Siirry pääsisältöön

Pääkirjoitus numeroon 4. / vol. 6

Pääkirjoituksen alkuperäinen, pidempi versio - taitossa joutuu aina lyhentämään. Ehkä se tekee teksteille vain hyvää. 

Clint Eastwoodin merkitystä ei voi kyllin korostaa. Eastwood on yksi niitä onnekkaita elokuvantekijöitä nyky-Hollywoodissa, jotka saavat panostaa rauhalliseen, miehekkääseen draamaan. Kukaan ei vaadi Eastwoodilta kolmiulotteista attraktion estetiikkaan keskittyvää massaelokuvaa, jota katsotaan kännykät katsomossa vilkkuen ja popcorn suussa rouskuen.
Onkin todellinen sääli, ettei Eastwood ole tehnyt merkittävimmän elokuvansa, Armottoman, jälkeen enää toista lännenelokuvaa. Avaruuselokuva Space Cowboys (1999) viittasi siihen suuntaan, mutta luulisi, että Eastwood vielä edes kerran haluaisi palata siihen lajityyppiin, joka käytännössä loi hänen uransa.
Toisaalta Armoton on elokuva, josta yhtenä harvoista maailmassa voi sanoa, että sen tekijät ovat antaneet siihen kaikkensa. Sellaista lahjakkuuden ja luovuuden keskittymää ei tule usein vastaan.
Samalla se on omasta mielestäni yksi harvoja onnistuneita elokuvia ohjaajansa filmografiassa. Eastwood on tärkeä hahmo monella tapaa, mutta hänestä on 2000-luvulla tullut jo yliarvostettu. Näin käy helposti monille, joiden ura jatkuu niin pitkään kuin Eastwoodilla - jo pelkkä se tosiasia, että ura ei ota loppuakseen, tekee kenestä tahansa klassikon. Nythän näkee jo sanottavan, että David Hasselhoff oli Ritari Ässänä karismaattinen.
Väite Eastwoodin yliarvostuksesta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen tuotantonsa olisi jollakin tavalla vähäpätöinen. Länkkärien kannalta se on elintärkeä: mitä meillä olisi ilman Sergio Leonen 60-luvun puolivälin elokuvia? Länkkärien kehitys olisi pysähtynyt saman ajan pompööseihin Hollywood-suurtuotantoihin: MacKennan kulta, Nevada Smith ja niin edelleen. Spagettiwesterneistä ja niiden vaikutuksesta voi olla syystäkin montaa eri mieltä, mutta kyllä ne poistivat länkkäreistä turhan pönötyksen. (Monte Hellmanin edustama älyllisempi, absurdismiin kallellaan oleva suuntaus ei olisi ollut kaupallisesti järkevä suunta edetä.)
Tässä numerossa Ruudinsavu tekee kunniaa 80 vuotta täyttäneelle Clint Eastwoodille esittelemällä koko tämän länkkärituotannon, niin näyttelijäsuoritukset kuin ohjauksetkin. Vain paria aivan ensimmäistä valkokangasnäyttäytymistä ei ole nostettu esille. Esillä on koko huimaava lähes 50 vuotta kestänyt putki, joka kertoo samalla lajityypin historian: 50-luvun stereotyyppisistä halpiksista spagettiwesternien kautta koko lajityypin apoteoosiin, Armottomaan.
***
Suomessa saatiin alkusyksyllä lukea yksi huono länkkäriaiheinen uutinen: ylikansallinen viihdejätti Egmont lakkauttaa Suomessa Tampereen-toimituksensa ja siirtää sen toiminnon Helsinkiin. Samalla kustantamon väkeä karsittiin. Karsinnan kohteeksi joutui myös Ruudinsavuakin paljon avustanut Asko Alanen, joka on monella tapaa ollut vastuussa Egmontin pitkään jatkuneesta länkkärimyönteisestä linjasta. Tex Willerin uusi kukoistus ei ole jäänyt kenellekään epäselväksi ja sen voi sanoa olevan Alasen määrätietoisen työn ansiota. Lisäksi Alanen palautti lehtipisteisiin kauan kaivatun Ken Parkerin, Jonah Hexistä ja muista projekteista puhumattakaan.
Suomen Länkkäriseura ja Ruudinsavu paheksuvat syvästi Egmontin lyhytnäköistä toimintaa, jossa haaskataan enemmän inhimillistä luovuutta ja energiaa kuin saadaan vastineeksi säästöjä.
Anna sinäkin mahdollisuus pitkäjänteiselle kulttuurityölle ja tilaa Ruudinsavu! Neljä numeroa, 18 e - tilinumero on 430918-2126207.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

Kirja-arvostelu: Wild West Finland

ENSYKLOPEDISTINEN LÄNNENKIRJALLISUUDEN HISTORIA

Juri Nummelin: Wild West Finland. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. 384 s. Avain 2016.

”Villiä länttä enää ole ei”, lauloivat Lasse Liemola ja Four Cats singlelevyllä 1960-luvun alussa. Laulun ”Viimeinen mohikaani” sepittänyt Peter Wehle ja suomentanut Kari Tuomisaari olivat omassa ajassaan oikeassa. Ilmiönä ”villi länsi”, jolla käsitteellä yleisesti viitataan Yhdysvaltojen ekspansiiviseen laajenemiseen länteen ja sen myötä konflikteihin intiaanien kanssa, oli tuolloin kauan sitten jäänyt historiaan. Siitä huolimatta villin lännen tarinat jatkuivat elinvoimaisina niin laulujen, näytelmien, elokuvien kuin kirjojenkin muodossa. Vielä 2000-luvulla villin lännen kuvauksilla on oma yleisönsä eri medioiden piirissä.
Yleisten uskomusten mukaan lännenkirjallisuus Suomessa on perustunut käännettyyn tuotantoon. Juri Nummelinin kokoama teos Wild West Finland todistaa vastaansanomattomasti, että luulo ei ole tiedon väärti. Tuottelias tekijä …

Lännenmies Roger Moore (Ruudinsavu 3 / vol. 8)

Peribrittiläiseksi mielletty Roger Moore on urallaan päätynyt mukaan myös länkkäreihin.
Roger Mooren tunnetuin rooli on tappolupa taskussaan ympäri maapalloa suhaava agentti James Bond. Toiset pitävät Moorea kaikkien aikojen Bondina, ja toiset puolestaan pitävät häntä rikoksena Ian Flemingin maineikasta perintöä kohtaan. Makuasioita. Moorella on kautta näyttelijäuransa ollut pyrkyä nimenomaan isolle kankaalle, mutta itse asiassa suurimman osan töistään hän on kuitenkin tehnyt televisioruudussa. Bondia pohjustanut Pyhimys (The Saint, 1962–69) ja sitä seurannut hahmopäivitys Veijareita ja pyhimyksiä (The Persuaders, 1971–72) tarjoavat ehkä parhaimman kattauksen Roger Mooren ominta  näyttelijänlaatua, johon kuuluu reilu annos kulmakarvankohottelua, peribrittiläistä huumoria sekä äärimmäisen kaunista ääntämystä. Mooren tähtäin oli jo 1950-luvulla Hollywoodin kirkkaimmille kankaille, ja hän lähti siksi vuonna 1953 toivorikkaana kohti Amerikkaa päätyen muutamaan tv-produktioon ja radion kuu…