David Grann: Killers of the Flower Moon. Öljymurhat ja FBI:n synty (2017). Suom. Ari Väntänen. Otava 2023.
Martin Scorsesen ensimmäiseksi länkkäriksi sanotun elokuvan Killers of the Flower Moonin (Ruudinsavun arvostelu luettavissa täällä) tarina on jo monille tuttu, mutta tutkivan toimittajan David Grannin alkuperäiskirja tarjoaa siitä vähemmän yksilökeskeisen ja laajemman tulkinnan. Laatulehti New Yorkerissa työskentelevän Grannin teos edustaa amerikkalaista journalistista tietokirjoittamista parhaimmillaan. Se edustaa myös tosirikoskirjoittamista parhaimmillaan, täysin vailla lajille tyypillistä sensaationhakuisuutta. Samalla laajasti ja tasapainoisesti arkistomateriaalia ja haastatteluja käyttävä kirja tempaisee mukaansa kuin paraskin dekkari.
Kyse on Amerikan valloituksen ja alkuperäisväestön järjestelmällisen tuhoamisen viimeisistä iskuista. Usein ajatellaan, että lännen valloittamiseen liittyvät väärinkäytökset tapahtuivat 1800-luvulla, mutta Grannin kirja osoittaa, että Villin lännen henki eli vahvana vielä 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin intiaanien oikeuksista piittaamattomat maanomistajat, kapitalistit ja pyssynheiluttajat saivat mellastaa täysin vapaasti.
Vaikka Killers of the Flower Moon kertookin myös FBI:n syntytarinan ja näyttää, että osa intiaaneja tappaneista rikollisista saatiin kiinni, suurta osaa ei kuitenkaan koskaan edes epäilty, vaan intiaanien kuolemat vain merkittiin tapaturmaisiksi tai omista syistä, esimerkiksi alkoholismista, johtuviksi.
Kuten sanottu, tarina on jo monille tuttu, mutta sen pitäisi olla tuttu vielä useammalle. 1800-luvun viimeisten intiaanisotien jälkeen osaget saavat syrjäisen ja kallioisen reservaatin Oklahomasta, koska arvellaan, että alue ei valkoisia kiinnosta. Sieltä löytyy kuitenkin öljyä 1920-luvulla, ja osaget rikastuvat – periaatteessa. Heitä nimittäin holhotaan eivätkä he saa itse käyttää omia rahojaan, vaan joutuvat kysymään lupaa ostoksiinsa tai vähintään hyväksyttämään ne jälkikäteen valkoisilla edunvalvojilla.
Häikäilemättömät valkoiset käyttävät tilannetta hyväkseen ja menevät naimisiin osage-naisten kanssa ja alkavat joko myrkyttää näitä hitaasti tai tappavat nämä ja heidän sukulaisensa suorasukaisesti. Kirjan keskeisessä osassa on William Hale -niminen suurmaanomistaja, joka punoo ympärilleen valtavan verkon erilaisia bulvaaneja, joiden avulla hän vähitellen saa öljymaat omaan huomaansa, sekä tappelijoita, jotka hoitavat joitain varsin kylmäverisiä murhia. Yksi talo räjäytetään pommilla.
Hale ei tapa ainoastaan intiaaneja, vaan myös näitä pyrkimään auttavia valkoisia, lakimiehiä ja muita. Ei ihme, että osagejen parissa vuosia on kutsuttu Kauhujen vuosiksi.
Elokuva eroaa kirjasta parissakin suhteessa. Elokuvassa Leonardo DiCaprion esittämä Ernest Burkhart – tomppeli, jota sukulaismies Hale manipuloi – on käytännössä pääosassa, kirjassa hän on pienemmässä roolissa eikä hänen roolinsa osage-vaimonsa Mollie Burkhartin myrkytyksessä ole tarinan keskiössä. Lisäksi elokuva kertoo systemaattisesta murhaamisesta jo alun pitkässä montaasissa, mutta Grann panttaa kattavan kuvan muodostumista vasta kirjan loppuun.
Myös FBI:n syntyprosessi kuvataan kirjassa elokuvaa laajemmin. Kiinnostavasti Grann kuvaa 1900-luvun alun yhteiskuntaa, jossa poliisit ja sheriffit ovat ammattitaidottomia ja korruptoituja. Yksityisetsivän ammatti kukoistaa, koska ihmiset eivät saa oikeutta yhteiskunnalta, mutta samalla yksityisetsivät ovat vielä alttiimpia korruptiolle – Hale käyttää heitäkin hyväkseen, lähinnä pimittääkseen todistusaineistoa teettämistään murhista.
Modernein menetelmin toimiva liittovaltion poliisi täyttää tätä tyhjiötä, ja samalla sen johtaja J. Edgar Hoover käyttää osage-murhien tuomaa julkisuutta hyväkseen ja tarttuu valtaansa moneksi vuosikymmeneksi muuttuakseen lopulta yhtä häikäilemättömäksi diktaattoriksi.
Yhdeksi kirjan sankareista nousee agentti Tom White, entinen sheriffi. Hän on ollut selvästi aikansa tolkun ihminen, joka vastustaa kuolemantuomiota ja toimii järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti saadakseen osageille oikeutta. Hänkin kokee lopulta, että asiat eivät lopulta menneet niin kuin olisi pitänyt, ja yrittää kirjoittaa aiheesta omaa kirjaa osage-taustaisen lännenkirjailijan Fred Groven kanssa, mutta hanke jää kesken Whiten sairastellessa.
Kirjaa ja Scorsesen elokuvaa on välillä kritisoitu siitä, että niissä korostuu valkoisen valtaväestön näkökulma. Vaikka Grann antaa osageille paljon äänivaltaa kirjassa, tarinaa ei kerrota heidän näkökulmastaan – tai osaget eivät itse kerro sitä. Tuntematta asiaa juurikaan veikkaisin, että osage-tutkijat ovat kirjoittaneet asiasta useitakin kirjoja. Ne eivät vain ole päässeet valtajulkisuuteen samalla tavalla kuin Grannin kirja, josta tehtiin paljon huomiota saanut elokuva ja jolle itselleen myönnettiin Amerikan rikoskirjailijan yhdistyksen jakama Edgar-palkinto vuoden parhaana tosirikoskirjana.
Kritiikin kohteena ei tulisi kuitenkaan tällöin olla David Grann tai Scorsese, vaan pikemminkin järjestelmä, joka pitää intiaanien ja muiden vähemmistöjen ääntä piilossa.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti