Floyd Gottfredson: Cowboy Mikki. Floyd Gottfredsonin hurjimmat Villin lännen seikkailut. Suom. Antti Hulkkonen. Sanoma Media 2017. Aku Ankka ja Carl Barks ovat ohjanneet suomalaisten – ja ehkä muidenkin eurooppalaisten – Disney-harrastusta hiukan vinoonkin suuntaan, ja Mikki Hiiri on jäänyt taka-alalle, vaikka hän (vai se?) onkin Disney-yhtiön tunnetuin yksittäinen hahmo.
Jonkinlaista kulttuurista vinoumaa ovat paikanneet suuret Sanoman julkaisemat kirjat, joihin on koottu Floyd Gottfredssonin sanomalehtistrippejä Mikki Hiiren alkuajoilta 1930- ja 1940-luvuilta: Mikin oma sanomalehti, Vaarallinen Mikki ja Mikki, konnien kauhu. Sarjaa jatkoi viime vuoden lopulla Gottfredsonin Villin lännen seikkailuihin keskittyvä Cowboy Mikki, edeltäjiensä tavoin hyvin koottu ja painettu kokonaisuus.
Osa Cowboy Mikin sarjoista on julkaistu Suomessa aiemminkin esimerkiksi Minä Hessu -kirjassa tai Mikki Hiiren kulta-aika -sarjassa. Osa on ilmestynyt alun perin vain sanomalehdessä, kuten juttu "Hornanlaakson Lepakko", joka ilmestyi Helsingin Sanomissa vuonna 1934. Osaa sarjoista ei kuitenkaan ole koskaan aiemmin täällä julkaistu, kuten "Billy Hiiri", jossa Mikkiä luullaan verenhimoiseksi pyssysankariksi.
Gottfredsonin ja hänen käsikirjoittajiensa Ted Osbornen, Merrill De Marisin ja Bill Washin tyylilaji on reipas parodia. 1930-luvun lännenelokuvat olivat suurelta osin B-elokuvia, joissa sankarit kohtaavat naamioituja pahiksia, karjavarkaita ja pyssysankareita. Vuosikymmenen muotivillitys olivat laulavat cowboyt. Pahiksilla on erikoisia nimiä, kuten Thunderbolt Kid tai One-Shot Mallory. Näitä ilmiöitä Cowboy Mikin sarjoissa pilkataan, kliseet viedään äärirajoille saakka.
Se tekee samalla sarjakuvat aika oudon tuntuisiksi. En tiedä, mitä ajattelee lukija, joka ei tunnista Gottfredsonin viittauskohteita millään tavalla. Ehkä se saa ne vaikuttamaan vielä absurdimmilta.
Varhaisimmissa sarjoissa, "Autiolaaksossa" (1930) ja "Hukka-Haukkusen jäljillä" (1933), näkyy liian paljaana myös se, että jutut ovat ilmestyneet päivittäisinä strippeinä, jolloin Gottfredson tai käsikirjoittajat eivät ole viitsineet tai ehtineet miettiä jatkuvuutta tai rytmitystä. Cowboy Mikki -kirjan juttuja ei ole alun perin tarkoitettu luettavaksi yhtenäisinä kokonaisuuksina, ja näin kirja muodostuu toisteiseksi ja väliin rasittavaksikin kokemukseksi.
Kirjan parhaat jutut voivat olla Bill Walshin käsikirjoittamat "Billy Hiiri" ja "Hytinälän haamut" (1949), joissa on jo nykyaikaisempaa tarinallista yhtenäisyyttä. Yhtenäiseltä vaikuttaa myös kirjan viimeinen juttu "Mikki Hiiri Kultakylän sheriffinä" (1937). Sarjoissa näkyy myös Gottfredsonin tyylin kehitys ensimmäisistä kulmikkaista sarjoista 1940-luvun sulavampaan viivaan.
Antti Hulkkosen suomennos on viitseliäs, mutta silti käännöksessä häviävät elokuvista ja kirjoista tutun cowboyslangin vivahteet. Näin horisontista katoaa myös yksi parodian kohde.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti