Siirry pääsisältöön

Pulp-lehdistä lyhyesti


Ruudinsavussa 4/2002 ilmestynyt lyhyt juttu länkkäriaiheisten pulp-lehtien historiasta. Numeron piti olla laaja pulp-aiheinen teemanumero, mutta se vähän kuivui kasaan, ja tämän lisäksi teemasta on muistuttamassa ainoastaan Bruce Cassiday -nimisen kirjoittajan novelli, joka sekin valitettavasti oli vähän vaatimaton. Tosin samassa numerossa oli myös esittely Will Cook -nimisestä kirjailijasta, joka oli kirjoittanut jo pulp-lehtiin. 

Lehmipoikien maailmankaikkeus

Yksi 1900-luvun tärkeimpiä keksintöjä oli lukemistolehti, ts. lehti, joka sisältää suurimmaksi osaksi pelkkää fiktiota, kaunokirjallisuutta. Ilman näitä lehtiä meillä ei todennäköisesti olisi lajityyppikirjallisuutta – on vaikea kuvitella läntistä maailmaa ilman scifiä, länkkäreitä, dekkareita ja romantiikkaa. Niin Sherlock Holmesit kuin Buffalo Billin seikkailut ilmestyivät aluksi lehtinä, kirjat tulivat vasta myöhemmin.
Pulp-lehdet ovat kaikista 1900-luvun lukemistolehdistä tarunhohtoisimpia. Amerikkalaiset pulp-lehdet olivat rajumpia, häikäilemättömämpiä ja suorempia kuin muut aikakautensa lehdet. Pulp-lehdillä tarkoitetaan 1900-luvun alkupuolella kehitettyjä halvalle sellupitoiselle paperille (selluloosa on englanniksi pulp) painettuja lajityyppilehtiä, mutta nykyäänhän pulp-sanalla voidaan viitata melkein mihin tahansa, jonka sisältö on joko väkivaltaista tai härskiä tai kumpaakin. Alkuperäiset pulp-lehdet olivat sitäkin, mutta myös paljon muuta.
Pulp-lehdet syntyivät Amerikassa aivan 1800-luvun lopulla. Argosya pidetään ensimmäisenä varsinaisena pulp-lehtenä. Sen numero loppuvuodelta 1896 oli ensimmäinen lehti, joka painettiin mainitunlaiselle huonolle paperille ja joka sisälsi pelkästään kaunokirjallisuutta.
Seuraavan vuosisadan ensimmäiset vuosikymmenet olivat pulp-lehtien kultakautta, ja silloin ilmestyivät keskeisimmät pulpit, kuten Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin ”synnyttänyt” Black Mask ja modernin kauhukirjallisuuden siittänyt Weird Tales.
Lännentarinat olivat kuitenkin pulp-lehtien suosituinta materiaalia. Niiden pohjalla oli 1800-luvun loppupuolen kustannusilmiö eli dime novelit, Buffalo Billin ja monien muiden seikkailuista kertoneet halvat pienoisromaanin mittaiset kirjaset. Monista dime noveleista tuli sittemmin täysverisiä pulp-lehtiä – esimerkiksi The Buffalo Bill Weekly –nimisestä lehdestä tuli vuonna 1919 Western Story Magazine, joka oli lännenlehdistä yksi pitkäikäisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia.
Monet ns. yleis-pulpit, kuten Argosy ja Short Stories, julkaisivat lännentarinoita muiden lajityyppien joukossa, mutta pian syntyi myös lehtiä, jotka keskittyivät länkkäreihin. Tärkeimpiä olivat mm. West, Cowboy Stories, Ranch Romances ja jo mainittu Western Story Magazine. Myöhemmin 1930-luvulla perustettiin sellaisia lehtiä kuin Dime Western, kovaksikeitetyn Dime Detectiven sisarjulkaisu, ja Wild West Weekly.
Pulp-lehtiin kirjoittivat lännentarinoita sellaiset sittemmin klassikoiksi nousseet alan kirjailijat kuin W.C. Tuttle, Max Brand (myös nimillä George Owen Baxter ja Evan Evans), H. Bedford-Jones, Walt Coburn ja Luke Short. Heidän takanaan tuli leegio ammattitaitoisia kirjoittajia ja valitettavasti myös tavanomaista kaavan mukaan tehtyä shoot-em-up –kamaa sentanneita kirjoittajia, joilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä lännen historiasta tai edes maantieteestä.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki pulp-lehdet alkoivat kadota. 1950-luvun alkuun mennessä suurin osa oli kuollut – television, sarjakuvien ja miljoonapainoksina levinneiden halpojen kioskikirjojen paineessa lehdet eivät selvinneet.
Osa lehdistä muuttui pienempikokoisiksi, Valittujen Palojen mukaan ns. digest-kokoisiksi lehdiksi, ja niiden tyyli muuttui kovemmaksi ja kyynisemmäksi. Tällainen lehti oli mm. Gunsmoke, joka tosin ehti ilmestyä vain yhden vuoden ajan 1953. Lännenkirjailijat siirtyivät pokkareiden pariin, mutta monet kirjoittajat, kuten Will Cook ja Lewis B. Patten, ehtivät julkaista monia kiinnostavia novelleja viimeisissä pulp-lehdissä. Myös Louis L’Amour kirjoitti 40- ja 50-lukujen vaihteessa lukuisia novelleja pulp-lehtiin.
Vielä 1970-luvulla yritettiin herättää henkiin vanhanaikaista länkkärilehteä, 1969 perustetun Zane Grey’s Western Magazinen muodossa. Lehteen kirjoittivat monet ajan keskeiset pokkarintekijät, kuten Bill Pronzini, Jeffrey Wallmann ja Arthur Moore, mutta lehti piti lakkauttaa jo 1974.
Lännenpulpit elävät kuitenkin selvää renessanssiaan, koska keräilijät ja tutkijat ovat alkaneet viime vuosina yhä enemmän kiinnostua niistä ja niiden tekijöistä. Esimerkiksi H. Bedford-Jonesista ilmestyi äskettäin elämäkerta.
Juri Nummelin

Pulp-länkkärien nimiä
Alan tutkija John Dinan luettelee 184 lännenpulpin nimeä, mutta toteaa, että lista on todennäköisesti puutteellinen. Tässä muutamia:
Ace High Magazine
Best Western Magazine
Buck Jones Western Magazine
Candid Cowboy
.44 Western
Hopalong Cassidy Western Magazine
Pete Rice Magazine
Rodeo Romances
Top Notch Westerns
Western Novel Magazine
Wild Western Novels
Western Action Novels

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…