maanantai 25. lokakuuta 2010

Pääkirjoitus numeroon 4. / vol. 6

Pääkirjoituksen alkuperäinen, pidempi versio - taitossa joutuu aina lyhentämään. Ehkä se tekee teksteille vain hyvää. 

Clint Eastwoodin merkitystä ei voi kyllin korostaa. Eastwood on yksi niitä onnekkaita elokuvantekijöitä nyky-Hollywoodissa, jotka saavat panostaa rauhalliseen, miehekkääseen draamaan. Kukaan ei vaadi Eastwoodilta kolmiulotteista attraktion estetiikkaan keskittyvää massaelokuvaa, jota katsotaan kännykät katsomossa vilkkuen ja popcorn suussa rouskuen.
Onkin todellinen sääli, ettei Eastwood ole tehnyt merkittävimmän elokuvansa, Armottoman, jälkeen enää toista lännenelokuvaa. Avaruuselokuva Space Cowboys (1999) viittasi siihen suuntaan, mutta luulisi, että Eastwood vielä edes kerran haluaisi palata siihen lajityyppiin, joka käytännössä loi hänen uransa.
Toisaalta Armoton on elokuva, josta yhtenä harvoista maailmassa voi sanoa, että sen tekijät ovat antaneet siihen kaikkensa. Sellaista lahjakkuuden ja luovuuden keskittymää ei tule usein vastaan.
Samalla se on omasta mielestäni yksi harvoja onnistuneita elokuvia ohjaajansa filmografiassa. Eastwood on tärkeä hahmo monella tapaa, mutta hänestä on 2000-luvulla tullut jo yliarvostettu. Näin käy helposti monille, joiden ura jatkuu niin pitkään kuin Eastwoodilla - jo pelkkä se tosiasia, että ura ei ota loppuakseen, tekee kenestä tahansa klassikon. Nythän näkee jo sanottavan, että David Hasselhoff oli Ritari Ässänä karismaattinen.
Väite Eastwoodin yliarvostuksesta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen tuotantonsa olisi jollakin tavalla vähäpätöinen. Länkkärien kannalta se on elintärkeä: mitä meillä olisi ilman Sergio Leonen 60-luvun puolivälin elokuvia? Länkkärien kehitys olisi pysähtynyt saman ajan pompööseihin Hollywood-suurtuotantoihin: MacKennan kulta, Nevada Smith ja niin edelleen. Spagettiwesterneistä ja niiden vaikutuksesta voi olla syystäkin montaa eri mieltä, mutta kyllä ne poistivat länkkäreistä turhan pönötyksen. (Monte Hellmanin edustama älyllisempi, absurdismiin kallellaan oleva suuntaus ei olisi ollut kaupallisesti järkevä suunta edetä.)
Tässä numerossa Ruudinsavu tekee kunniaa 80 vuotta täyttäneelle Clint Eastwoodille esittelemällä koko tämän länkkärituotannon, niin näyttelijäsuoritukset kuin ohjauksetkin. Vain paria aivan ensimmäistä valkokangasnäyttäytymistä ei ole nostettu esille. Esillä on koko huimaava lähes 50 vuotta kestänyt putki, joka kertoo samalla lajityypin historian: 50-luvun stereotyyppisistä halpiksista spagettiwesternien kautta koko lajityypin apoteoosiin, Armottomaan.
***
Suomessa saatiin alkusyksyllä lukea yksi huono länkkäriaiheinen uutinen: ylikansallinen viihdejätti Egmont lakkauttaa Suomessa Tampereen-toimituksensa ja siirtää sen toiminnon Helsinkiin. Samalla kustantamon väkeä karsittiin. Karsinnan kohteeksi joutui myös Ruudinsavuakin paljon avustanut Asko Alanen, joka on monella tapaa ollut vastuussa Egmontin pitkään jatkuneesta länkkärimyönteisestä linjasta. Tex Willerin uusi kukoistus ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi ja sen voi sanoa olevan Alasen määrätietoisen työn ansiota. Lisäksi Alanen palautti lehtipisteisiin kauan kaivatun Ken Parkerin, Jonah Hexistä ja muista projekteista puhumattakaan.
Suomen Länkkäriseura ja Ruudinsavu paheksuvat syvästi Egmontin lyhytnäköistä toimintaa, jossa haaskataan enemmän inhimillistä luovuutta ja energiaa kuin saadaan vastineeksi säästöjä.
Anna sinäkin mahdollisuus pitkäjänteiselle kulttuurityölle ja tilaa Ruudinsavu! Neljä numeroa, 18 e - tilinumero on 430918-2126207.
Juri Nummelin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti