Siirry pääsisältöön

Luonnonsuojelun etiikkaa lännen maisemissa

Aldo Leopold: Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (A Sand County Almanac, 1949). Suom. Tapani Kilpeläinen. 212 s. niin & näin.

Luontokirjallisuus on merkittävä osa amerikkalaista kirjallisuutta. Siinä yhdistyvät filosofinen pohdinta ja lyyrinen luontokuvaus, kuten osoittaa luontokirjallisuuden suurin klassikko, Henry David Thoreaun Walden eli Elämää metsässä (1864).
Myöhempiä klassikoita ovat muun muassa Suomessakin viime aikoina muutamalla käännöksellä esiin noussut (ja Ruudinsavussakin laajasti käsitelty) John Muir sekä 1900-luvun puolivälissä vaikuttanut Aldo Leopold (1887–1949). Leopold on ollut Amerikassa merkittävä luontokirjailija, joka on vaikuttanut suuresti ekologiseen ajatteluun, mutta Suomessa hänet on tunnettu huonosti, jos ollenkaan.
Leopold työskenteli Yhdysvaltain liittovaltion hallinnossa riistanvartioinnin päällikkönä ja myöhemmin maanviljelystalouden professorina Wisconsinissa. Hän hankki osavaltiossa asuessaan omistukseensa 80 eekkeriä paljaaksi hakattua ja tulipalojen tuhoamaa marskimaata ja yritti ennallistaa sen. Leopold kuoli sydänkohtaukseen auttaessaan naapurin mailla riehuvan maastopalon sammuttamisessa.
Leopold kirjoitti käytännössä vain yhden ekologiaa käsittelevän teoksen. A Sand County Almanac ilmestyi vuonna 1949, vuosi Leopoldin kuoleman jälkeen hänen poikansa toimittamana. Teos on nyt saatavilla suomeksi Tapani Kilpeläisen toimivana käännöksenä ja filosofiaan keskittyvän niin & näin -kustantamon julkaisemana. Suomennosta ei voi kuin tervehtiä ilolla, monessakin mielessä. 
Leopoldin keskeinen teesi kirjassa on, että ihmisen tulisi puuttua luonnon omiin prosesseihin mahdollisimman vähän. Elävillä olennoilla, kivillä, puilla ja muilla kasveilla on itseisarvo, jota ihmisen ei tule vähätellä. Ihminen ei ole irrallinen luonnosta, vaan osa sitä, ja luontoon tulee suhtautua rakastavasti ja kunnioittavasti. Leopold hylkääkin linkolalaisessa luonnonsuojeluperinteessä näkyvän kahtiajaon ihmiseen ja luontoon.
Kirjan aloitus on huikea taaksepäin kurottava katsaus historiaan, jossa johtolankana on seurata kaadetun puun vuosirenkaita. Kaadettu puu tarjoaa kollektiivisen näkymän Yhdysvaltain historiaan, ja jokaisen vuosikymmenen kohdalla Leopold poimii anekdootin omaisia tapauksia luonnon historiasta Wisconsinin osavaltiossa.
Tämän jälkeen tulee varsinainen almanakkaosuus, kuukausittain eteneviä kuvauksia helposti tulvivan marskimaan luonnosta, sen kasveista ja eläimistä. Leopoldin kuvauksissa ovat luontevasti mukana sekä luonnonhistoria että sivistyshistoria, yhdistettynä syvälliseen tietämykseen etologiasta, geologiasta ja kasviopista. Teoksessa on mukana myös ympäristöä ja sen historiaa käsitteleviä esseen ja matkakirjoituksen välillä liikkuvia kirjoituksia, joissa ollaan muun muassa Arizonassa ja Oregonissa.
Arizonaa ja Uutta Meksikoa käsittelevässä luvussa Leopold kuvaa lännenelokuvista tuttua maisemaa herkästi ja luonnon omia merkkejä tarkkaillen. Leopold kertoo Uudessa Meksikossa olevasta vuoresta, jolla asuu pelottava harmaakarhu. Cowboyt eivät vuorelle mene, ja karhu saa olla rauhassa – kunnes paikalle saapuu edistys, hallituksen turkismetsästäjä. Tämä virittää ansan, johon karhu menee. Kesäkuussa ammutun karhun vuota on kuitenkin "törkyinen, laikukas ja arvoton".
Leopold suree upean karhun turhaa surmaa: "Hänestä jäi vain pääkallo kansallismuseoon ja tieteentekijöiden kiista hänen kallonsa latinankielisestä nimestä." Kuka on laatinut edistyksen säännöt, kysyy Leopold, kun tuloksena on vain surkuhupaista tuhoa?
Oregonissa Leopold tarkkailee maanviljelyksen ja metsänhoidon vaikutusta paikalliseen eläimistöön ja kasvitauteihin: kun hevoset vähenivät, vähenivät myös varpuset ja ne korvautuivat kottaraisella, joka "kukoistaa traktorien vanavedessä". Osavaltion luontoa hallitsee yksivuotinen rikkaruoho kattara, joka on korvannut tupasheinän ja vehnänoraat. Kattaran (Bromus tectorum) voittokulun mahdollisti liikalaiduntaminen, mutta paradoksaalisesti karja ei voi käyttää kattaraa omana ravintonaan, ja lisäksi se on altista tulipaloille.
Leopoldin kynä on lyyrinen luontoa kuvatessaan ja ironinen ihmisen toimintaa kuvatessaan. Hän ei välitä ympäristöestetiikasta, sillä siinäkin luonto asettuu vain tietynlaiseen hyötysuhteeseen ihmiseen nähden, kun siitä haetaan kauneutta ja virkistystä. Ironiaa on myös kuvauksessa aiemmista luonnonsuojelutoimenpiteistä, esimerkiksi Suomessakin tutusta kestäviä riistakantoja koskevasta keskustelusta. Riistakantoja luotaessa kuunnellaan Leopoldin mukaan liikaa metsästäjien näkemyksiä. Hänelle nykyaikainen metsästys onkin pelkkää vapaa-ajanviettoa, jolla ei ole mitään tekemistä elannon hankkimisen kanssa.
Toki Leopoldin näkemykset tulee asettaa Yhdysvaltain tilanteeseen, jossa huvimetsästys ja niiden varaan rakennetut luonnonsuojelualueet ovat olleet merkittävämpiä kuin Suomessa.
Leopold on edelleen radikaali, mutta hän on sitä olematta linkolalainen ihmisvihaaja. Hän ei ehdota, että suurin osa ihmiskunnasta tulisi hävittää, että vapaa ja villi luonto pääsisi jaloilleen. Varsinkaan Linkolan ajatusta vähälukuisesta ihmiskunnan eliitistä Leopold ei tunnu jakavan.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista)

Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää?

Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font.
Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan.
Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaistu Dylan…

”Luoja, mitä mä voisinkaan antaa mun omasta puukosta”

Michael Punke: The Revenant –  Kostaja. Suom. Arto Konttinen. 286 s. Scanria 2016.

Vuoden 2016 vuodenvaihteessa tuli elokuviin Alejandro G. Iñarritun The Revenant, jonka pääosaa esitti Leonardo di Caprio. Elokuva osoittautui todella suosituksi: se sai kolme Oscar-palkintoa sekä useita Golden Globe-, BAFTA- ja muitakin palkintoja.
Kyseinen elokuva perustui yli kymmenen vuotta aiemmin julkaistuun romaaniin, mutta vapaamuotoisesti. Romaanin kirjoittaja oli Michael Punke, joka on historian alaan erikoistunut asiantuntija. Hän on toiminut Montanan yliopiston määräaikaisena professorina ja Montana Quarterly ‑historialehden kirjeenvaihtajana, mutta myös Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja kongressissa sekä Maailman kauppajärjestössä Yhdysvaltain lähettiläänä. The Revenant (2002) on hänen ainoa fiktioteoksensa, mutta sen lisäksi hän on julkaissut kaksi historiateosta, joista toisessa (Fire and Brimstone, 2006) käsitellään vuoden 1917 kaivosonnettomuutta Montanassa ja toisess…