Rajua ja synkkää mormonihistoriaa
American Primeval (Yhdysvallat 2025). Ohjaus: Peter Berg. Käsikirjoitus: Mark L. Smith. Pääosissa: Taylor Kitsch, Betty Gilpin, Dane DeHaan. Kuusi jaksoa, kukin noin tunnin mittaisia. Katsottavissa Netflixistä.
Mormonien ja Yhdysvaltain nuoren liittovaltion välinen sota vuonna 1857 ei ole juuri kulunut länkkärien tekijöiden suosikkiaiheisiin. Mormonien vaellus Länteen ja Utahin asuttaminen esiintyvät harvoissa elokuvissa. Mormonit ylipäätään esitetään vaarallisina huijareina Zane Greyn romaaneissa tai tehdään naurettaviksi sellaisissa elokuvissa kuin Kultarynnäkön iloiset päivät, Nimeni on Trinity ja Butch Cassidy ja Sundance Kid. Harvoja empaattisia kuvauksia on John Fordin Wagonmaster, joka elää suomeksi outoa varjoelämää nimellä Rajarosvojen voittaja. Mormonien johtajasta Brigham Youngista on tehty elämäkertaelokuvia, joissa vanha Hollywood joutui taiteilemaan tuotantokoodien ja moniavioisuuden kuvauksen oudossa välimaastossa. Osa elokuvista on mormonien itse tuottamia.
Mark L. Smithin luoma ja käsikirjoittama talvella ensi-iltansa saanut suoratoistosarja American Primeval ei juuri taiteile, vaan iskee suoraan. Utahin sotaa kuvataan häikäilemättömästi omia pyyteitään ja valta-asetelmiaan pönkittävien mormonien ja heidän johtajansa Brigham Youngin masinoimana sotana Yhdysvaltain liittovaltiota, maallisia uudisraivaajia ja intiaaneja kohtaan. Itse itsensä alueen kuvernööriksi nimittäneen Youngin johtamat mormonit houkuttelevat uudisraivaajia alueelleen ja sitten ryöstävät ja tappavat nämä. Ei ihme, että mormonikirkko on tuominnut American Primevalin haitalliseksi ja valheelliseksi.
Sarja vaikuttaa kuitenkin huolella dokumentoidulta ja näkemykset niin tasapuolisilta kuin ne tässä tapauksessa voivat olla. Nykyaikaan sopii, että kenenkään puolia ei oteta, vaan kaikki ovat yhtä pahoja -- vain muutamat yksittäiset ihmiset voivat olla viattomia. Yhteen liittyessään heistä tulee vain oman edun väkivaltaisia tavoittelijoita. Kaikista paljastuu jotain, kuten yksistä päähenkilöistä, nuoresta naisesta ja tämän jalkapuolesta lapsesta, joita esittävät Betty Gilpin ja Preston Mota.
American Primeval vakuuttaa myös tyylillään. Monia action-elokuvia ohjannut Peter Berg rytmittää väkivaltaa täsmällisesti. Heiluvasta kameratyöskentelystä huolimatta iskut tuntuvat katsojan palleassa. Vähempikin saattaisi riittää, niin brutaaliksi meininki välillä yltyy. Tapahtumia pehmentävää huumoria ei ole. Välillä on kuin katsoisi jotain Texasin moottorisahamurhien kaltaista rajaseudun kauhuelokuvaa, varsinkin kohtauksessa, jossa väkivaltaisuuksia pakenevat joutuvat idiooteilta vaikuttavien ranskankielisten roistojen höykyttämäksi. Kauemmas klassisesta Hollywood-länkkäristä on vaikea enää tulla.
Isoin ongelma on se, että sarja on niin masentava. Kaikki on käytännössä harmaata tai paskanruskeaa, muita värejä ei ole. Ihmiset ovat likaisia ja nuhjuisia ja heidän vaatteensa ovat riekaleita. Tämä on varmasti realistista, kun puhutaan 1850-luvun Utahista, jossa ei ole juuri minkäänlaista infrastruktuuria, mutta voi myös kysyä, eikö alueella koskaan paistanut aurinko. Kuuluisa Mountain Meadowsin verilöyly, jossa mormonit tappoivat alueelleen tulleen uudisraivaajaretkueen, tapahtui syyskuussa, mutta sarja näyttää juuttuneen ikuiseen tammikuuhun.
American Primeval kertoo joka tapauksessa sen, että länkkäreille on edelleen kysyntää, jos löytyy kiinnostava tarina, joka kerrotaan tehokkaasti. Väkivallan määränkin on näköjään syytä olla suuri. Tämä tietysti polarisoi katsojakuntaa entisestään, sillä on vaikea kuvitella montaakaan naista, joka pystyisi seuraamaan American Primevalia loppuun saakka. Onneksi on Kelly Reichardtin kaltaisia pieniä ihmissuhdetarinoita länkkärien puitteissa tekeviä ohjaajia, mutta heidän elokuvansa taas eivät ehkä mieskatsojien ruuduilla tai valkokankailla kulu.
Juri Nummelin
Osittain suomalaista halpakuraa
Viisi lainsuojatonta. Ohjaus: Joey Palmroos ja Paul Austen. Käsikirjoitus: Palmroos, Austen ja Anders Holmes. Pääosissa: Eric Roberts, Dallas Hart, Arthur Sylense. 78 min. Yhdysvallat/Suomi 2023. Katsottavissa Yle Areenassa.
Yhdysvaltoihin Suomesta muuttanut ja siellä alaa yksityisessä oppilaitoksessa opiskellut Joey Palmroos on ollut jonkin verran esillä mediassa elämänvalintojensa vuoksi. Hänen pitkä esikoiselokuvansa, 80 000 eurolla tehty Viisi lainsuojatonta on länkkäri, mikä on nykyaikana harvinainen valinta, mutta lajityypin puolesta puhuu se, että kuvauspaikat ovat halpoja eikä rekvisiittaa tarvita kovin paljon. Viisi lainsuojatonta on myös lyhyt, reilun tunnin ja vartin, mikä yhdistää elokuvaa vanhoihin B-länkkäreihin sekä 60-luvun drive in -halpiksiin.
Viiden lainsuojattoman tarinan kuvaamiseen menisi kuitenkin noin puoli tuntia, jos Palmroos ei olisi niin innoissaan kaikenlaisesta poseeraamisesta pyssyjen kanssa ja sen kuvaamisesta erilaisista ylityylitellyistä kuvakulmista. Pituutta on saatu myös liittämällä elokuvaan voice over -kertoja, jonka kertomat asiat olisi voinut hyvin kertoa pelkästään kuvilla. Myös dialogi on tarantinolaisen ylipitkää, mutta käsikirjoittajilta puuttuvat Tarantinon kyvyt. Elokuvassa nähdään lisäksi turha baarikohtaus, jossa näkyy hyvin yhden sponsorin, suomalaisen tislaamon etiketillä varustettu pullo.
Tarina itsekään ei ole kummoinen, niin kuin ei länkkärissä tietysti tarvitsekaan olla, sen puutteet vain pitää korvata jollain muulla. Junaryöstön saalis katoaa, ja rikolliset alkavat epäillä toisiaan ja lopulta lahtaavat toisensa jossain metsän siimeksessä. Jostain syystä kukaan ei lähde 40 000 dollaria varastaneiden roistojen perään, vaikka etsintäjoukot, posset, ovat länkkärien oleellista perinnettä.
Näyttelijäntyö on liioittelevaa, niin kuin kuvakulmatkin. Tiettyä visuaalista silmää Palmroosilla kyllä on (hän on itse toiminut kuvaajana toisen ohjaajan Paul Austenin rinnalla), mutta yleisvaikutelma on kaikesta hosumisesta huolimatta jotenkin kliininen. Miljööt, puvut ja parratkin ovat liian siistejä.
Sympaattista on kuitenkin, että alun junaryöstö on kuvattu kapearaiteisella museoradalla (ilmeisesti Pohjois-Carolinassa). Tämä tuo mieleen Veijo O. T. Järvisen legendaarisen sinappilänkkärin Kultajuna Fort Montanaan (1985), johon oli kuvattu kohtauksia Humppilan museoradalla. Järvisen elokuva oli kuitenkin vilpittömämpi tapaus kuin ylicoolia post-Tarantino-henkeä tavoitteleva Viisi lainsuojatonta.
Elokuvaan on saatu pieneen, mutta draaman kannalta tärkeään rooliin muinainen Oscar-ehdokas Eric Roberts. Tiedän, että Robertsin ura ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta hätkähdyttävää on silti nähdä hänet tällaisessa elokuvassa.
Hätkähdyttävää on myös, että Yle pitää tällaista kuraa katsottavissa.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti