Siirry pääsisältöön

Reino Mäkelä: Kynä

ITE-länkkäri tarjoaa kaikkea

Reino Mäkelä: Kynä. 58 s. Lempo Kustannus 2011.

Reino Mäkelän Kynä on monellakin tapaa niin hämmentävä teos, ettei tiedä mistä aloittaisi.
Ehkä aluksi voi mainita sen, että kyse on yli 70-vuotiaan miehen esikoisteoksesta, jolla Mäkelä pääsisi Guinnessin ennätyskirjaan, jos siellä lueteltaisiin vanhimpia debytoivia sarjakuvantekijöitä. Kiitos kuuluu P. A. Manniselle, joka rohkaisi Mäkelää jatkamaan työtään - jo 1980-luvulla, jolloin Mäkelä näytti Manniselle ensimmäisiä sivuja sarjakuvastaan!
Toiseksi voi sanoa, että kyse on todellakin lännensarjakuvasta. Kyse ei tosin ole aivan tavanomaisimmasta länkkäristä, mutta siitä kohta enemmän, nyt riittänee, että lajityypiksi tarkentuu satiirinen seksilänkkäri.
Kolmas hämmentävä seikka on tekijän tyyli, joka on opittu 50-60-luvuilla kirjekurssien avulla, mutta joka tuntuu ahtaudessaan koko ajan pakenevan määrittelyjä.
Lopuksi voi vielä todeta, että Reino Mäkelä asettuu luontevasti samaan sarjaan vaikkapa Kalervo Palsan tai Timo Aarnialan kanssa. Paikoin Kynä tuntuisikin paremmin sopivan jonnekin 70-luvun underground-sarjojen joukkoon - ainakaan se ei missään nimessä tunnu vuodelta 2011! Nykylukijoiden mukavuusalueen ulkopuolelle asetutaan lähes koko ajan, varsinkin kohtauksissa, joissa kerrotaan jättimäisen Arokukka-nimisen hevosen tarina.
Kynää lukiessa onkin jostain syystä koko ajan omituisella tavalla kiehnäävän määrittelemätön olo. Sarjakuva näyttää keskivertoa huonommin tehdyltä italialaiselta peruslänkkäriltä, mutta henkilöiden käytös on kuin jostain 70-luvun hämärimmästä taide-elokuvasta, jossa ei pysähdytä antamaan toiminnalle psykologisia perusteluja.
Vieraantuneisuutta lisää myös se, että tarinankuljetus ei varsinaisesti ole Mäkelän vahvimpia puolia. Tarina hyppelehtii levottomasti henkilöstä toiseen ja välillä lukija putoaa täysin kärryiltä siitä, kuka on kunkin kohtauksen päähenkilö. Toisinaan tuntuu siltä kuin osa teoksesta olisi takaumaa, ja puolivälissä hypätään aivan levottomasti nykyaikaan sijoittuvan fantasian puolelle.
Tässä vaiheessa Mäkelä heittää kuitenkin myös yhteiskuntakriittisen vaihteen päälle. Demokratiasta ja vapaudesta tunnettu Snipland on valtavien tuloerojen ja ökyrikkaiden kansoittama paikka, jossa työttömiä ja vanhuksia marginalisoidaan kovaa vauhtia. Ei ole vaikea arvata, että Mäkelä tarkoittaa Suomea - ja haaveilee siitä, että sarjakuvan sankari, omituista lamautusasetta käyttävä Kynä, valloittaisi maan.
Kynä onkin selvästi niin sanotun ITE-taiteen sarjakuvavastine: karkeasti, mutta hillittömällä innolla ja vakaumuksella piirretty sarjakuva, joka ei piittaa luokitteluista ja ahtaista karsinoista. Kynä ei ehkä tarjoa mitään tavallisen lännensarjakuvan ystävälle, mutta muille se voi avata uusia kiinnostavia maailmoja. Ainakin se todistaa sen, että luovuus ei ole iästä kiinni!
Kun Ruudinsavussa kerran ollaan, niin pitänee marmattaa siitä, että Reino Mäkelän lyhyissä alkusanoissa mainitseman Rock Lanen pitäisi tietenkin olla Rocky Lane.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elokuva-arvostelu: In a Valley of Violence

Väkivallan alhossa In a Valley of Violence (USA 2016). Ohjaus ja käsikirjoitus: Ti West. Pääosissa: Ethan Hawke, John Travolta, Taissa Farmiga.  Ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin filmografiassa pääpaino on kauhuleffoissa. Hyppy In a Valley of Violence -elokuvan maailmaan on hänelle siis samalla genren vaihdos. Tarinassa yksinäinen mies, Paul (Ethan Hawke), koirineen on matkalla Meksikoon, kun hän törmää pikkukaupungin läpi kulkiessaan rettelöitsijään, paikallisen sheriffin (John Travolta) Gilly-poikaan (James Ransone). Paul ei provosoidu pahemmin, vaan päätyy vain tinttaamaan uhittelijaa nenään, kylpee pikaisesti paljussa ja poistuu paikalta. Gilly ei tyydy tähän, vaan lähtee seuraamaan Paulia ja hyökkää apureineen tämän kimppuun yön pimeydessä. Miehen koira tapetaan, ja hänet itsensä työnnetään alas rotkoon. Aamulla Paul kuitenkin tointuu kivikolta ja lähtee lähes vahingoittumattomana kostoretkelle. Kyse on siis varsin yksinkertaisesta, tavanomaisesta ja tyylipuhtaasta kertomuks

Suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa: Erik Munsterhjelm

Kuvassa  yksi Munsterhjelmin Kanadassa julkaisemista teoksista. Ruudinsavun päätoimittaja Juri Nummelin julkaisi keväällä kirjan Wild West Finland , joka on suomalaisen lännenkirjallisuuden historia. Ruudinsavussa ilmestyi aiheesta joitain Nummelinin kirjoituksia, viimeisenä ehti juuri ja juuri ennen kirjaa pitkä artikkeli Erik Munsterhjelmistä, tässä jutun alusta maistiainen.  Erik Munsterhjelmin seikkailut Pohjois-Amerikassa Kulkurista poikakirjailijaksi Erik Munsterhjelm (1905–1992) kirjoitti sekä muistelmia eräretkistään Pohjois-Amerikassa että samoihin maisemiin sijoittuvia seikkailukirjoja. Lohjalla syntyneen Munsterhjelmin vanhemmat olivat taidemaalarit Alarik "Ali" Munsterhjelm ja Alma Viriä Olivia Dahlberg. Munsterhjelmin setä Rudolf Ludvig Munsterhjelm oli tunnettu tutkimusmatkailija ja eräkirjailija, joka muun muassa hiihti yli Grönlannin. Erik Munsterhjelm seurasi setänsä jalanjälkiä. Lähes kaksimetristä Munsterhjelmia sanottiin Iso-Erikiksi. Munste

Elokuva-arvostelu: Bone Tomahawk

Bone Tomahawk (USA 2015). Ohjaus & käsikirjoitus: S. Craig Zahler. Näyttelijät: Kurt Russell, Patrick Wilson, Matthew Fox, Richard Jenkins ja Lili Simmons. Lännenelokuva on olleet jo kauan kuollut ja kuopattu. Silti laadukkaita lännenelokuvia tehdään jatkuvasti. Joskus aivan odottamattomat tekijät pääsevät yllättämään positiivisesti. Näin on laita erityisesti vuonna 2015 valmistuneessa Bone Tomahawkissa, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut S. Graig Zahler. Kyseessä on miehen debyyttiohjaus. Aiemmin hän on saavuttanut mainetta lähinnä kirjoittamalla synkän ja palkitun lännenromaanin A Congregation of Jackals (2010). Kun kaikki näyttelijätkin ovat melko tuntemattomia kaupungin sheriffiä esittävää Kurt Russellia lukuun ottamatta, miljöö on melko vaatimaton, aluksi pimeä ja lopulta tyhjä, niin elokuva haiskahtaa jo kauas pienen budjetin tuotannolta. Elokuva onkin toteutettu vain 1,8 miljoonalla taalalla. Tästä summasta Kurt Russell lienee ahmaissut suurimman osan. Vertailun vuoksi