 |
| Taylor Sheridan 1883 |
Yellowstonen ja American Primevalin suosiosta
Kuten olen usein ennenkin tällä palstalla sanonut, televisio ja suoratoisto ovat länkkärien paras turva tällä hetkellä. Tästä on Ruudinsavussa todisteena pitkä juttu käsikirjoittaja ja ohjaaja Taylor Sheridanin Villiin länteen ja nykylänteen liittyvistä elokuvista ja sarjoista, joihin hän on saanut vanhojen länkkärien tunnelmaa yhdistettynä nykyaikaisiin näkemyksiin. Yellowstone ja sen esisarjat 1883 ja 1923 ovat olleet monien perinteisten länkkärifanien suosiossa, mutta niissä näkyy myös kriittinen asenne suhteessa maskuliiniseen uhoon ja machoiluun. Sheridan on onnistunut tuplaamaan katsojaluvut kuvatessaan kovapintaisia cowboyta ikään kuin puolueettomasti: heitä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. (Tosin Sheridan vaikuttaa Yellowstonen nelos- ja vitoskaudella kallistuneen ihailun puolelle, kun on itse ruvennut enenevässä määrin näyttelemään sarjassa ja esittelee lihaksiaan ja ratsastustaitojaan.)
Yellowstone näyttää synnyttäneen myös liudan uusia rodeo- ja ranchiaiheisia suoratoistosarjoja. Pelkästään Netflixistä löytyvät Ransom Canyon ja Australiaan sijoittuva Territory. Lisäksi palvelusta löytyy palestiinalaisen pakolaisen kokemuksista Texasissa kertova Mo. (Nykyään melkein mitä tahansa Texasiin sijoittuvaa sanotaan westerniksi.) Viihdeimperiumi Hallmark puolestaan on tuottanut Ride-nimisen sarjan.
Saman ilmiön näkee myös Ruudinsavun arviopalstalla. Brutaalin, mutta laadukkaasti tehdyn American Primevalin suosio on todiste siitä, että Villi länsi edelleen kiinnostaa katsojia. Kevin Costnerin Horizonkin kerännee mittavan katsojajoukon päätyessään viimein suoratoistoon. Pahnanpohjimmaisena on suomalaisen Joey Palmroosin ohjaama Five Outlaws, joka on jostain syystä otettu Yle Areenaan. Se on huono ja päämäärätön elokuva, mutta optimistisesti ajatellen se voi tarjota virikkeitä muiden länkkärien katsomiseen. (Se voi toisaalta myös lopahduttaa innostuksen niihin täysin.)
Hallituksen leikkauspolitiikka ja sen taustalla oleva arvomaailma taas näkyy siinä, miten on vaikeampi nähdä vanhoja länkkäreitä (tai mitään muitakaan elokuvia) valkokankaalta. Forssan perinteinen mykkäelokuvafestivaali on pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan esittämään lännenelokuvia, ja tänä vuonna siellä nähdään James Cruzen mittava spektaakkeli Vankkurikaravaani/The Covered Wagon (1923). Harmillisesti tapahtuman järjestäjät ovat ilmoittaneet, että kuluva vuosi saattaa jäädä festivaalin viimeiseksi, koska julkista rahoitusta ei ole saatu järjestymään.
Suomen kaltaisessa pienessä maassa kulttuurin julkinen tukeminen on käytännössä pakko, jos kulttuurista ylipäätään halutaan nauttia, paria suosituinta elokuvaa ja muutamaa hittiromaania lukuun ottamatta. Tähän ei voi vain sanoa, että elokuvat voi katsoa kotonaankin, koska elokuva on syntynyt ja elänyt yhteisöllisenä taidemuotona, josta nautitaan ja keskustellaan porukalla, olkoonkin että elokuvateatterin pimeydessä jokainen on yksin.
(Jos taas taide ja kulttuuri ei kiinnosta, voisi ajatella edes matkailu- ja ravintolayrityksiä, jotka saavat mistä tahansa tapahtumasta uusia asiakkaita turisteista tai ylipäätään liikkeelle lähtevistä ihmisistä.)
***
Ruudinsavu palaa ilmestymään kaksi kertaa vuodessa viimevuotisen kaksoisnumeroyrityksen jälkeen. Seuraava numero ilmestyy joulukuussa (tai tammikuussa 2026, jos vanhat merkit paikkansa pitävät).
Tässäkin Ruudinsavussa on juttuja, joita et suomen kielellä lue mistään muusta lehdestä. Yksi tällainen on tässä numerossa ilmestyvä artikkeli Lassiesta, Rin-Tin-Tinistä ja muista Villin lännen nelijalkaisista. Pekka Tuliaran teksti ilmestyi alun perin Sarjainfossa, ja se ilmestyy vielä uudestaan syksyllä julkaistavassa Pekan länkkäreihin keskittyvässä kirjoituskokoelmassa. Kirjasta tullaan kertomaan Ruudinsavun sivuilla, tarkkaile postiasi!
Muukin numero on monipuolista luettavaa: Janne Viitala käy läpi Henry Fondan merkittävää uraa, Kari Glödstaf esittelee italialaisen sarjakuvan West, valkoinen intiaani ja Tapani Bagge käy läpi Suomessa tuntemattoman lännenkirjailijan H. A. DeRosson uraa. Lisäksi Tapani vertailee Elmore Leonardin Hombrea ja siitä tehtyä klassista elokuvaa, jonka Yle esitti kuluvan vuoden keväällä pitkän tauon jälkeen. Kirsikkana kakun päällä ovat perinteiset palstat. Kyllähän tästä jo kannattaa maksaa, varsinkin kun vuosikerran numeroa on pystytty jonkin verran laskemaan.
Toisin sanoen: maksa 15 euroa tilille FI90 4309 1820 1262 07 ja ilmoita viestikentässä osoitteesi, jotta tiedämme, minne lehti pitää lähettää! (Huom! Vuodelle 2026 jäsenmaksu on 18 euroa, toisin sanoen emme kuitenkaan pystyneet pitämään kuluja aiemmalla tasolla.)
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti