Siirry pääsisältöön

Sherman Alexien Intiaaniblues

Kirja-arvostelu uudesta merkittävästä intiaaniaiheisesta romaanista - juttu ei valitettavasti päätynyt lehteen, lähinnä päätoimittajan huolimattomuuden vuoksi. Se julkaistaan painettuna seuraavassa Ruudinsavussa, ensimmäisenä kuitenkin täällä blogissa.

Sherman Alexie: Intiaaniblues (Green Spot, 2009; 277 s; suom. Jussi Hirvi)

Intiaanikirjailija Sherman Alexien (s. 1966) kolmikymppisenä julkaiseman ensiromaanin Intiaaniblues (Reservation Blues, 1995) kääntäminen suomeksi on hienoa kulttuurityötä. Valtaosalla suomalaisista kun lienee edelleenkin käsitys intiaaneista jaloina (tai julmina) villeinä, jotka ratsastavat päivät pitkät hevosillaan pitkin preeriaa ja ahdistelevat toisinaan valkoisia uudisasukkaita. Alexien teos päivittää tätä kuvaa. Ennen Intiaanibluesia Alexie oli kirjoittanut runoja ja novelleja, ja niiden parissa hän on pääasiassa jatkanutkin; tuotantoon kuuluu Intiaanibluesin lisäksi vain kaksi muuta romaania (Indian Killer, 1996 ja Flight, 2007).

Intiaaniblues on varsin omalaatuinen teos; mieleen tulevat intiaanien perinteiset trickster-tarinat, vaikkei varsinainen veijaritarina olekaan kyseessä. Tarina sijoittuu nykypäivään, mutta menneisyys on tavalla toisella läsnä monin kohdin. Teos kertoo varsin karusta elämästä Alexielle omista kokemuksista tutussa spokane-intiaanien reservaatissa, mutta ote on pääasiassa ironinen tai satiirinen. Tärkeässä osassa ovat unet, jotka joskus kertovat jotakin menneestä, joskus tulevasta, mutta aina niistä ei kannata ottaa oppia. Intiaanibluesin tyylilaji on lähinnä tragikoominen, mutta välillä tehdään villejä hyppyjä fantasian puolelle. Kaiken kaikkiaan pintakerroksen alta näkyy murheellinen kuva intiaanien elämästä yhteiskunnan ehdoilla ja vähäisistä mahdollisuuksista pärjätä siinä.

Kirjan tapahtumapaikkana on pääasiassa spokane-reservaatti lähellä Wellpinitin kaupunkia Washingtonin osavaltiossa; välillä käydään läheisessä salish-reservaatissa, Seattlessa sekä lopulta New Yorkissa asti. Spokane-reservaatti itse on personoitu toimijaksi, joka määrittää siellä asuvien tekemisiä. Kirjan pääjuoni kertoo siitä, kuinka pari luuseri-intiaania perustaa ihmeellisen sattuman kautta rockbändin, jonka urakehitys(yritys)tä seurataan. Bändin ytimenä on toisaalta solisti-basistin Thomas Tekee Tulien tekemät sanoitukset ja toisaalta blueslegenda Robert Johnsonin lahjoittama kitara, joka on noiduttu Johnsonin paholaisen tekemän sopimuksen mukaisesti. Johnson itse vetäytyy reservaatissa asuvan Suuri Äiti -nimisen intiaanitietäjän luokse viettämään rauhallista loppuelämää. Jokaisen luvun alussa on yhden laulun sanat, ja intiaanimuusikko Jim Boyd on myös oikeasti levyttänyt kappaleet "Reservation Blues Soundtrack"-albumille (Alexie itse on mukana muutamassa kappaleessa).

Tarina on monikerroksinen kuvaus siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, menneisyys nykyisyyteen ja nykyisyys menneisyyteen, myös silloin kun päällisin puolin ei näyttäisi vaikuttavan. Kaikki päähenkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia, heidän tekonsa ja ajatuksensa vaikuttavat loogisilta epäloogisuuksissaankin. Jotkin sivuhahmot vaikuttavat karikatyyreiltä, mutta siten he myös korostavat päähenkilöiden rikkautta. Kääntäjä on onnistunut suomennoksessaan hyvin. Hän on suomentanut kaikki intiaanien (suku)nimet, mikä on oikea ratkaisu, sillä niillä on oma merkityksensä romaanin kokonaisuudessa; mieleen jäävät erityisesti Lester Hajoaa Käsiin (engl. Falls Apart), joka seikkailee muissakin Alexien teoksissa, sekä siskokset Shakki ja Tammi Kuuma Vesi.

Perinteisistä selväjuonisista seikkailuista pitävälle Intiaanibluesin lukeminen saattaa olla välillä haastavaa, mutta ehdottoman mielenkiintoinen ja hauskakin lukukokemus se varmasti on.

Ossi Kokko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dvd-arvostelu: Hostiles

Yrmy ratsuväkidraama

Hostiles (USA 2017). Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Stuart Cooper. Pääosissa: Christian Bale, Rosamund Pike, Wes Studi. 2 t 7 min. Saatavilla dvd:nä ja mm. Telia TV:ssa. 

Stuart Cooper on aiemmissa ohjaustöissään (Crazy Heart, Rautakaupunki, Black Mass) osoittautunut mielenkiintoiseksi tekijäksi, jonka töitä leimaa miehinen ahdistus. Väkivalta purkautuu esiin vahvana draamallisena elementtinä, mutta samalla Cooper antaa näyttelijöille tilaa.
Hyvä esimerkki tästä on myös Cooperin uusin elokuva, viime vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saanut ratsuväkikuvaus Hostiles. On harmi, että näin hyvää elokuvaa ei tuotu Suomessa elokuvateattereihin, vaan se nähdään täällä vain suoratoisto- ja vuokrapalveluissa sekä dvd:nä. Elokuvan valmistuminen on hyvä esimerkki siitä, että länkkärit ja niiden tematiikka kiinnostavat tuottajia ja näyttelijöitä, mutta sama ei aina näy lippuluukuilla.
Vuoten 1892 sijoittuvan Hostilesin pääosassa Christian Bale on väkivaltaisuudestaan tunnettu rat…

Pääkirjoitus: Länkkäreistä ja sensuurista

Jollain tavalla länkkäreihin liittyvät asiat olivat pinnalla viime keväänä, jolloin tämänkin Ruudinsavun tekemistä jo aloiteltiin. Ensiksi Herra Heinämäki intiaanihahmoineen heivattiin pois Yle Areenasta, ja sitten Laura Ingalls Wilderin nimeä kantavan palkinnon nimeä muutettiin.
Kummatkin asiat – tai "kohut", jos niin halua sanoa – liittyivät siihen, että niin sanottujen rodullistettujen (toisin sanoen ihmisten, joiden valkoinen valtaväestö väittää edustavan toista rotua, vaikka he ovatkin ihmisiä kaikki) kuvaukseen on viime vuosina kiinnitetty aivan poikkeuksellista huomiota.
On herätty vastustamaan kulttuurista omimista, esimerkiksi sitä, että valtaväestön edustaja esittää alkuperäisväestön edustajaa, suomalainen saamelaista tai valkoihoinen intiaania. Tämä tuntuu ihan järkevältä vaatimukselta, nythän jo nauramme elokuville, joissa Charles Bronsonin tai Chuck Connorsin kaltaiset näyttelijät esittävät intiaanipäälliköitä, puhumattakaan elokuvista, joissa valkoinen mies maa…

”Luoja, mitä mä voisinkaan antaa mun omasta puukosta”

Michael Punke: The Revenant –  Kostaja. Suom. Arto Konttinen. 286 s. Scanria 2016.

Vuoden 2016 vuodenvaihteessa tuli elokuviin Alejandro G. Iñarritun The Revenant, jonka pääosaa esitti Leonardo di Caprio. Elokuva osoittautui todella suosituksi: se sai kolme Oscar-palkintoa sekä useita Golden Globe-, BAFTA- ja muitakin palkintoja.
Kyseinen elokuva perustui yli kymmenen vuotta aiemmin julkaistuun romaaniin, mutta vapaamuotoisesti. Romaanin kirjoittaja oli Michael Punke, joka on historian alaan erikoistunut asiantuntija. Hän on toiminut Montanan yliopiston määräaikaisena professorina ja Montana Quarterly ‑historialehden kirjeenvaihtajana, mutta myös Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja kongressissa sekä Maailman kauppajärjestössä Yhdysvaltain lähettiläänä. The Revenant (2002) on hänen ainoa fiktioteoksensa, mutta sen lisäksi hän on julkaissut kaksi historiateosta, joista toisessa (Fire and Brimstone, 2006) käsitellään vuoden 1917 kaivosonnettomuutta Montanassa ja toisess…