Siirry pääsisältöön

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi hakattua ja tulipalojen tuhoamaa marskimaata ja yritti ennallistaa sen. Leopold kuoli sydänkohtaukseen auttaessaan naapurin mailla riehuvan maastopalon sammuttamisessa.
Leopold kirjoitti käytännössä vain yhden ekologiaa käsittelevän teoksen. A Sand County Almanac ilmestyi vuonna 1949, vuosi Leopoldin kuoleman jälkeen hänen poikansa toimittamana. Teos on nyt saatavilla suomeksi Tapani Kilpeläisen toimivana käännöksenä ja filosofiaan keskittyvän niin & näin -kustantamon julkaisemana. Suomennosta ei voi kuin tervehtiä ilolla, monessakin mielessä. 
Leopoldin keskeinen teesi kirjassa on, että ihmisen tulisi puuttua luonnon omiin prosesseihin mahdollisimman vähän. Elävillä olennoilla, kivillä, puilla ja muilla kasveilla on itseisarvo, jota ihmisen ei tule vähätellä. Ihminen ei ole irrallinen luonnosta, vaan osa sitä, ja luontoon tulee suhtautua rakastavasti ja kunnioittavasti. Leopold hylkääkin linkolalaisessa luonnonsuojeluperinteessä näkyvän kahtiajaon ihmiseen ja luontoon.
Kirjan aloitus on huikea taaksepäin kurottava katsaus historiaan, jossa johtolankana on seurata kaadetun puun vuosirenkaita. Kaadettu puu tarjoaa kollektiivisen näkymän Yhdysvaltain historiaan, ja jokaisen vuosikymmenen kohdalla Leopold poimii anekdootin omaisia tapauksia luonnon historiasta Wisconsinin osavaltiossa.
Tämän jälkeen tulee varsinainen almanakkaosuus, kuukausittain eteneviä kuvauksia helposti tulvivan marskimaan luonnosta, sen kasveista ja eläimistä. Leopoldin kuvauksissa ovat luontevasti mukana sekä luonnonhistoria että sivistyshistoria, yhdistettynä syvälliseen tietämykseen etologiasta, geologiasta ja kasviopista. Teoksessa on mukana myös ympäristöä ja sen historiaa käsitteleviä esseen ja matkakirjoituksen välillä liikkuvia kirjoituksia, joissa ollaan muun muassa Arizonassa ja Oregonissa.
Arizonaa ja Uutta Meksikoa käsittelevässä luvussa Leopold kuvaa lännenelokuvista tuttua maisemaa herkästi ja luonnon omia merkkejä tarkkaillen. Leopold kertoo Uudessa Meksikossa olevasta vuoresta, jolla asuu pelottava harmaakarhu. Cowboyt eivät vuorelle mene, ja karhu saa olla rauhassa – kunnes paikalle saapuu edistys, hallituksen turkismetsästäjä. Tämä virittää ansan, johon karhu menee. Kesäkuussa ammutun karhun vuota on kuitenkin "törkyinen, laikukas ja arvoton".
Leopold suree upean karhun turhaa surmaa: "Hänestä jäi vain pääkallo kansallismuseoon ja tieteentekijöiden kiista hänen kallonsa latinankielisestä nimestä." Kuka on laatinut edistyksen säännöt, kysyy Leopold, kun tuloksena on vain surkuhupaista tuhoa?
Oregonissa Leopold tarkkailee maanviljelyksen ja metsänhoidon vaikutusta paikalliseen eläimistöön ja kasvitauteihin: kun hevoset vähenivät, vähenivät myös varpuset ja ne korvautuivat kottaraisella, joka "kukoistaa traktorien vanavedessä". Osavaltion luontoa hallitsee yksivuotinen rikkaruoho kattara, joka on korvannut tupasheinän ja vehnänoraat. Kattaran (Bromus tectorum) voittokulun mahdollisti liikalaiduntaminen, mutta paradoksaalisesti karja ei voi käyttää kattaraa omana ravintonaan, ja lisäksi se on altista tulipaloille.
Leopoldin kynä on lyyrinen luontoa kuvatessaan ja ironinen ihmisen toimintaa kuvatessaan. Hän ei välitä ympäristöestetiikasta, sillä siinäkin luonto asettuu vain tietynlaiseen hyötysuhteeseen ihmiseen nähden, kun siitä haetaan kauneutta ja virkistystä. Ironiaa on myös kuvauksessa aiemmista luonnonsuojelutoimenpiteistä, esimerkiksi Suomessakin tutusta kestäviä riistakantoja koskevasta keskustelusta. Riistakantoja luotaessa kuunnellaan Leopoldin mukaan liikaa metsästäjien näkemyksiä. Hänelle nykyaikainen metsästys onkin pelkkää vapaa-ajanviettoa, jolla ei ole mitään tekemistä elannon hankkimisen kanssa.
Toki Leopoldin näkemykset tulee asettaa Yhdysvaltain tilanteeseen, jossa huvimetsästys ja niiden varaan rakennetut luonnonsuojelualueet ovat olleet merkittävämpiä kuin Suomessa.
Leopold on edelleen radikaali, mutta hän on sitä olematta linkolalainen ihmisvihaaja. Hän ei ehdota, että suurin osa ihmiskunnasta tulisi hävittää, että vapaa ja villi luonto pääsisi jaloilleen. Varsinkaan Linkolan ajatusta vähälukuisesta ihmiskunnan eliitistä Leopold ei tunnu jakavan.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dvd-arvostelu: Hostiles

Yrmy ratsuväkidraama

Hostiles (USA 2017). Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Stuart Cooper. Pääosissa: Christian Bale, Rosamund Pike, Wes Studi. 2 t 7 min. Saatavilla dvd:nä ja mm. Telia TV:ssa. 

Stuart Cooper on aiemmissa ohjaustöissään (Crazy Heart, Rautakaupunki, Black Mass) osoittautunut mielenkiintoiseksi tekijäksi, jonka töitä leimaa miehinen ahdistus. Väkivalta purkautuu esiin vahvana draamallisena elementtinä, mutta samalla Cooper antaa näyttelijöille tilaa.
Hyvä esimerkki tästä on myös Cooperin uusin elokuva, viime vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saanut ratsuväkikuvaus Hostiles. On harmi, että näin hyvää elokuvaa ei tuotu Suomessa elokuvateattereihin, vaan se nähdään täällä vain suoratoisto- ja vuokrapalveluissa sekä dvd:nä. Elokuvan valmistuminen on hyvä esimerkki siitä, että länkkärit ja niiden tematiikka kiinnostavat tuottajia ja näyttelijöitä, mutta sama ei aina näy lippuluukuilla.
Vuoten 1892 sijoittuvan Hostilesin pääosassa Christian Bale on väkivaltaisuudestaan tunnettu rat…

Elokuva-arvostelu: Slow West

Kulttibändin nokkamiehen yliyritteliäs länkkäri

Lännenfilmien luuloteltua kuolemaa ilmeisesti mainostetaan niin paljon, että joidenkin ilmiselvien, laadukkaidenkin lännenelokuvien ensi-iltaa ei tule huomanneeksi. Näin kävi Slow West -nimiselle elokuvalle, joka on ehtinyt nousta jo pieneksi kulttielokuvaksi. Suomessa se julkaistiin dvd:nä; lisäksi se on ollut vuokrattavana viihdepalveluissa. Minkäänlaisia juttuja elokuvasta ei suomalaisissa medioissa ole ollut.
Slow West on kuitenkin ajatuksella tehty ja huolellisesti toteutettu omaperäinen lännenelokuva, joka vertautuu helposti vaikkapa Monte Hellmanin Hän ampui ensin -elokuvaan tai uudemmista Tommy Lee Jonesin The Homesmaniin. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut 1990-luvulla kulttimainetta nauttineen The Beta Bandin nokkamies John Maclean. Joku voi muistaa bändin High Fidelity -elokuvasta, jonka yhdessä kohtauksessa koko levykaupallinen yleisöä innostuu bändin biisistä.
Maclean oli Slow Westiä ennen ohjannut vain pari lyhytelokuva…

Pääkirjoitus: Länkkäreistä ja sensuurista

Jollain tavalla länkkäreihin liittyvät asiat olivat pinnalla viime keväänä, jolloin tämänkin Ruudinsavun tekemistä jo aloiteltiin. Ensiksi Herra Heinämäki intiaanihahmoineen heivattiin pois Yle Areenasta, ja sitten Laura Ingalls Wilderin nimeä kantavan palkinnon nimeä muutettiin.
Kummatkin asiat – tai "kohut", jos niin halua sanoa – liittyivät siihen, että niin sanottujen rodullistettujen (toisin sanoen ihmisten, joiden valkoinen valtaväestö väittää edustavan toista rotua, vaikka he ovatkin ihmisiä kaikki) kuvaukseen on viime vuosina kiinnitetty aivan poikkeuksellista huomiota.
On herätty vastustamaan kulttuurista omimista, esimerkiksi sitä, että valtaväestön edustaja esittää alkuperäisväestön edustajaa, suomalainen saamelaista tai valkoihoinen intiaania. Tämä tuntuu ihan järkevältä vaatimukselta, nythän jo nauramme elokuville, joissa Charles Bronsonin tai Chuck Connorsin kaltaiset näyttelijät esittävät intiaanipäälliköitä, puhumattakaan elokuvista, joissa valkoinen mies maa…