Kirja-arvostelut Ruudinsavusta 1/2025:
Kiinnostavasti korkeakirjallisista länkkäreistä
Juri Nummelin: Etäisten laaksojen kirjat. Kirjoituksia lännenkirjallisuudesta. 240 s. Kustantamo Helmivyö.
Länkkäriharrastus voi olla hyvinkin moninaista. Yksi on kiinnostunut elokuvista, toinen tv-sarjoista, kolmas sarjakuvista ja neljäs vaikkapa kirjallisuudesta. Ja viides luo näistä alueista oman mieltymyksensä mukaisen combon. Ruudinsavu-lehti on vuosien varrella tarjoillut mainion läpileikkauksen näihin kaikkiin mahdollisuuksiin. Lehden päätoimittaja, tietokirjailija Juri Nummelin on koonnut aiemmin eri foorumeilla julkaistuja kirjoituksiaan lännenkirjallisuudesta yksien kansien väliin kirjaksi nimeltä Etäisten laaksojen kirjat. Länkkärit mielletään yleistäen helposti osaksi populaarikulttuuria, mutta Nummelin “lähestyy aihettaan korkeakirjallisuutena tai ainakin jonain sellaisena, joka ei ole viihdettä tai jota ei voi sellaiseksi tuomita” (ote kirjan esipuheesta).
Tekijä on jakanut kirjan kolmeen erilliseen jaksoon. Ensimmäinen sisältää kirjoituksia lajityypin historiasta ja ilmiöistä, toinen esittelee suomentamattomia teoksia ja kolmas käsittelee lännen maisemiin sijoittuvaa luontokirjallisuutta. Kirjoituksista paistaa Nummelinin perehtyneisyys aiheeseen. Kokenut kirjoittaja osaa taustoittaa ja avata kiinnostavia näkökulmia ja tiivistää näkemyksellisesti. Tekijän asiantuntemusta ei voi kyseenalaistaa, ja koska Nummelin kirjoittaa notkeasti ja hyvin luettavasti, pysyy lukija paitsi hereillä, myös kiinnostuu ja antaa tekstin viedä mukanaan. Kun kyse on, etenkin Suomessa, marginaalisen alueen (länkkäreiden) marginaalisesta osiosta (lännenkirjallisuudesta), on temppu erinomainen.
Kirjan avaava osio Lännenkirjallisuuden lyhyt historia ja sitä seuraavat neljä muuta kirjoitusta paaluttavat lännenkirjallisuuden määritelmän. Kirjan kiinnostavinta antia on kenties toinen osio, joka esittelee tusinalla kirjoituksella Villiin länteen sijoittuvia suomentamattomia kertomuksia. Mukana on elokuvina tuttuja kirjoja kuten The Man Who Shot Liberty Valance, The Seachers ja tv-sarjana nähty Lonesome Dove. Filmatisointien kohdalla Nummelin vertailee kirjan ja elokuvan eroja ja yhtäläisyyksiä tarinan ja hahmojen tasolla. Myös muiden kirjojen kohdalla Nummelin käy tarinan tarkasti läpi, joten lukijalle muodostuu hyvä kuva kirjailijan ajatuksista ja tavoitteista.
Vähitellen lukijalle käy selväksi, ettei lännenkirjallisuuden genreleima kirjan kannessa kerrokaan mitään itse kirjasta. Lännenkirjallisuus ei ole pelkkää pyssynpauketta, halvan viskin juomista ja tummanpuhuvaa kostajaa, vaan monipuolista, rikasta kirjallisuutta. Se on Nummelinin kirjan paras opetus.
Koska tekstit ovat aikaisemmin ja monissa eri julkaisussa ilmestyneitä, ei voida välttyä toisteisuudelta ja teksteissä olevilta päällekkäisyyksiltä. Niitä ei ole kuitenkaan siinä määrin, että se haittaisi lukemista. Ainoa, mikä niissä jää vaivaamaan, on se, että näyttikö Wild Bill Hickok (s. 37) vai Buffalo Bill (s. 95) takaa päin nuorelta tytöltä.
Itse pidän aina kirjan kantta yhtenä syynä tarttua siihen, ja JT Lindroosin kansi vastaa tähän huutoon kyllä.
Jyri Kontturi
Monitahoinen cowboyunelma
Sven-Erik Klinkmann: Cowboydrömmar – en essä om västernfilmen (Nostos, 2025), 290 sivua.
Kulttuuritutkija ja kirjailija Sven-Erik Klinkmann Pohjanmaalta on aiemmin analysoinut muun muassa karnevalistista Elvistä ja ajan olemusta Bob Dylanin lauluissa. Tuoreessa kirjassaan hän tarttuu vielä yhteen amerikkalaiseen populäärikulttuurin aiheeseen: lännenelokuvaan. Kirjan nimi Cowboydrömmar (”Cowboyunelmia”) on poimittu eräältä suosikkiartistiltani Paddy McAloonilta, ja kuten se antaa ymmärtää, analysoidaan kirjassa lännen mytologiaa ja sen luomista ja ylläpitämistä elokuvissa. (Johdannossa Klinkmann mainitsee, että Pertti Avolan Ruutia valkokankaalla -kirjan lähtökohta on samankaltainen.)
Klinkmann toteaa, että lännenelokuvien mytologia on perinteisesti ollut äärimmäisen miehinen, valkoinen, heteroseksuaalinen ja angloamerikkalainen – samalla kun naiset, mustat ja alkuperäiskansat on siirretty marginaaliin. Kirjan lähes 300 sivua on jaettu lukuihin, joiden otsikoita ovat esimerkiksi ”Nainen”, ”Toiset”, ”Lainsuojaton” ja ”Laulut”. Klinkmann käy kaikki nämä näkökulmat läpi varsin konkreettisesti antaen esimerkkejä lännenelokuvista ja TV-sarjoista.
Pidän Klinkmannin tavasta sitoa filosofinen analyysi ohjaajien, elokuvien, estetiikan ja juonikuvausten käsittelyyn sen sijaan, että hän erottaisi sen muusta tekstistä. Hän viittaa ongelmiin myytinmuodostuksessa, mutta mainitsee myös elokuvia ja TV-sarjoja, jotka ovat tietoisesti koettaneet purkaa näitä ongelmia.
Klinkmann on nähnyt vaikuttavan määrän westernejä. Amatöörinä inspiroidun etsimään käsiini useita hänen mainitsemiaan elokuvia. Tässä kohtaa Klinkmann olisi voinut auttaa lukijaa ja kerätä kirjan loppuun kappaleittain listan elokuvista, jotka tulisi nähdä ja muistuttaa meitä vielä lyhyesti siitä, miksi. Nyt kirjan lopussa on vain pitkä lista elokuvista, ja lyhyempi TV-sarjoista. Oman ”tämä on nähtävä” -listani tekemistä varten minun on käytävä kirja läpi uudestaan.
Jean Lindén
(arvostelun on ruotsista kääntänyt Anssi Hynynen)
Londonin northern-novelli suomeksi
Jack London: Lain mukaan. Toim. ja suom. Mikael Luova. Jälkisanat Kari Glödstaf. 138 s. Luovaja 2024.
Lukijoita 1900-luvun alussa villinnyt nietzsheläinen sosialisti Jack London alkaa tekijänä pikkuhiljaa unohtua, mutta onneksi pien- ja mikrokustantajat vielä pitävät hänen nimeään esillä. Viime vuoden lopulla ilmestyi haminalaisen Mikael Luovan toimittama pieni kirjanen, jossa on kaksi Londonin novellia. Niitä yhdistää löyhästi se, että kummankin on sanottu antaneen ideoita neuvostoliittolaisen Lev Kuleshovin elokuvaan Lain mukaan (Po zakonu, 1926). Elokuva on kiinnostava esimerkki siitä, miten Neuvostoliitossa pyrittiin jo varhain tekemään amerikkalaisten esikuvien mukaan toiminta- ja jännityselokuvaa.
Kummallakaan Londonin novellilla ei kuitenkaan ole nimeä "Lain mukaan", vaan ne ovat "Pelkkää lihaa" ja "Odottamaton". Syy, miksi kirjan nimenä on kuitenkin käytetty Lain mukaan -elokuvan nimeä, ei käy kauhean selvästi ilmi esittelyteksteistä -- elokuva ei kuitenkaan ole Suomessa kovin tunnettu, ja sen on täällä ilmeisesti näyttänyt vain elokuva-arkisto vuonna 1972. Elokuva kyllä mainitaan Peter von Baghin Elokuvan historiassa, jossa sitä kehutaan ylenpalttisesti.
Lain mukaan kuvattiin Moskovassa, mutta se todellakin sijoittuu Yhdysvaltoihin. Moskvajoki sai esittää Yukonia, jonka varrella novellin tragedia tapahtuu. Käsikirjoittajana oli sittemmin arvostettuna kielitieteilijänä tunnettu Viktor Šklovski. Elokuva ja sen pohjalla oleva novelli "Odottamaton" edustavat niin sanottua northernia, jossa tapahtumat sijoittuvat "viimeiselle rajaseudulle", kultaryntäyksistään tunnettuun Alaskaan. Novellissa ajan ja paikan ykseys on tavoitettu hienosti: on vain erämaamökki, jossa yksi pienestä kullankaivuuseurueesta vaikuttaa tulevan hulluksi, tappaa kaksi muista kullankaivajista ja yrittää tappaa loputkin, mutta nämä onnistuvat taltuttamaan tämän. Miestä ei kuitenkaan sääolosuhteiden takia päästä viemään lain ja sivistyksen piiriin, vaan häntä joudutaan pitämään vangittuna samaisessa mökissä. On kaksi vaihtoehtoa: vajoaminen hulluuteen tai lain ottaminen omiin käsiin -- vai ovatko ne sittenkin yksi ja sama asia? Intiaanit toimivat tapahtumien melkein mykkinä todistajina ja tuntuvat saavan viimeisen sanan.
Toinen novelleista, "Pelkkää lihaa", ei ole länkkäri millään muotoa, sillä se sijoittuu suurkaupungin laitamille ja päähenkilöinä on kaksi rosvoa, jotka murtautuvat paremman väen asuintaloon korujen ja muun arvokkaan perässä. Lopputulos on yhtä karu kuin "Odottamattomassa". On sanottu, että Kuleshov ja Shklovski saivat novellista ideoita elokuvaansa, mutta Mikael Luova arvelee, että kyse on jonkinlaisesta erheestä historiankirjoituksessa, joka on vain alkanut elää omaa elämäänsä.
Kirjassa on lopuksi mykkäelokuvatuntija Kari Glödstafin kaksi tekstiä. Pidempi käsittelee Kuleshovin elokuvaa, lyhyempi taas D. W. Griffithin varhaista tuotosta For Love of Gold (1908), joka selvästi perustuu "Pelkkään lihaan", vaikka tätä ei elokuvan alkuteksteissä kerrotakaan. Glödstafin tekstit olisi voinut yhdistää, nyt niiden erillisyys hämmentää lukijaa vielä entisestään.
Mikael Luovan julkaisema pieni kirja on joka tapauksessa kulttuuriteko, sillä Londonin kahta novellia ei ole vuosikymmeniin ollut saatavilla suomeksi. "Odottamaton" tuli suomeksi vuonna 1917 Vilho Oksasen käännöksenä kokoelmassa nimeltä Yllätys, jonka julkaisi Otava. "Pelkkää lihaa" taas tuli suomeksi nimellä "Lihapala" Ottelukehässä -nimisessä kirjassa (suom. Toivo Nelimies, Kansanvalta 1925).
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti