Ruudinsavun juttuja

Tämä on jälleen kerran alkuperäinen pidempi versio lehden pääkirjoituksesta. Lopussa muutamia huomioita lehdestä, ja tekstin jälkeen muita Ruudinsavun juttuja, lähinnä kirja-arvioita.  Ruudinsavulle onnitteluja! Näinhän siinä sitten kävi, että Ruudinsavua on tehty jo kymmenen vuotta. Sopii onnitella! Suomen Länkkäriseura perustettiin lähes vahingossa syys- tai lokakuussa 2001. Tapahtumien ketju alkoi siitä, kun tämän kirjoittaja oli julkaissut esikoisteoksensa Pulpografia , joka esittelee yli 300 amerikkalaista kioskidekkaristia. Suomen Dekkariseuran julkaisemaa tehdessäni huomasin, että monet kiinnostavat ja laadukkaat kioskikirjailijat olivat tehneet myös länkkäreitä, ja puhuin ystäväni, kirjailija Tapani Baggen kanssa asiasta. Pohdimme, että jatko-osa Pulpografialle pitäisi tehdä, mutta sille ei ole kustantajaa. Tapani sanoi: "Senhän julkaisee tietenkin Suomen Länkkäriseura!" Tuohan oli selvä heitto, mutta useasti heittoihin kannattaa tarttua. Kyselin muutamia tuttu

Aarresaaren kirjoittaja Kaliforniassa Robert Louis Stevenson: Harrastelijasiirtolainen sekä Tasankojen halki. Suom. Ville-Juhani Sutinen. 217 s. Savukeidas 2011. Robert Louis Stevenson tunnetaan nykyään lähinnä parin kauhu- ja seikkailuromaanin kirjoittajana: Tri Jekyll ja Mr. Hyde ja Aarresaari ovat kirjoja, joita edelleen luetaan. Ja on syytäkin lukea, koska kummassakin Stevenson osoittaa taitonsa luoda ajan kulutusta kestäviä, lähes myyttisiä henkilöhahmoja ilman että ne ovat stereotyyppejä. Lisäksi varsinkin Tri Jekyll ja Mr. Hyde on erinomainen tarinankuljetuksen opas, jossa Stevenson näyttää osoittelematta, miten lukija saadaan koukkuun ja miten syvällinen tarina saadaan lopetettua pienessä sivumitassa. Mutta Stevenson oli myös aikansa oppinut esseisti ja matkakirjailija. Stevensonin miellyttävästi polveilevista esseistä on aiemmin saatu suomeksi pieni valikoima Kävelyretkistä (1997) sekä pari näytettä kirjassa Itsemurhaklubi (2010). Savukeitaan matkakirjallisuuden klassi

Muirin kävelypäiväkirja 1860-luvulta Slow-ajattelun ytimessä John Muir: Pitkä kävely Meksikonlahdelle (The Thousand-Mile Walk to the Gulf, 1916). Suom. Jussi Korhonen. 175 s. Basam Books. Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on jo kauan vaikuttanut niin sanottu luontokirjallisuuden lajityyppi. Sen tunnetuin edustaja on Henry David Thoreau, jonka ikivihreä klassikko Walden (1854) ilmestyi vuoden 2010 puolella uutena suomennoksena nimellä Elämää metsässä . Thoreaun elinpiiri oli vahvasti Yhdysvaltain itäosissa, mutta hänen osuuttaan amerikkalaisen kirjallisen kulttuurin luontosuhteessa, rajaseutuajattelusta puhumattakaan, ei voi väheksyä. Thoreau ei ole yksin. Hänen jalanjäljissään liikkui merkittävä luonnonsuojelija, muun muassa Yosemiten luonnonpuiston ja Sierra Club -luonnonsuojelujärjestön perustamiseen vaikuttanut John Muir. Vuosina 1838-1914 eläneen Muirin päiväkirjamuotoinen A Thousand-Mile Walk to the Gulf ilmestyi viime kesänä suomeksi nimellä Pitkä kävely M

Ruudinsavussa on myös monen jutun laajahko katsaus keskeisiin länkkärisarjoihin, tässä maistiaisena Tapani Baggen kirjoittama Maverick. Muita kokonaisuudessa esiteltyjä sarjoja ovat mm. Rifleman, Wanted Dead or Alive, The Texan ja Gunsmoke. Maverick Villin lännen vastarannankiiski Käsikirjoittaja-tuottaja Roy Huggins loi Maverickin kirjoitettuaan vuoden verran klassista lännensarjaa Cheyenne. Hän tahtoi tehdä anti-westernin. Pääosaan hän halusi James Garnerin, jonka hän tiesi osaavan näytellä komediaa vakavalla naamalla. Huggins teki Bret Maverickista juonikkaan huijarin ja päältä katsoen pelkurimaisen pelurin. Garnerin piti pukeutua mustaan, koska perinnelänkkäreissä se oli roistojen väri. Maverickia tehtiin 1957-62. Heti alkuun huomattiin, että yhden jakson kuvaamisen meni toista viikkoa, joten tarvittiin vuoroviikoin esiintyvä toinen päätähti. Bretin veljeksi Bartiksi valittiin Jack Kelly, joka siviilissä oli kuulemma hauskempi kuin Garner. Kameran edessä hän vaikutti kuitenk

Ukkostuuli vihdoin Suomeen Egmont Kustannus on lanseerannut Pulp-sarjassaan uuden lännensarjan nimeltä Ukkostuuli . Kyse on Italiassa vuonna 1997 aloittaneesta Magico Vento -sarjasta, jossa yhdistetään perinteistä lännen meininkiä ja intiaanien yliluonnollisia aineksia. Sarjan päähenkilö on nimeltään Ned Ellis, joka on selviytynyt ihmeen kaupalla roistojen järjestämästä veturin räjäytyksestä, saanut muistinmenetyksen, päätynyt intiaanien hoivaan ja lopulta noussut heidän poppamiehekseen. Ukkostuuli muistuttaa ulkonäöllisesti erehdyttävästi Daniel Day-Lewisia elokuvasta Viimeinen mohikaani (1992), mikä ei suinkaan ole sattumaa. Sarja on päättynyt Italiassa vuonna 2010. Opuksessa julkaistaan sarjan kolme ensimmäistä tarinaa. Ensimmäinen ja viimeinen on mm. Tex Willeristä tutun Jose Ortizin piirtämä. Keskimmäisen tarinan kuvituksesta vastaavat hieman tuntemattomammat Giuseppe Barbati ja Bruno Ramella. Kuvitus on kauttaaltaan komeaa mutta silti juuri vanhan kuvittajamestari Ortizin si

Kymmenennen ilmestymisvuotensa kunniaksi Ruudinsavun toimitus pyysi joukolta ihmisiä kommentteja ja kuvauksia heidän suosikkilänkkäreistään. Tarkoitus ei ollut, että kaikki puhuisivat elokuvista, mutta suurin osa kuitenkin teki näin. Tässä maistiaisena tamperelaisen filosofian tutkijan Tuukka Tomperin kommentti: Westerneistä olen pitänyt aina, varhaisimmista uusimpiin, valheellisimmin nostalgisista kyynisimmin realistisiin, nykyään yhtenä ainoista genre-elokuvatyypeistä, joita jaksan katsoa. On kuitenkin nostettava lapsuusmuistot elokuvallisten ansioiden edelle: Daniel Boone- ja Davy Crockett -tv-sarjat (joissa molemmissa Fess Parker pääosassa ja lukuisia muita samankaltaisuuksia), jotka YLEllä pyörivät uusintoina joskus 70-luvun kesinä innostaen vaanintaretkille metsään puuluodikko kainalossa -- ja joiden vuoksi nahkainen hapsupaita oli lapsuuden suurimpia aarteita. "Katse kuin kotkalla ja voimaa niin, Että laajalle mainittiin. Ampunut syrjään hän ei maalistaan Istuen uljaa

Ruudinsavussa julkaistiin myös Anssi Hynysen uusi käännös Fredrika Runebergin yli 150 vuotta vanhasta novellista "Intiaanivaimo", jota voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä suomalaisena länkkärinä. Tässä tarinan ja Runebergin esittelyä: Ensimmäinen suomalainen lännentarina? Ruudinsavussakin on välillä kirjoiteltu siitä, mikä on ollut ensimmäinen suomalainen Pohjois-Amerikkaan sijoittuva historiallinen ja fiktiivinen tarina. Aiemmin ensimmäiseksi lännentarinaksi arveltiin Suonion eli Kaarle Krohnin pientä kertomusta kirjasta Kuun tarinoita , jossa ollaan Amerikan sydänmailla "amerikkalaisessa farmissa". Vielä vanhempi on kuitenkin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin vaimona tunnettu, mutta myös oman mittavan tuotannon luonut Fredrika Runeberg, jonka tarina "Indianens qvinna" ilmestyi ensi kerran Litteraturblad-lehden numerossa 10/1857. Kirjoittajan nimimerkkinä oli -a -g eli ajan yleiseen tapaan nimien viimeiset kirjaimet. "Indianens qvi

ITE-länkkäri tarjoaa kaikkea Reino Mäkelä: Kynä. 58 s. Lempo Kustannus 2011. Reino Mäkelän Kynä on monellakin tapaa niin hämmentävä teos, ettei tiedä mistä aloittaisi. Ehkä aluksi voi mainita sen, että kyse on yli 70-vuotiaan miehen esikoisteoksesta, jolla Mäkelä pääsisi Guinnessin ennätyskirjaan, jos siellä lueteltaisiin vanhimpia debytoivia sarjakuvantekijöitä. Kiitos kuuluu P. A. Manniselle, joka rohkaisi Mäkelää jatkamaan työtään - jo 1980-luvulla, jolloin Mäkelä näytti Manniselle ensimmäisiä sivuja sarjakuvastaan! Toiseksi voi sanoa, että kyse on todellakin lännensarjakuvasta. Kyse ei tosin ole aivan tavanomaisimmasta länkkäristä, mutta siitä kohta enemmän, nyt riittänee, että lajityypiksi tarkentuu satiirinen seksilänkkäri. Kolmas hämmentävä seikka on tekijän tyyli, joka on opittu 50-60-luvuilla kirjekurssien avulla, mutta joka tuntuu ahtaudessaan koko ajan pakenevan määrittelyjä. Lopuksi voi vielä todeta, että Reino Mäkelä asettuu luontevasti samaan sarjaan vaikkapa Kale