Siirry pääsisältöön

Elokuva-arvostelu: Slow West

Kulttibändin nokkamiehen yliyritteliäs länkkäri

Lännenfilmien luuloteltua kuolemaa ilmeisesti mainostetaan niin paljon, että joidenkin ilmiselvien, laadukkaidenkin lännenelokuvien ensi-iltaa ei tule huomanneeksi. Näin kävi Slow West -nimiselle elokuvalle, joka on ehtinyt nousta jo pieneksi kulttielokuvaksi. Suomessa se julkaistiin dvd:nä; lisäksi se on ollut vuokrattavana viihdepalveluissa. Minkäänlaisia juttuja elokuvasta ei suomalaisissa medioissa ole ollut.
Slow West on kuitenkin ajatuksella tehty ja huolellisesti toteutettu omaperäinen lännenelokuva, joka vertautuu helposti vaikkapa Monte Hellmanin Hän ampui ensin -elokuvaan tai uudemmista Tommy Lee Jonesin The Homesmaniin. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut 1990-luvulla kulttimainetta nauttineen The Beta Bandin nokkamies John Maclean. Joku voi muistaa bändin High Fidelity -elokuvasta, jonka yhdessä kohtauksessa koko levykaupallinen yleisöä innostuu bändin biisistä.
Maclean oli Slow Westiä ennen ohjannut vain pari lyhytelokuvaa, mutta sai esikoispitkäänsä yhdeksi pääosanesittäjäksi ja osatuottajaksi Michael Fassbenderin. Hänen raamikas olemuksensa sopiikin hyvin lännenelokuvaan, vaikka hän onkin ehkä liian hyvännäköinen.
Fassbender on palkkionmetsästäjä, joka törmää Lännessä vaeltavaan Jayyn (Kodi Smit-McPhee). Jay taas on paennut Skotlannista ja etsii Amerikkaan muuttanutta rakastettuaan Rosea. Pojan isä ei ollut hyväksynyt suhdetta, sillä nainen oli Jayta alasäätyisempi. Vaikuttaa vain siltä, että Rose on isänsä kanssa ajautunut rikoksen tielle Villissä lännessä. Fassbender ei ole ainoa Rosen ja hänen isänsä perässä juokseva palkkionmetsästäjä.
Slow Westissä on paljon hyvää, mutta käsikirjoitus on jäänyt liian vähälle huomiolle. Elokuvassa kuljetaan liikaa suoraviivaisesti eteenpäin eikä kiinnitetä riittävästi huomiota juonen käänteisiin. Osa käänteistä tulee sattumanvaraisesti, ilman kehittelyä. Se tietysti korostaa tarinan absurdeja jännitteitä: Villin lännen mittaamattomilla aavikoilla voi tapahtua mitä tahansa. Kusireissulta varsinkin voi päätyä minne tahansa.
Samalla Slow Westissä on paljon sattumanvaraista väkivaltaa, mutta se ei ole itseisarvo, kuten joissain Tarantinon elokuvissa. Lopun ammuskelu on samaan aikaan surumielistä ja koomista. John Maclean ei aikaile tappaa myös tutuksi tulleita henkilöitä, mikä on ilmeisesti nykyään Game of Thronesin aikakaudella tullut normiksi.
Visuaalisesti elokuva on komea, kamera herkuttelee laajoilla maisemilla ja lievästi epätasapainoisilla kompositioilla.
Sundancen elokuvafestivaaleilla palkittu Slow West todistaa sekin omalta osaltaan, että lännenelokuva on kaikkea muuta kuin kuollutta – se kestää myös hiukan liian yriviritetyt taiteelliset kokeilut.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dvd-arvostelu: Hostiles

Yrmy ratsuväkidraama

Hostiles (USA 2017). Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Stuart Cooper. Pääosissa: Christian Bale, Rosamund Pike, Wes Studi. 2 t 7 min. Saatavilla dvd:nä ja mm. Telia TV:ssa. 

Stuart Cooper on aiemmissa ohjaustöissään (Crazy Heart, Rautakaupunki, Black Mass) osoittautunut mielenkiintoiseksi tekijäksi, jonka töitä leimaa miehinen ahdistus. Väkivalta purkautuu esiin vahvana draamallisena elementtinä, mutta samalla Cooper antaa näyttelijöille tilaa.
Hyvä esimerkki tästä on myös Cooperin uusin elokuva, viime vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saanut ratsuväkikuvaus Hostiles. On harmi, että näin hyvää elokuvaa ei tuotu Suomessa elokuvateattereihin, vaan se nähdään täällä vain suoratoisto- ja vuokrapalveluissa sekä dvd:nä. Elokuvan valmistuminen on hyvä esimerkki siitä, että länkkärit ja niiden tematiikka kiinnostavat tuottajia ja näyttelijöitä, mutta sama ei aina näy lippuluukuilla.
Vuoten 1892 sijoittuvan Hostilesin pääosassa Christian Bale on väkivaltaisuudestaan tunnettu rat…

Pääkirjoitus: Länkkäreistä ja sensuurista

Jollain tavalla länkkäreihin liittyvät asiat olivat pinnalla viime keväänä, jolloin tämänkin Ruudinsavun tekemistä jo aloiteltiin. Ensiksi Herra Heinämäki intiaanihahmoineen heivattiin pois Yle Areenasta, ja sitten Laura Ingalls Wilderin nimeä kantavan palkinnon nimeä muutettiin.
Kummatkin asiat – tai "kohut", jos niin halua sanoa – liittyivät siihen, että niin sanottujen rodullistettujen (toisin sanoen ihmisten, joiden valkoinen valtaväestö väittää edustavan toista rotua, vaikka he ovatkin ihmisiä kaikki) kuvaukseen on viime vuosina kiinnitetty aivan poikkeuksellista huomiota.
On herätty vastustamaan kulttuurista omimista, esimerkiksi sitä, että valtaväestön edustaja esittää alkuperäisväestön edustajaa, suomalainen saamelaista tai valkoihoinen intiaania. Tämä tuntuu ihan järkevältä vaatimukselta, nythän jo nauramme elokuville, joissa Charles Bronsonin tai Chuck Connorsin kaltaiset näyttelijät esittävät intiaanipäälliköitä, puhumattakaan elokuvista, joissa valkoinen mies maa…