Mustat länkkäreissä

Vähemmistöteemanumerossa 2/2005 ilmestynyt artikkeli.

Hollywood on vain harvoin tarjonnut mustille pääosia elokuvissa – varsinkaan lännenelokuvissa, vaikka heidän osuutensa Villin Lännen valloittamisessa oli tärkeä, kuten jutusta sivuilla xx-xx voi huomata.

Mustat westernit muodostavat kuitenkin oman kiinnostavan alueensa lännenelokuvan historiassa. Mustien oma filmiteollisuus kukoisti pienimuotoisena pitkin 1900-lukua, alkaen jo mykkäelokuvista 1920-luvulla. Rotuerottelun leimaamassa maassa mustat eivät voineet käydä elokuvateattereissa ja heille oli perustettu kokonaisia omia teatteriketjuja. Näille taas piti olla runsaasti omaa materiaalia, koska perus-Hollywoodin tuotokset eivät mustia kiinnostaneet.

Ensimmäisiä alalle ehtineitä oli valkoisessa omistuksessa ollut Norman Film Manufacturing Company, joka värväsi palvelukseensa Bill Pickett -nimisen miehen. Pickett oli kiinnostava ja tärkeäkin hahmo, koska hän oli yksi ajan tärkeimpiä rodeosankareita ja hänen sanotaan keksineen ”bull-doggingin”, jossa härkä kellistetään hyppäämällä sen selkään ja taivuttamalla sen sarvia maahan. Pickettin väitetään jopa purreen härkää huuliin lannistaakseen sen. Pickettistä tuli julkkis, kun hänet esiteltiin Leslie’s Illustrated Weekly -lehdessä, minkä ansiosta hän pääsi Millerin veljesten Villi Länsi -aiheiseen revyyseurueeseen.

Pickettin ensimmäinen elokuva Norman-yhtiölle oli The Bull-Dogger, joka valmistui vuonna 1923. Kokonaan mustilla näyttelijöillä miehitetty elokuva oli rodeoaiheinen tarina, joka sijoittui Meksikon rajalle. Elokuvaa mainostettiin ensimmäisenä kokonaan mustana länkkärinä: se osoitti, että ”musta cowboy pystyy samoihin sankaritekoihin kuin valkoinenkin”.

Pickettin seuraava elokuva oli niinikään Normanin tuottama The Crimson Skull, joka valmistui jo samana vuonna kuin edellinenkin. Viisikelainen eli reilun tunnin mittainen elokuva kertoi Skull-nimisestä rikollisesta, joka pukeutuu luurankopukuun ja terrorisoi lähiseutua. Skull ottaa haltuunsa kokonaisen pikkukaupungin ja uhkailee sheriffiä. Elokuvan varsinainen sankari oli sheriffiä esittänyt yksijalkainen Steve Reynolds, jonka uhkarohkeita temppuja lehdistö ihaili tuoreeltaan: ”Hän todistaa, että ilman toista jalkaa voi tehdä rajumpia temppuja kuin konsanaan kahdella jalalla. Hänellä ei ole muuta kuin vanha puujalkansa, jonka avulla hän puolustaa itseään ja tytärtään Skullin ja tämän jengin terroria vastaan.” Pickett esitti Reynoldsin apuria, joka auttaa juuri ratkaisevassa kohdassa.

Lama kukisti Norman-yhtiön vuonna 1929. Pickett jatkoi rodeoesiintyjän uraa, mutta kuoli saamiinsa vammoihin jo vuonna 1932.

Mustaa laulua

Mustat länkkärit siirtyivät kuitenkin ajan muodin mukaisesti laulaviin cowboyhin. Vuoden 1930 vakava suurlänkkäri The Big Trail, jossa John Wayne oli esiintynyt, oli pettänyt kaikki odotukset niin pahasti, että melkein koko vuosikymmenen ajan tehtiin yksinkertaisia B-pituisia länkkäreitä, joissa oli usein pääosassa laulava lehmipoika. Näitä olivat muun muassa Gene Autry ja Roy Rogers.

Mustillekin oli omat musisoivat sankarinsa. Tärkein oli varmasti edelleen elävä Herbert Jeffries, joka on syntynyt vuonna 1912 Detroitissa. Hän muutti Hollywoodiin vuonna 1937 tehtyään jazz-mies Earl Hinesin kanssa pari levytystä. Associated Features -studion tuottaja Jed Buell otti Jeffriesiin yhteyttä ja pyysi tätä esiintymään mustassa lännenmusikaalissa. Tuloksena oli elokuva Harlem on the Prairie (1938), joka kuvattiin mustan farminomistajan N.B. Murrayn tiloilla Kalifornian Victorvillessä.

Harlem on the Prairie on ajalle tyypillinen yksinkertainen länkkäri sankarista, joka voittaa pahikset ja saa tytön, mutta elokuva oli silti valtavan suosittu. Se sai jopa uusintaensi-illan eräässä Broadwayn elokuvateatterissa ja oli ensimmäinen musta länkkäri, jolle moinen kunnia suotiin. Jeffriesin lauluosuuksia kehuttiin vuolaasti.

Seuraavasta elokuvastaan The Bronze Buckaroo (1939) Jeffries saikin itselleen pysyvän liikanimen. Tässä elokuvassa Jeffries, jonka hahmon nimi oli Bob Blake, sai jo ajan b-länkkärien mukaan koomisen sivuparin, Dustyn, jota esitti Lucius Brooks. Jeffriesin länkkäreissä esiintyi myös Four Tones -niminen lauluyhtye. Vuoteen 1940 mennessä Jeffries oli tehnyt vielä elokuvat Harlem Rides the Range ja Two Gun Man from Harlem. Jälkimmäisessä, nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa Jeffries lavastetaan New Yorkissa murhaajaksi. Hän pakenee länteen ja ottaa harlemilaisen gangsterin identiteetin ja ratkaisee rikoksen (ja saa tietysti tytön).

Elokuvien jälkeen Jeffries esiintyi muun muassa Duke Ellingtonin orkesterin kanssa. Hän esiintyy edelleen länkkäritapahtumissa ja tekee jopa levyjä. Jeffriesin nettisivut löytyvät osoitteesta www.herbjeffries.com.

Mustat nyrkit puhuvat

1960-luvulla nähtiin joitain mustia näyttelijöitä lännenelokuvissa, kuten jalkapalloilija Jim Brown Tom Griesin vallankumousaiheisessa elokuvassa 100 kivääriä (1969). Ensimmäinen varsinainen musta länkkäri 60-luvun vapautuksen aikoina oli kuitenkin Sidney Poitierin ohjaama Buck ja tappajasaarnaaja, jonka pääosissa olivat Poitier itse ja Harry Belafonte. Komediallinen elokuva vapautettujen orjien kuljetuksesta Länteen tuli ensi-iltaan vuonna 1972.

Buck ja tappajasaarnaaja avasi tietä 1970-luvun rajummille mustille länkkäreille. Vuosikymmenen villitys olivat niinsanotut blaxploitaatio-leffat, joissa mustat supersankarit – niin rikolliset kuin poliisit ja yksityisetsivätkin – ottavat naisia, hakkaavat ja tappavat ja ennen kaikkea kostavat valkoisille. Ei ole mikään yllätys, että blaxploitaatio-aalto synnytti myös joitain länkkäreitä.

Buck ja tappajasaarnaajaa asialle ehti tosin jo ennen John Bud Cardosin Buffalo Soldiers –kuvaus The Red, White, and Black (1970), jonka pääosassa oli Robert DoQui. Aiheesta on tehty muitakin elokuvia, kuten Charles Haidin ohjaama tv-filmi Buffalo Soldiers (2001), jonka pääosassa on Danny Glover. Samaa aihepiiriä käsitteli myös vanhempi tv-elokuva, Vincent McEveetyn Buffalo Soldiers (1979), jossa nähdään muun muassa John Beck ja Stan Shaw.

Vakavana kuvauksena voi pitää Martin Goldmanin ohjaamaa Mustaa tappajaa (The Legend of Nigger Charley, 1972), joka perustui John Fordille useita aiheita tehneen James Warner Bellahin tarinaan. Musta tappaja on Charley-nimistä orjaa esittävä Fred Williamson, joka karkaa sadistisilta omistajiltaan ja alkaa kostaa kaikille valkoisille. Elokuva sai jatko-osankin The Soul of Nigger Charley (1973), joka oli Larry Spanglerin ohjaama. Spangler ohjasi Fred Williamsonia myös vuonna 1976 valmistuneessa elokuvassa Joshua, jossa sisällissodan veteraani Williamson jahtaa äitinsä tappaneita rikollisia. Huonona pidetyssä elokuvassa oli Williamsonin itsensä käsikirjoitus.

Tunnetuin yksittäinen 70-luvun blaxploitaatiolänkkäri on varmasti vanhan Hollywood-veteraanin Jack Arnoldin ohjaama Kaupungin kauhut eli Palkkionmetsästäjät eli Boss Nigger eli The Black Bounty Hunter eli The Black Bounty Killer vuodelta 1975. Komediallisessa elokuvassa Fred Williamson ja D’Urville Martin esittävät kahta palkkionmetsästäjää, jotka saapuvat sheriffittömään valkoisten asuttamaan kaupunkiin. Miehet ottavat kaupungin haltuunsa ja alkavat kiusata valkoisia asukkaita.

Yksi viimeisiä puhtaita blaxploitaatio-länkkäreitä oli Adiós amigo, joka valmistui vuonna 1976. Erittäin huonona pidetty elokuva oli itsensä Fred Williamsonin käsikirjoittama ja ohjaama, ja sen toisessa miespääosassa oli koomikko Richard Pryor.

1990-luvulla Mario van Peebles teki kunnianosoituksen aiemmille mustille länkkäreille elokuvallaan Posse (1993), joka tosin jää pastissin tasolle. Van Peebles itse sanoi, että hän halusi elokuvallaan palauttaa Villille Lännelle sen monikulttuurisen statuksen. Samanlaisia elokuvia on tehty sittemminkin – esimerkiksi räppäri Kurupt on esiintynyt Jean-Claude La Marren ohjaamassa länkkärissä Brothas in Arms (2005).

Kuten ylläolevasta huomataan, vakavia lännenelokuvia ei mustalle yleisölle ole juuri haluttu tehdä. Poitierin Buck ja tappajasaarnaaja on ollut poikkeus, eikä se ole juuri saanut jatkajia.
Juri Nummelin