Vuoden 2016 vuodenvaihteessa tuli elokuviin Alejandro G. Iñarritun The Revenant, jonka pääosaa esitti Leonardo di Caprio. Elokuva osoittautui todella suosituksi: se sai kolme Oscar-palkintoa sekä useita Golden Globe-, BAFTA- ja muitakin palkintoja.
Kyseinen elokuva perustui yli kymmenen vuotta aiemmin julkaistuun romaaniin, mutta vapaamuotoisesti. Romaanin kirjoittaja oli Michael Punke, joka on historian alaan erikoistunut asiantuntija. Hän on toiminut Montanan yliopiston määräaikaisena professorina ja Montana Quarterly ‑historialehden kirjeenvaihtajana, mutta myös Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja kongressissa sekä Maailman kauppajärjestössä Yhdysvaltain lähettiläänä. The Revenant (2002) on hänen ainoa fiktioteoksensa, mutta sen lisäksi hän on julkaissut kaksi historiateosta, joista toisessa (Fire and Brimstone, 2006) käsitellään vuoden 1917 kaivosonnettomuutta Montanassa ja toisessa (Last Stand, 2007) biisonien puolustajaa, George Bird Grinnelliä (1849–1938).
The Revenant -kirjakin perustuu kuuluisan turkismetsästäjän Hugh Glassin (n. 1783–1833) historialliseen selviytymistarinaan vuoden 1823 metsästysretkellä. Metsästysretki oli Rocky Mountain Fur Companyn tiedustelutyyppinen retki tuolloin vielä yhdysvaltalaisille tuntemattomilla alueilla Mississippi-joen länsipuolella. Retkellä Glassin kimppuun hyökkäsi harmaakarhu, joka vahingoitti häntä pahasti. Muut metsästäjät alkoivat kuljettaa häntä paareilla, mutta muutaman päivän päästä ryhmän päällikkö Andrew Henry päätti muiden metsästäjien painostuksesta, että Glass jätetään sinne kuolemaan. Henry kuitenkin lupasi palkkion niille metsästäjille, jotka jäisivät odottamaan Glassin kuolemaa ja hautaisivat hänet sen jälkeen.
Paikalle jäänyt John Fitzgerald ei jaksanut odottaa loppuun asti, kun Glass ei näyttänytkään kuolevan. Fitzgerald pakotti lopulta toisen vahdin – nuoren Jim Bridgerin, joka oli yrittänyt hoitaa Glassin haavoja – lähtemään kanssaan ja jättämään Glassin kuolemaan. Mukaansa miehet ottivat Glassin aseet, Anstadt-kiväärin ja metsästyspuukon, joten mitään aseita petoja tai intiaaneja vastaan ei Glassille jäänyt. Glass ei kuitenkaan kuollut, vaan toipui sen verran, että lähti aluksi ryömimään toisten perään. Kuolemaan jättäminen ja rakkaiden aseiden varastaminen nosti Glassin kostonhimon, joka sai hänet raahautumaan epätoivoisesti eteenpäin.
Todellisuudessa Glassin tarinasta ei tiedetä paljonkaan; hän ei itse siitä koskaan kertonut ja tiedot perustuvat pääosin The Port Folio -lehdessä vuonna 1825 julkaistuun kertomukseen. Näin ollen historioitsija on voinut rakentaa tarinaan paljon ulottuvuuksia omasta näkökulmastaan. Kirjassa näkyykin selvästi historian asiantuntijan käden jälki, mutta historialliset näkemykset eivät ole liian korostetut.
Romaanin luvut on nimetty päivämäärien mukaan ja tarina kestää liki yhdeksän kuukautta (21.8.1823–7.5.1824). Aiemmistakin tapahtumista toki kerrotaan muisteluina kuten Glassin taustasta Philadelphiassa, nuoruuden rakastetusta sekä elämänvaiheista merimiehenä ja pawneiden parissa. Elokuvaversioon verrattuna kirjassa pysytään konkreettisella tasolla. Glassin matkaa seurataan yksityiskohtaisesti ja muissakin vaiheissa kerrotaan uskottavan realistisesti erilaisista tapahtumista kuten nuotion sytyttämisestä, turkisten työstämisestä, aseen puhdistamisesta, kanootin rakentamisesta ja kiviansojen tekemisestä.
Esimerkiksi hyvän mielikuvan saa tuon ajan kerranlaukeavista aseista ja niiden käytön hitaudesta, kun Glass kokeilee ranskalaiselta kauppamieheltä Kiowa Brazeaulta saamaansa vuoden 1803 jalkaväen kivääriä (todennäköisesti Harper’s Ferry):
Glass mittasi täyden 200 graanin ruutiannoksen ja kaatoi sen kiväärin piippuun. Sitten Kiowa antoi hänelle liiviensä taskusta suuren, .53-kaliiperisen kuulan ja rasvalapun. Glass kääri kuulan rasvalappuun ja taputteli sen kevyesti piipun suulle. Sitten hän veti latauspuikon esiin ja painoi kuulan tiukasti aivan piipun perälle. Lopuksi Glass kaatoi ruutia sankkipannuun, veti iskurin täysvireeseen ja alkoi etsiä kohdetta.
Realistinen näkökulma nousee esiin paljon enemmän kuin elokuvassa, jossa liikutaan usein todellisuuden rajamailla. Muutenkin romaanin tarina on selkeämpi ja uskottavampi kuin elokuvan. Elokuvan sivujuonia kuten Glassin intiaanipoikaa, vihamielisiä ranskalaisia turkismetsästäjiä tai ryöstettyjä intiaanineitoja ei romaanissa ole lainkaan. Sen sijaan Glass kyllä kohtaa matkalla ranskalaisia ja intiaaneja, mutta heistä on pääasiassa enemmän hyötyä kuin haittaa. Muutoinkaan Glass ei ole koko matkaa niin yksin kuin elokuvassa.
Punke on kirjoittanut tarinan mielenkiintoiseksi, dialogit ovat sujuvia ja luontokuvaukset tarkkoja mutta eivät liian maalauksellisia. Suomennos on erinomainen; erityishuomiona mainittakoon puhuttuun kieleen liittyvät erikoisuudet kuten murteisuus ja ranskalaisen ääntämyksen maininta. Toisaalta teoksen suomalaisena nimiosana ”Kostaja” poikkeaa alkuperäisestä nimestä, koska revenant tarkoittaa ’kuolleista herännyttä’, mutta ehkä siinä olisi ollut häiritsevää päällekkäisyyttä Maiju Lassilan tunnetun romaanin kanssa…
Tarina vie lukijan mennessään, ja takaa-ajomatkaa virkistetään erilaisilla sivukertomuksilla kuten Fitzgeraldin ja Bridgerin vaiheista. Varsin paljon myös kuvaillaan Glassin ajatuksia ja suunnitelmia. Tarinan loppu on toisenlainen – uskottavampi – kuin Inarritun elokuvassa. Tarinan perään Punke on vielä kirjoittanut historiallisiin tosiasioihin liittyviä huomautuksia ja ilmoittanut myös tärkeimmät lähdekirjat. Teosta suosittelen ehdottomasti realististen historialänkkärien lukijoille.
Ossi Kokko
Kommentit
Lähetä kommentti