Winnetou ja Saksan länkkärimaakarit

Alkua Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Winnetou-elokuvia. 

Karl Mayn teoksiin perustuvat lännenelokuvat olivat valtavan suosittuja 1960-luvulla, mutta kestävätkö ne enää katsomista? 

Kirpputorilta tarttui käteen jokin aika sitten erikoisen oloinen DVD-boksi: saksalaisia Karl Mayn teoksiin perustuvia elokuvia, levyjä yhteensä kahdeksantoista. En ole koskaan lukenut Mayn kirjoja, ellen sitten niin nuorena etten muista sitä, mutta tiedän hänet tietenkin maineelta: saksalainen 1800-luvun lopun seikkailukirjailija, joka kirjoitti kaukomaille sijoittuvia teoksia käymättä niissä koskaan. 

Boksissa oli kaikenlaisia eksoottisia seikkailuelokuvia, mutta eniten minua kiinnostivat Winnetou-lännenelokuvat, osittain myös siksi, että ne olivat ainoita, joissa oli tekstitys tai englanninkielinen dubbaus. Winnetoun tunsin 1970-luvulla julkaistusta sarjakuvasta, jota lueskelin pienenä muutamaan otteeseen. En muistaakseni pitänyt siitä suuremmin ja se olikin ehkä enemmän lajia "paremman puutteessa luettava", mutta hahmo oli kuitenkin jäänyt mieleen. Winnetou on joka tapauksessa merkittävä osa populaarikulttuurin yleissivistystä. 

Winnetou-elokuvat olivat aikoinaan Suomessakin suosittuja. Ruudinsavun avustaja Jukka Sippola on kertonut, että Winnetou ja lännen haaskalinnut oli ensimmäinen länkkäri, jonka hän näki elokuvateatterissa. Silti Winnetou-leffoja ei ole koskaan näytetty televisiossa eikä niitä ole näytetty esimerkiksi elokuva-arkiston esityksissä ennen vuotta 2024, jolloin pieni vaihtoehtoteatteri WHS Union esitti yhden Winnetou-elokuvan itälänkkärien eli easternien sarjassaan. (Huom! Painetussa versiossa luki, että Lännen haaskalinnut olisi ollut ensimmäinen elokuva, jonka Jukka näki lapsena, mutta kyse oli oikeasti ensimmäisestä lännenelokuvasta.) 

Huippusuosittuja elokuvia

Saksassa Winnetou-filmatisoinnit olivat todellinen ilmiö: ensimmäinen filmatisointi, Hopeajärven aarre vuodelta 1962 oli valmistumisvuotensa katsotuin ensi-ilta. Elokuvien on sanottu pedanneen tietä italolänkkäreille todistaessaan, että Euroopassa voi kuvata uskottavia länkkäreitä. Tässä vaiheessa Hollywood-länkkärit olivat jo häviämässä peliä: osa elokuvista oli liian suuria spektaakkeleita, joiden ohjaajat eivät olleet Andrew McLaglenia kummempia, osa taas todella vähäisiä drive-in-teattereihin tehtyjä rykäisyjä. Euroopassa paikallisella elokuvatuotannolla meni hyvin, ja täällä pystyttiin tekemään näyttäviä joukkokohtauksia, varsinkin kun statisteja sai helposti. 

Elokuvia vietiin myös itään: Puolassa Hopeajärven aarre oli kaikkien aikojen suosituin ulkomainen elokuva, ja kun se nähtiin Neuvostoliitossa vuonna 1975, se oli vuoden katsotuin ensi-ilta, katsojia oli yli 50 miljoonaa! 

Ensimmäiset Winnetou-elokuvat esitettiin myös lyhennettyinä Yhdysvalloissa, missä ne olivat suosittuja ja jopa arvostettuja, kun kriitikot löysivät niistä hyveitä, jotka Hollywoodin lännenelokuvista olivat kadonneet: reippautta, rehtiyttä, näyttävyyttä, komeita toimintakohtauksia. Lisäksi ainakin ensimmäiset elokuvat oli dubattu englanniksi laadukkaasti.

Winnetout eivät jääneet myöskään Saksassa ainoiksi länkkäreiksi. Toisen 1800-luvun kirjailijan, Friedrich Gerstäckerin, teoksista valmistuivat ainakin elokuvat Die Flusspiraten vom Mississippi (1963) ja Kullanetsijät Arkansasista (Die Goldsucher von Arkansas, 1964), ja Winnetou-sarjan pääsankarit Lex Barker ja Pierre Brice nähtiin myös länkkärissä Manitoban helvetti (Die Hölle von Manitoba, 1965). Barker esiintyi vielä elokuvassa Kuka tappoi Johnny Ringon? (Wer kennt Jonny R.?, 1967). Jälkimmäiset kuvattiin Espanjassa ja niissä tunnelmat ovat enemmän spagettihenkisiä.

Winnetou-elokuvien suosiolle voi osoittaa monia syitä. Maisemat ovat ennen kaikkea upeita: saksalaiset länkkärit kuvattiin silloisessa Jugoslaviassa Kroatiassa, jossa vuoristot ja preerialta vaikuttavat tasangot muodostavat tarinoille hienon taustan, vaikka mikään ei aivan oikealta Villiltä länneltä näytäkään. 

Kaupunkien pääkadut ja niitä reunustavat saluunat rakennettiin hyvin uskollisesti western-perinteelle – joku englanniksi dubatun kopion nähnyt amerikkalainen on hyvinkin voinut uskoa katsovansa aitoa Hollywood-länkkäriä. Lisäksi eurooppalaisia puhveleita on voinut käyttää amerikkalaisina biisoneina, kuten tapahtuu sarjan toisessa osassa, joka suomeksi on pelkästään Winnetou (Winnetou – 1. Teil, 1963). Samassa elokuvassa tavataan myös hyvin perinteinen länkkäriaihe: vankkurikaraavanin matka länteen sekä tietenkin intiaanien hyökkäys.