Rutiinia ja mestariteoksia
Paavo Ihalainen
Helsingin filmikulttuurin ydinpaikaksi noussut WHS Teatteri Union tarjosi jälleen helmikuussa 2019 jo perinteeksi muodostuneen vuosittaisen katsauksen eurowesterneihin. Näytösten lomassa tarjoiltiin myös varsin maukasta kasvisbolognesea.
Alberto De Martino: VAIN NOPEIN ELÄÄ HUOMISEEN / 100.000 DOLLARI PER RINGO (1965 / 35mm)
Festivaali aukesi jännittävällä kohtauksella, jossa intiaanit jahtaavat valkoista naista halki erämaan. Tapausta käytetään tekosyynä tuoda uudisasukkaiden ja intiaanien suhteet veitsenterälle. Salaperäinen kulkija saa toimia tasapainottajana, vaikka ajaa ensisijaisesti tietenkin omaa etuaan.
Kyseessä lienee ollut elokuvapäivän ”tyypillisin” spagettiwestern, jossa käydään läpi tyypillisimmät genren kohtaukset niin kulta-aarteen etsimisestä meksikolaissotilaiden kanssa taisteluun ja kapakkatappeluun. Geneerisyydestä ei kovinkaan herkästi jää muita muistikuvia kuin taitavasti tehdyt toimintakohtaukset.
Lucio Fulci: VALKOISET TORAHAMPAAT / ZANNA BIANCA (1973 / 35mm)
Jack Londonin seikkailukirjoihin perustuva adaptaatio on kuvaus Yukonin kultaryntäyksen ajoista. Franco Neron esittämä toimittaja Jason Scott seuraa, kuinka intiaanipoika kasvattaa puolivillistä sudenpennusta uskolliseksi aisapariksi, joka joutuu tuntemaan nahoissaan omistajaansa kohdistuvan rasismin.
Tylyydestä tunnetulla Fulcilla on yllättävän humaani lähestymistapa elokuvaan, joka kuitenkin asettuu sorrettujen ja poljettujen puolelle ja esittää länsimaisen uudisrakennuksen läpeensä korruptoituneena, jopa järjestäytyneen uskonnon edustajia myöten.
Visuaalisesti hienoa elokuvaa vaivaavat paitsi väkivallalla mässäily, myös sävyssä tietyt ylilyönnit kuten Spencer-Hill -duon elokuvista muistuttava läpsyttelevä turpasauna sekä loppukohtauksen patetia, kun varsin neutraalina sivustakatsojana aiemmin toiminut Nero kokee Valkohampaan kanssa lämpimän jälleennäkemisen.
Giuseppe Collizzi: LUOJA ARMAHTAA – MINÄ EN / DIO PERDONA… IO NO! (1967 / 35mm)
Terence Hill & Bud Spencer -yhteistyön aloittanut elokuva on hieman totuttua vakavammalla naamalla tehtyä kuin kaksikon myöhemmät toimintakomediat. Kyseessä on silti selkeä veijaritarina, johon ohjaaja Collizzi on ottanut vaikutteita klassisista eläinsaduista.
Arkkityyppiset hahmot jekuttavat toisiaan ja etsivät kadonnutta junaryöstäjää saaliineen. Sujuva toimintaviihde on pääosanesittäjiensä ehdotonta parhaimmistoa, mutta riippunee katsojan itsestään tiristämästä sympatiasta näyttelijöitä kohtaan, paljonko teoksesta saa irti.
Christian-Jaque: TEKSASIN ÄKÄPUSSIT eli ÖLJYÄ, PIMUJA JA KONNIA / LES PETROLÉUSES (1971 / 35mm)
Vielä astetta komediallisempi kinastelevasta parivaljakosta kertova tarina on tämä ranskalaiselokuva, joka varmasti myi ihan jo maineikkaiden pääosanesittäjiensä Brigitte Bardot’n ja Claudia Cardinalen maineella kelvosti lippuja.
Naisjengin johtaja ja veljesjoukkonsa näpeissä pitävä neuvokas uudisraivaajasisko ajautuvat tukkanuottasille perintöfarmista, mihin panoksia lisää myös tieto siitä, että maapläntti on oleellinen uuden öljykentän perustamista varten.
Elokuva vaikuttaa tavoittelevan paikoin piirroselokuvamaista anarkiaa, ja paikoin aikaan ollaankin saatu aikaan varsin maukkaita visuaalisia gagejä. Kuitenkin hahmot jäävät turhan luonnostelmamaisiksi ja juoni turhan taka-alalle, jotta seikkailu jaksaisi kantaa ihan koko kestonsa ajan.
Giorgio Ferroni: MUUTAMA TAALA LISÄÄ / FORT YUMA GOLD (1966 / 35mm)
Elokuvapäivän huipensi sen ehdottomasti paras teos, kiistellyn mestariohjaaja Ferronin tulkinta Yhdysvaltain sisällissodasta. Ferroni tunnetusti kannatti aikanaan italialaisia fasisteja, joten elokuvasta on löydettävissä tiettyä sympatiaa myös konfederaation joukkoja kohtaan. Pääasiassa Ferroni on kuitenkin kyynikko, joka näkee puolin ja toisin ahneuden ja häikäilemättömyyden ajavan ideologioista ohi.
Etelän puolella taistellut sotilas (Giuliano Gemma) saa jenkeiltä erikoistehtävän, jonka tavoitteena on saada tarpeeton verenvuodatus loppumaan. Panoksena on kuitenkin linnake täynnä kultaa, joka osoittautuu sen verran houkuttelevaksi joka puolella kulkevia hahmoja kohtaan, että maaliviivalle pääsy osoittautuu mahdottomaksi. Tarkalla ohjaustyöllään Ferroni esittää väkivallan kylmäävänä ja seurauksiltaan ankarana, sekä oikeamielisyyden sotakentällä mielettömyytenä.
Ruudinsavu 1/2019
Kommentit
Lähetä kommentti