Ruudinsavun juttuja

Ruudinsavun numero 1/2021 esittelee aiempien numeroiden tyyliin yhden vuosikymmenen länkkäreitä, tällä kertaa vuorossa ovat 1990-luvun länkkärit. Tässä aluksi elokuvakatsauksen aloitus sekä kolme ensimmäistä tekstiä.  1990-luvun länkkärit Surkeana pidetyn 1980-luvun jälkeen 1990-luku oli yksi lännenelokuvan kultakausista, jolloin tehtiin useita kiinnostavia, suosittuja ja hyvänä pysyneitä teoksia. Vuosikymmenen alkuvuosiin osui monia täysosumia, joista edelleen puhutaan.  Vähemmistöt nousivat esille vuosikymmenen aikana. Kevin Costnerin jättimenestys Tanssii susien kanssa nosti alkuperäiskansoja esille, vaikka tarinan sankarina oli edelleen valkoinen mies. Mario Van Peeblesin rotutietoinen Posse oli tuskastuttava epäonnistuminen, mutta Maggie Greenwaldin pienimuotoinen Little Jon balladi kuvasi samastuttavasti yksinäisen naisen tuskaa Villissä lännessä. Vuosikymmenen länkkäribuumi kesti vuodet 1990–1995. Vuonna 1999 nähtiin vielä yksi annos länkkäreitä, mutta Ang Leen kiinnostava Pah

  Nykylänkkärit, 1990-luvun keskeinen genre?  Moni ei hyväksy nykyaikaan sijoittuvia elokuvia länkkäreiksi, mutta ne ovat kuitenkin oleellinen osa elokuvan ja kirjallisuuden historiaa, kuten osoittavat esimerkiksi Edna Ferberin Jättiläinen ja siitä tehty elokuva, Edward Abbeyn Lonely Are the Brave ja David Millerin siitä ohjaama elokuva Ratsasta viimeinen taival , Larry McMurtryn The Last Picture Show ja Peter Bogdanovichin filmatisointi, Annie Proulx'n novelli "Brokeback Mountain" ja Ang Leen siitä tekemä elokuva.  Toki suurimmassa osassa näistä ei taistella intiaaneja vastaan tai harjoiteta kaksintaisteluja saluunan edessä. Pääosassa ovat usein ihmissuhteet.  Jostain syystä 1990-luvulla tehtiin useita lännenelokuvan raamit jollain lailla täyttäviä lähimenneisyyteen tai nykyaikaan sijoittuvia kuvauksia. Osa on kovaotteisia rikos- ja action-elokuvia, kuten Roberto Rodriguezin esikoisohjaus El Mariachi (1992) ja sen jatko-osa Desperado (1995). Osa harppaa jopa kauhun pu

Kirjailija Max Evansia käsittelevän artikkelin alkua:  Suomentamattomia länkkäriklassikoja 5:  Max Evans: The Hi Lo Country Nykylänkkäri on ongelmallinen käsite. Länkkärin, westernin, lajityyppi on yleensä kytketty rajaseutuun, ja rajaseutu, frontier, on historiallisesti muuttuva. Enää rajaseutua ei ole, ole ollut pitkään aikaan. Kaikki on valloitettu. Monet länkkärithän kertovat siitä epämääräisestä tuskasta, joka syntyy, kun ei ole mitään valloitettavaa.  Mistä nykylänkkäri sitten voisi kertoa, jos se kertoo ajasta, jolloin rajaseutua ei enää ole?  Max Evansin tuotanto on yksi vastaus. Evansin kirjojen länkkäriluonnetta tuskin kukaan kiistää, ja hänen romaaneistaan tehdyt elokuvat luokitellaan käytännössä aina länkkäreiksi, vaikka niissä liikutaankin kirjoitusajassa tai aivan lähimenneisyydessä, Evansin tapauksessa 1930- ja 1940-luvuilla. Tällainen on esimerkiksi Evansin ehkä tunnetuin romaani, The Hi Lo Country , josta valmistui elokuva osana 1990-luvun länkkäribuumia. Siinä seurata

Sanomalehtikatsaus lännessä News of the World. Ohjaus: Paul Greengrass. Käsikirjoitus: Paul Greengrass ja Luke Davies. 118 min. 2021. Brittiläinen ohjaaja Paul Greengrass tunnetaan parhaiten vetävistä toimintaelokuvista, kuten Jason Bourne -sarjasta. Hänen Netflix-kaapelikanavalle ohjaamansa lännenelokuva News of the World on kuitenkin aivan toista maata. Elokuva perustuu Paulette Jilesin samannimiseen romaaniin vuodelta 2016. Pääosaa esittävä Tom Hanks on kapteeni Kidd. Ei samanniminen merirosvo vaan Konfederaatin veteraani Jefferson Kyle Kidd, joka sodan jälkeen elättää itseään kulkemalla ympäri länttä lukemassa ihmisille mielenkiintoisia uutisia sanomalehdistä. Lukutaidottomuus ei ollut harvinaista vielä elokuvan tapahtumavuonna 1870 ja myös sanomalehdet olivat harvinaista herkkua rintamailla, joten ääneen lukijalle oli kysyntää. Matkoillaan Kidd törmää kiowa-intiaanien nuorena kaappaamaan saksalaisemigranttien tyttäreen. Paperien mukaan vaalean tytön alkuperäinen nimi on Johanna,

  Viidestilaukeavat -hakuteos esittelee vähemmän tunnettuja yhdysvaltalaisia länkkärinovellisteja. Teos kiusoittelee lukijaansa, sillä esiteltyjen kirjoittajien novelleja löytyy suomeksi lähinnä vuosikymmenten takaisista seikkailulehdistä. Juri Nummelinin Viidestilaukeavat,  alaotsikostaan Länkkärinovelleja lukemistolehdistä , huolimatta ei sisällä novelleja. Teos koostuu lyhyistä kirjailijaesittelyistä. Usein todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja ihmiskohtalot voittavat kiinnostavuudessaan ainakin geneerisimmät fiktiiviset teokset. Viidestilaukeavat on jatko-osa Kuudestilaukeavat -kirjalle. Kuudestilaukeavat -teoksessa esitellään tunnetumpia amerikkalaisia western-kirjailijoita, sellaisia, joiden teoksia löytyy tasaisesti Suomenkin divareista. Viidestilaukeavat keskittyy vähemmän tunnettuihin ja Suomessa lähinnä seikkailulehdissä julkaistuihin kirjailijoihin.  Lukijaa pommitetaan kiinnostavilla tekijöillä, teoksilla ja aihealueilla. Esimerkiksi se, että siipiratasaluksilla ja rautat

Ruudinsavun numerosta 2/2020 tuli melkein vaivihkaa sarjakuvaspesiaali, sillä se sisältää kolme pitkää juttua Sinitakeista, Pecos Billista ja Punaniskasta. Tässä Anssi Hynysen Sinitakit-jutun alkua.   (Tästä välistä on jäänyt postaamatta parin numeron juttuja, älkää välittäkö siitä.)  Ei ole mikään ihme, että parhaat lännensarjakuvat voivat olla yhtä hyvin eurooppalaisia kuin amerikkalaisia: niin tuttu on klassinen Lännen kuvasto lähes kaikille maapallon asukkaille. Mutta kuinka käy, kun aiheeksi valitaan verinen veljessota Amerikan mantereella ja toteutustavaksi enimmäkseen huumoriin keskittynyt ”pottunokka”-sarjakuva? Sinitakkien tätä kirjoitettaessa jo 52 vuotta jatkunut huippusuosio osoittaa, että tästäkin lähtökohdasta voidaan luoda kestävää ja laadukasta viihdettä. Alkuvuodet Kun Morrisin ja Goscinnyn Lucky Luke siirtyi Dupuis’lta Dargaud’lle 1960-luvun loppupuolella, jäi Spirou-lehteen suuren lännensarjakuvan kokoinen aukko. Käsikirjoittaja, belgialainen Raoul Cauvin synnytti tu

Juri Nummelin on edennyt suomentamattomien lännenkirjaklassikoiden sarjassaan Charles Neiderin The Authentic Death of Hendry Jonesiin, joka ilmestyi alun perin vuonna 1956. Se on verhottu kertomus Billy the Kidin vaiheista, ja siihen perustuu Marlon Brandon ainoa ohjaustyö, Vihan riivaama (The One-Eyed Jacks, 1961). Tässä artikkelin alkua.  Billy the Kid on yksi lännenfiktion perushahmoja: nuori kapinallinen, joka ryhtyy rikolliseksi. Billy the Kidin hahmoon liittyy paljon romantiikkaa, joka ei nykykatsojasta tai -lukijasta ole enää perusteltua, mutta hahmon historiaan liittyy edelleen niin paljon epäselvyyksiä, että kaikenlaiselle romantisoinnille on ollut tilaa.  Yksi varhaisista yrityksistä murtaa Billy the Kidin peittämää utuista verhoa oli kirjailija ja tutkija Charles Neiderin romaani The Authentic Death of Hendry Jones . Se kertoo peitellysti Billy the Kidin viimeisisistä vaiheista, mutta tekee sen autenttisen tuntuisella puheenomaisella kerronnalla ja kuvaamalla väkivallantekoj

Ruudinsavun 2/2020 pääjuttu on itsestäänselvästi Wallu Vaalion pitkä muistelu Punaniska-sarjakuvan tekemisestä. Mainiota tekstiä kuvittavat hienot näytteet sarjasta vuosien varrella, tässä jutun alkua.  Äänestä piirroshahmoksi Punaniskalla on vahva musikaalinen tausta. Hän ilmestyi ensimmäisen kerran ääniaalloille jo 1980-luvun lopulla, kun Rauli Rallu Nordberg aloitti Rytmiradio Lahti -nimisellä radiokanavalla Punaniska-nimimerkillä kantriohjelman. Punaniskaa ennen Rauli Nordberg oli tullut tutuksi paitsi musiikkiharrastuksestaan, myös useista sarjakuvallisista tekemisistä: Raulin vetämä Kalletuotanto Oy syndikoi suomalaisia sarjakuvia lehtiin hyvällä menestyksellä, Helsingin Sanomien sunnuntainumeroissa pyöri Raulin kirjoittama ja piirtämä Taneli-sarjis ja menestystä oli miehelle tullut Kemin sarjakuvakilpailuissakin. Punaniskan siirtyminen radioäänestä piirroshahmoksi toi mukaan toisen sarjakuvantekijän, Harri Wallu Vaalion. Rauli ei raaskinut itse piirtää riittävän rumaa ja epämusi

Ruudinsavun sarjakuvaspesiaalin 2/2020 täydentää Kari Elkelän juttu italialaisesta Pecos Bill -sarjakuvasta. Tässä siitä alkua.  Pecos Bill -sarjakuvalehti aloitti Italiassa vuonna 1949 Guido Martinan käsikirjoittamana ja Raffaele Paparellan piirtämänä. Jatkossa mukaan tuli useita muitakin piirtäjiä. Suomessa Pecos Billin julkaiseminen alkoi vuonna 1953 ja lehti saavutti nopeasti suuren suosion, jonka taustalla olivat loisteliaat värit, huikeat maisemat, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja vauhdikkaat tarinat. Pecos Bill -sarjakuvalehden kultakausi oli Suomessa 1953–1961, jolloin julkaistiin 163 numeroa. Pecos Billin tarina kulkee hengästyttävästi jännittävästä tilanteesta toiseen. Lukija saa seurata takaa-ajoja, vangitsemisia ja mielikuvituksellisia pakoja. Mukana on valepukuja, kaksoisolentoja, juonittelua, petkutusta ja syyttömänä epäiltyjä. Uhkana on tämän tästä kidutus, uhrikuolema ja hukkuminen. Usein toistuvissa taisteluissa ja kamppailuissa monet haavoittuvat ja jotkut jopa kuole