Siirry pääsisältöön

Arvostelu: Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Lännenelokuvia ilman käsikirjoitusta

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.

Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja perusteokseksikin kirja on hieman haparoiva. Suurimpaan osaan vanhoista länkkäreistä suhtaudutaan yliolkaisesti, spageteista hyväksytään vain Leone ja osin Corbucci.
Avola arvottaa elokuvia lähinnä sen mukaan, miten tarkkaan niissä noudatetaan lännen historiallista totuutta ja kansatieteellisiä yksityiskohtia. Mitä mutaisempaa, sen parempaa.
Kyllähän minäkin 1970-luvun mutalänkkäreistä tykkään, ja tykkään 2000-luvun tv-sarjasta Deadwood, mutta pidän myös monesta muunlaisesta länkkäristä. John Waynen kutsuminen taantumukselliseksi tuo mieleen, että osa Avolan tekstistä on ehkä peräisin 1970-luvulta.
Avolan kirjaa vaivaa myös sama mikä monta muutakin elokuvakirjaa sen jälkeen, kun ranskalaiskriitikot 1950-luvulla keksivät auteur-teorian. Aivan kuin ikänsä elokuvista kirjoittaneella miehellä ei olisi hajuakaan siitä, miten elokuvia tehdään. Avolan mukaan ohjaajat tekevät yksinään elokuvan tarinan ja sanoman, ja näyttelijät päättävät omin päin, miten osiaan esittävät.
Käsikirjoittajista mainitaan ensimmäisellä sadalla sivulla vain Peckinpahin käsikirjoittajakumppani Rudy Wurlitzer sekä Leon Uris, joka Avolan mielestä on tehnyt anteeksiantamattoman historiallisen virheen tappamalla Johnny Ringon OK Corralin taistelussa. Tämä yksityiskohtahan ei tietenkään voi olla ohjaajan tai tuottajan tai myöhemmin mukaan palkatun käsikirjoitustohtorin neronleimaus.
Uudemmista elokuvista mainitaan joskus käsikirjoittajakin, mutta esimerkiksi Coenin veljesten ohjaaman ja käsikirjoittaman No Country for Old Men -filmin kohdalla unohdetaan Cormac McCarthyn romaani Vanhojen miesten maa, johon elokuva perustuu.
Postiivista on, että minäkin löysin kirjasta muutaman ennenenäkemättömän elokuvan, joka sietäisi tarkistaa. Se on kuitenkin aina elokuvakirjojen perimmäinen tehtävä: saada lukija kiinnostumaan elokuvista.
Tapani Bagge 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dvd-arvostelu: Hostiles

Yrmy ratsuväkidraama

Hostiles (USA 2017). Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Stuart Cooper. Pääosissa: Christian Bale, Rosamund Pike, Wes Studi. 2 t 7 min. Saatavilla dvd:nä ja mm. Telia TV:ssa. 

Stuart Cooper on aiemmissa ohjaustöissään (Crazy Heart, Rautakaupunki, Black Mass) osoittautunut mielenkiintoiseksi tekijäksi, jonka töitä leimaa miehinen ahdistus. Väkivalta purkautuu esiin vahvana draamallisena elementtinä, mutta samalla Cooper antaa näyttelijöille tilaa.
Hyvä esimerkki tästä on myös Cooperin uusin elokuva, viime vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saanut ratsuväkikuvaus Hostiles. On harmi, että näin hyvää elokuvaa ei tuotu Suomessa elokuvateattereihin, vaan se nähdään täällä vain suoratoisto- ja vuokrapalveluissa sekä dvd:nä. Elokuvan valmistuminen on hyvä esimerkki siitä, että länkkärit ja niiden tematiikka kiinnostavat tuottajia ja näyttelijöitä, mutta sama ei aina näy lippuluukuilla.
Vuoten 1892 sijoittuvan Hostilesin pääosassa Christian Bale on väkivaltaisuudestaan tunnettu rat…

Pääkirjoitus: Länkkäreistä ja sensuurista

Jollain tavalla länkkäreihin liittyvät asiat olivat pinnalla viime keväänä, jolloin tämänkin Ruudinsavun tekemistä jo aloiteltiin. Ensiksi Herra Heinämäki intiaanihahmoineen heivattiin pois Yle Areenasta, ja sitten Laura Ingalls Wilderin nimeä kantavan palkinnon nimeä muutettiin.
Kummatkin asiat – tai "kohut", jos niin halua sanoa – liittyivät siihen, että niin sanottujen rodullistettujen (toisin sanoen ihmisten, joiden valkoinen valtaväestö väittää edustavan toista rotua, vaikka he ovatkin ihmisiä kaikki) kuvaukseen on viime vuosina kiinnitetty aivan poikkeuksellista huomiota.
On herätty vastustamaan kulttuurista omimista, esimerkiksi sitä, että valtaväestön edustaja esittää alkuperäisväestön edustajaa, suomalainen saamelaista tai valkoihoinen intiaania. Tämä tuntuu ihan järkevältä vaatimukselta, nythän jo nauramme elokuville, joissa Charles Bronsonin tai Chuck Connorsin kaltaiset näyttelijät esittävät intiaanipäälliköitä, puhumattakaan elokuvista, joissa valkoinen mies maa…

Sarjakuva-arvostelu: Gottfredsonin levottomat länkkärit

Floyd Gottfredson: Cowboy Mikki. Floyd Gottfredsonin hurjimmat Villin lännen seikkailut. Suom. Antti Hulkkonen. Sanoma Media 2017. 

Aku Ankka ja Carl Barks ovat ohjanneet suomalaisten – ja ehkä muidenkin eurooppalaisten – Disney-harrastusta hiukan vinoonkin suuntaan, ja Mikki Hiiri on jäänyt taka-alalle, vaikka hän (vai se?) onkin Disney-yhtiön tunnetuin yksittäinen hahmo.
Jonkinlaista kulttuurista vinoumaa ovat paikanneet suuret Sanoman julkaisemat kirjat, joihin on koottu Floyd Gottfredssonin sanomalehtistrippejä Mikki Hiiren alkuajoilta 1930- ja 1940-luvuilta: Mikin oma sanomalehti, Vaarallinen Mikki ja Mikki, konnien kauhu. Sarjaa jatkoi viime vuoden lopulla Gottfredsonin Villin lännen seikkailuihin keskittyvä Cowboy Mikki, edeltäjiensä tavoin hyvin koottu ja painettu kokonaisuus.

Osa Cowboy Mikin sarjoista on julkaistu Suomessa aiemminkin esimerkiksi Minä Hessu -kirjassa tai Mikki Hiiren kulta-aika -sarjassa. Osa on ilmestynyt alun perin vain sanomalehdessä, kuten juttu "Hor…