Siirry pääsisältöön

Arvostelu: Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan; Tasangon kaupungit

McCarthyn vaikeaselkoista trilogiaa

Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan. Suom. Erkki Jukarainen. 504 s. WSOY, 2015 (julkaistu alun perin vuonna 1995).
Cormac McCarthy: Tasangon kaupungit. Suom. Kaijamari Sivill. 350 s. WSOY, 2015.

Cormac McCarthyn Rajaseutu-trilogian toinen ja kolmas osa ilmestyivät suomeksi syksyllä 2015, vuosi trilogian ensimmäisen osan Kaikki kauniit hevoset jälkeen. Toinen osa Matka toiseen maailmaan suomennettiin itse asiassa jo vuonna 1995 vain muutama vuosi alkuperäisteoksen jälkeen. Nyt se on julkaistu uusintapainoksena yhtä aikaa kolmannen osan eli Tasangon kaupunkien kanssa, mikä onkin mainio ratkaisu. Erkki Jukaraisen 1990-luvun suomennokseen ei nähtävästi ole juurikaan puututtu, vain espanjankielinen sanasto on lisätty teoksen loppuun. Selviä häiritseviä eroja suomennoksissa eri osien välillä ei myöskään ole havaittavissa.
Voisi hyvin kuvitella, että Matka toiseen maailmaan on se syy, miksi McCarthy ei Suomessa vielä 1990-luvulla päässyt suosioon. Teos on selvästi tämän trilogian hankalin ja myös laajin osa ja muutenkin raskaimpia McCarthyn teoksia. Tarina kyllä käynnistyy sujuvasti nuorten veljesten elämän kuvauksella ja suden metsästys -tarinalla, mutta mitä pitemmälle päästään, sitä enemmän lukija alkaa ihmetellä jutun juonta ja tarinan tarkoitusta. Pääjuoni, joka tuntuu vielä vaihtuvan teoksen aikana, saa seurakseen pitkiä ”monologitarinoita”, jotka päähenkilö Billy Parham kuulee tapaamiltaan henkilöiltä. Ihan vähällä eivät näiden sivutarinoiden merkitykset lukijalle avaudu, varsinkin kun ne ovat niin laajoja.
Tarina on synkempi ja murheellisempi kuin trilogian ensimmäinen osa. Muutoin tarinan puitteet ovat tuttua McCarthya: luonnon kauneus ja sen riippumattomuus ihmisestä, karu dialogi (välillä jää jopa epäselväksi, kuka puhuu), kaksikielinen replikointi (espanjaa on runsaasti), päähenkilö on alle kaksikymppinen mies ja kerronta on lakonista. Trilogian pääteema tuntuu olevan elämänhallinnan mahdottomuus.
Samaan tyyliin, mutta hieman ilmavammin kulkee myös trilogian kolmas osa. Siinä ensimmäisen ja toisen osan päähenkilöt John Grady Cole ja Billy Parham ovat päätyneet samalle ranchille cowboyiksi. Molempien menneisyys on murheellinen, mutta siihen ei juuri viitata, mikä myös mahdollistaa trilogian osien lukemisen itsenäisinä teoksina. Miesten tulevaisuuskaan ei ruusuiselta näytä, koska cowboy-elämänmuoto alkaa hiipua. Tarinan keskushahmoksi nousee hieman enemmän ”hevoshullu” John Grady, joka rakastuu traagisesti ilotalon tyttöön, jolla on epilepsia mitä John Grady ei tiedä. Billykin kuitenkin kantaa tarinaa, ja ihan lopussa tapahtuu vielä suuri, hieman kummallinen aikahyppy (tyyliin ”kuinkas sitten kävikään”).
Tasangon kaupungit on joka tapauksessa selvästi jouhevampi kuin edellinen osa. Replikointia on jonkin verran enemmän, mikä vie tarinaa nopeammin eteenpäin. Jopa tietynlaisia huumorinpilkahduksia on havaittavissa, mutta loppujen lopuksi tarina ei ole yhtään valoisampi kuin trilogian aiemmat osat.
Pelkästään länkkäreitä lukeville McCarthyn trilogiaa on vaikea suositella, mutta vähänkin laajemmin kirjallisuudesta kiinnostuneille se on mielenkiintoinen tuttavuus. Helppoa sen lukeminen ja ymmärtäminen ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta poikkeuksellisella tyylillään se on hyvin inspiroiva.
Ossi Kokko

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista) Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää? Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa. Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font. Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan. Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaist...

Winnetou ja Saksan länkkärimaakarit

Alkua Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Winnetou-elokuvia.  Karl Mayn teoksiin perustuvat lännenelokuvat olivat valtavan suosittuja 1960-luvulla, mutta kestävätkö ne enää katsomista?  Kirpputorilta tarttui käteen jokin aika sitten erikoisen oloinen DVD-boksi: saksalaisia Karl Mayn teoksiin perustuvia elokuvia, levyjä yhteensä kahdeksantoista. En ole koskaan lukenut Mayn kirjoja, ellen sitten niin nuorena etten muista sitä, mutta tiedän hänet tietenkin maineelta: saksalainen 1800-luvun lopun seikkailukirjailija, joka kirjoitti kaukomaille sijoittuvia teoksia käymättä niissä koskaan.  Boksissa oli kaikenlaisia eksoottisia seikkailuelokuvia, mutta eniten minua kiinnostivat Winnetou-lännenelokuvat, osittain myös siksi, että ne olivat ainoita, joissa oli tekstitys tai englanninkielinen dubbaus. Winnetoun tunsin 1970-luvulla julkaistusta sarjakuvasta, jota lueskelin pienenä muutamaan otteeseen. En muistaakseni pitänyt siitä suuremmin ja se olikin ehkä enemmän lajia ...

Ruudinsavu 1/2025: pääkirjoitus

  Taylor Sheridan 1883 Yellowstonen ja American Primevalin suosiosta Kuten olen usein ennenkin tällä palstalla sanonut, televisio ja suoratoisto ovat länkkärien paras turva tällä hetkellä. Tästä on Ruudinsavussa todisteena pitkä juttu käsikirjoittaja ja ohjaaja Taylor Sheridanin Villiin länteen ja nykylänteen liittyvistä elokuvista ja sarjoista, joihin hän on saanut vanhojen länkkärien tunnelmaa yhdistettynä nykyaikaisiin näkemyksiin. Yellowstone ja sen esisarjat 1883 ja 1923 ovat olleet monien perinteisten länkkärifanien suosiossa, mutta niissä näkyy myös kriittinen asenne suhteessa maskuliiniseen uhoon ja machoiluun. Sheridan on onnistunut tuplaamaan katsojaluvut kuvatessaan kovapintaisia cowboyta ikään kuin puolueettomasti: heitä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. (Tosin Sheridan vaikuttaa Yellowstonen nelos- ja vitoskaudella kallistuneen ihailun puolelle, kun on itse ruvennut enenevässä määrin näyttelemään sarjassa ja esittelee lihaksiaan ja ratsastustaitojaan.) Yellowstone n...