Kymmenennen ilmestymisvuotensa kunniaksi Ruudinsavun toimitus pyysi joukolta ihmisiä kommentteja ja kuvauksia heidän suosikkilänkkäreistään. Tarkoitus ei ollut, että kaikki puhuisivat elokuvista, mutta suurin osa kuitenkin teki näin. Tässä maistiaisena tamperelaisen filosofian tutkijan Tuukka Tomperin kommentti:
Westerneistä olen pitänyt aina, varhaisimmista uusimpiin, valheellisimmin nostalgisista kyynisimmin realistisiin, nykyään yhtenä ainoista genre-elokuvatyypeistä, joita jaksan katsoa. On kuitenkin nostettava lapsuusmuistot elokuvallisten ansioiden edelle: Daniel Boone- ja Davy Crockett -tv-sarjat (joissa molemmissa Fess Parker pääosassa ja lukuisia muita samankaltaisuuksia), jotka YLEllä pyörivät uusintoina joskus 70-luvun kesinä innostaen vaanintaretkille metsään puuluodikko kainalossa -- ja joiden vuoksi nahkainen hapsupaita oli lapsuuden suurimpia aarteita.
"Katse kuin kotkalla ja voimaa niin,
Että laajalle mainittiin.
Ampunut syrjään hän ei maalistaan
Istuen uljaalla mustangillaan.
Davy, Davy Crockett
Siinä vasta pyssymies.
Davy, Davy Crockett
Siinä vasta miesten mies."
Ja tässä vielä turkulaisen kulttuurihistorian opiskelijan Sirpa Reinikaisen kuvailu, joka ei taittajan huolimattomuudesta johtuen päässyt lehteen asti:
Lännenelokuvat ja -televisiosarjat ovat olleet yksi suosikkigenreni pikkutytöstä asti. Toisin kuin monille muille tytöille, minulle miehiset seikkailut olivat kiinnostavaa katsottavaa jo pikkutyttönä, eikä haitannut varsinkaan jos sankarit olivat komeita. John Fordin länkkärit, joissa oli iso ja turvallinen John Wayne sekä muut klassiset lännenelokuvat viehättivät lapsena, vaikka nykyisin maku on muuttunut, ja pidän eniten modernimmista westerneistä ja varsinkin Sergio Leonen elokuvista. Yhtä asiaa en ole lännenelokuvissa kuitenkaan koskaan sietänyt, ja se on intiaanien huono kohtelu. Kun katsoin televisiosta lännenelokuvia pikkutyttönä, jo silloin ja valkoisen miehen näkökulmasta huolimatta tuntui epäoikeudenmukaiselta se, että valkoiset tunkeutuivat intiaanien asuinalueille. Muistan, miten eräänkin kerran suutuksissani jätin elokuvan kesken, kun piiritetyt valkoiset väijyksistä ampuivat tehokkailla kivääreillään heikommin aseistettuja intiaaneja hevosen selästä. Intiaanisympatiat olivat hiukan romanttissävytteisiäkin. Pikkutyttönä kuvittelin joskus olevani ryöstetty valkoinen tyttö, joka liittyy intiaaniheimoon ja saa komean intiaanisoturin poikaystäväkseen. Koska tunnen syvää sympatiaa edelleen intiaaneja kohtaan, katson mielummin lännenelokuvia joissa valkoiset ammuskelevat pelkästään toisiaan tai joissa intiaanit esitetään ymmärtäen ja positiivisessa valossa. Yleensä ne positiiviset elokuvat ovat Hollywoodin kultakauden loppuvaiheessa tai jälkeen tehtyjä westerneitä, mutta Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla muutama vuosi nähdyt 1910-luvulla tehdyt Pathén ranskalaiset westernit yllättivät positiivisesti melko tasaveroisella ja ymmärtävällä suhtautumisella intiaaneihin.
Westerneistä olen pitänyt aina, varhaisimmista uusimpiin, valheellisimmin nostalgisista kyynisimmin realistisiin, nykyään yhtenä ainoista genre-elokuvatyypeistä, joita jaksan katsoa. On kuitenkin nostettava lapsuusmuistot elokuvallisten ansioiden edelle: Daniel Boone- ja Davy Crockett -tv-sarjat (joissa molemmissa Fess Parker pääosassa ja lukuisia muita samankaltaisuuksia), jotka YLEllä pyörivät uusintoina joskus 70-luvun kesinä innostaen vaanintaretkille metsään puuluodikko kainalossa -- ja joiden vuoksi nahkainen hapsupaita oli lapsuuden suurimpia aarteita.
"Katse kuin kotkalla ja voimaa niin,
Että laajalle mainittiin.
Ampunut syrjään hän ei maalistaan
Istuen uljaalla mustangillaan.
Davy, Davy Crockett
Siinä vasta pyssymies.
Davy, Davy Crockett
Siinä vasta miesten mies."
Ja tässä vielä turkulaisen kulttuurihistorian opiskelijan Sirpa Reinikaisen kuvailu, joka ei taittajan huolimattomuudesta johtuen päässyt lehteen asti:
Lännenelokuvat ja -televisiosarjat ovat olleet yksi suosikkigenreni pikkutytöstä asti. Toisin kuin monille muille tytöille, minulle miehiset seikkailut olivat kiinnostavaa katsottavaa jo pikkutyttönä, eikä haitannut varsinkaan jos sankarit olivat komeita. John Fordin länkkärit, joissa oli iso ja turvallinen John Wayne sekä muut klassiset lännenelokuvat viehättivät lapsena, vaikka nykyisin maku on muuttunut, ja pidän eniten modernimmista westerneistä ja varsinkin Sergio Leonen elokuvista. Yhtä asiaa en ole lännenelokuvissa kuitenkaan koskaan sietänyt, ja se on intiaanien huono kohtelu. Kun katsoin televisiosta lännenelokuvia pikkutyttönä, jo silloin ja valkoisen miehen näkökulmasta huolimatta tuntui epäoikeudenmukaiselta se, että valkoiset tunkeutuivat intiaanien asuinalueille. Muistan, miten eräänkin kerran suutuksissani jätin elokuvan kesken, kun piiritetyt valkoiset väijyksistä ampuivat tehokkailla kivääreillään heikommin aseistettuja intiaaneja hevosen selästä. Intiaanisympatiat olivat hiukan romanttissävytteisiäkin. Pikkutyttönä kuvittelin joskus olevani ryöstetty valkoinen tyttö, joka liittyy intiaaniheimoon ja saa komean intiaanisoturin poikaystäväkseen. Koska tunnen syvää sympatiaa edelleen intiaaneja kohtaan, katson mielummin lännenelokuvia joissa valkoiset ammuskelevat pelkästään toisiaan tai joissa intiaanit esitetään ymmärtäen ja positiivisessa valossa. Yleensä ne positiiviset elokuvat ovat Hollywoodin kultakauden loppuvaiheessa tai jälkeen tehtyjä westerneitä, mutta Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla muutama vuosi nähdyt 1910-luvulla tehdyt Pathén ranskalaiset westernit yllättivät positiivisesti melko tasaveroisella ja ymmärtävällä suhtautumisella intiaaneihin.
Kommentit
Lähetä kommentti