koskaan opettelemaan englantia kunnolla. Ranskalaisella kielialueella riitti aivan tarpeeksi hommia. Ajatus matkustelemisesta elokuvaroolien takia tuhansien kilometrien päähän ei kiehtonut häntä. Belmondo tokaisi, että kaikki näyttelijät haluavat tehdä westernin, mutta Amerikassa on jo aivan tarpeeksi hyviä tekijöitä sitä varten. Niinpä hän ei koskaan esiintynyt varsinaisessa lännenelokuvassa, ei edes Euroopassa kuvatuissa spagettiwesterneissä, vaikka pariin sellaiseenkin häntä kaavailtiin.
Toinen oli saksalainen produktio, joka on vaipunut unohdukseen. Toinen oli puolestaan hyvinkin mielenkiintoinen, sillä sen takana oli itse Sergio Leone. Leonella oli kränää amerikkalaisen tuotantoyhtiön kanssa. Hän halusi vahvistaa enemmän elokuviensa rahoituspohjaa hankkimalla kovia nimiä pääosiin. Belmondo ja hänen naisystävänsä Ursula Andress nimettiin Leonen seuraavan elokuvan "Remember Abilene" tähdiksi. Mutta kun filmaus pääsi käyntiin, Belmondo ja Andress eivät enää olleetkaan mukana. Heidän tilallaan nähtiin Charles Bronson ja Claudia Cardinale. Elokuvan tarina oli pistetty uusiksi ja nimi oli muuttunut Huuliharppukostajaksi. Belmondo-hahmon lännensankarin ura jäi siis Blueberryn harteille. Tuskin se lopulta tähteä kovasti harmitti, sillä hän piti myös sarjakuvista, ja aivan varmasti oli tyytyväinen Charlierin ja Giraudin tarinoihin.
Blueberry-nimen valinnasta on parikin tarinaa. Giraud väitti keksineensä ”mustikan” National Geographic -lehden kuvatekstistä. Se kelpasi Charlierille, vaikka tämä myöhemmin totesikin, että jos olisi tiennyt Blueberryn nousevan päähenkilöksi ja sarjan jatkuvan vuosikymmeniä, nimi olisi valittu ”vakavammalla mielellä”.
Myös sarjan tyyli oli alussa suhteellisen kevyt. Taustalla häämöttivät esimerkiksi John Fordin, Howard Hawksin ja Fred Zinnemannin elokuvat sekä tietenkin muut amerikkalaiset esikuvat, western-sarjakuvat ja lukemistot. Amerikkalainen lännenelokuva oli 1960-luvun alkuun tullessa jäänyt suurtuotantojen, Cinemascope-spektaakkelien varjoon, ja B-elokuvien kadottua lajityyppi eli lähinnä kevyissä tv-sarjoissa. Eivät vain spagettiwesternit palauttaneet länkkärien suosiota, vaan sen tekivät myös eurosarjakuvat.
Piloten lukijat tykästyivät oitis Fort Navajoon, joskin osa lukijoista syytti Giraudia eli GIRiä Jijén tyylin plagioinnista. Tähän tekijät olivat osanneet varautua jo ennalta. Se ei haitannut, sillä kun muut menot veivät ajan tai kova tahti uuvutti Giraudin, Jijé tuli hänen tilalleen ja piirsi osia albumeista Ukkosta lännessä ja Kadonnut ratsumies. Tekijöiden jäljen eroa ei huomaa.
Kommentit
Lähetä kommentti