Ruudinsavun numero 1/2021 esittelee aiempien numeroiden tyyliin yhden vuosikymmenen länkkäreitä, tällä kertaa vuorossa ovat 1990-luvun länkkärit. Tässä aluksi elokuvakatsauksen aloitus sekä kolme ensimmäistä tekstiä.
1990-luvun länkkärit
Surkeana pidetyn 1980-luvun jälkeen 1990-luku oli yksi lännenelokuvan kultakausista, jolloin tehtiin useita kiinnostavia, suosittuja ja hyvänä pysyneitä teoksia. Vuosikymmenen alkuvuosiin osui monia täysosumia, joista edelleen puhutaan.
Vähemmistöt nousivat esille vuosikymmenen aikana. Kevin Costnerin jättimenestys Tanssii susien kanssa nosti alkuperäiskansoja esille, vaikka tarinan sankarina oli edelleen valkoinen mies. Mario Van Peeblesin rotutietoinen Posse oli tuskastuttava epäonnistuminen, mutta Maggie Greenwaldin pienimuotoinen Little Jon balladi kuvasi samastuttavasti yksinäisen naisen tuskaa Villissä lännessä.
Vuosikymmenen länkkäribuumi kesti vuodet 1990–1995. Vuonna 1999 nähtiin vielä yksi annos länkkäreitä, mutta Ang Leen kiinnostava Paholaisen satulassa, Barry Sonnenfeldin steampunk-sekoilu Wild Wild West ja Antonia Birdin kannibalismikuvaus Ravenous olivat kuitenkin kaikki floppeja.
Seuraavassa Ruudinsavun avustajat esittelevät 18 1990-luvun länkkäriä, ja näiden lisäksi lyhyesti mainitaan yksitoista muuta länkkäriä, joista osa on tv-tuotantoja. Wyatt Earpia kuvaavat Tombstone ja Wyatt Earp saavat oman juttunsa [niitä ei ole julkaistu tässä blogissa], samoin vuosikymmenelle tyypilliset nykyaikaan sijoittuvat lännenteemaiset elokuvat. Näihin liittyy myös esittely lännenkirjailija Max Evansista, jonka romaaniin perustuu Stephen Frearsin The Hi-Lo Country eli Minne tuuli kuljettaa.
Klassikkopalstalla Anssi Hynynen esittelee vuosikymmenen parhaan länkkärin, Eastwoodin Armottoman. [Juttua ei ole julkaistu tässä blogissa.] Sitä on toistuvasti pidetty lännenelokuvan joutsenlauluna, mutta tästäkin juttukokonaisuudesta huomaa, että väite on harhaanjohtava. 2000-luvullakin on nähty omat, sykleissä kulkeneet länkkäribuuminsa, jotka osin liittyvät myös suoratoistoaikakauden tuloon.
Juri Nummelin
Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, 1990)
Ohjaus: Kevin Costner. Käsikirjoitus: Michael Blake. Pääosissa: Kevin Costner, Graham Greene, Mary McDonnell.
Kevin Costner väänsi itsensä vaikeuksien kautta voittajaksi pitämällä päänsä ja tekemällä neuvojen vastaisesti Michael Blaken romaanista Tanssii susien kanssa kolmituntisen elokuvan, jossa iso osa dialogista oli alkuperäisten amerikkalaisten kielellä. Leffasta tuli onnistunut, viihdyttävä ja suosittu, ja saipa se vielä seitsemän Oscariakin. Vaikka elokuvan intiaanien tapojen käsittelyä on sittemmin myös kyseenalaistettu, on kyseessä harvinaislaatuinen merkkipaalu: ensimmäistä kertaa historiassa yleisö taputti, kun intiaanit hyökkäsivät ratsuväen kimppuun.
Costner esittää itse luutnantti John Dunbaria, joka haluaa ”nähdä rajaseudun ennen kuin se katoaa”. Hän saa enemmän kuin pyytää: hänestä tulee intiaaniheimon jäsen, jota ratsuväki pitää luopiona. Vaikka Blaken kirjassa intiaanit olivat comancheja, on heistä elokuvassa tehty siouxeja. Costnerin Dunbar ei ole erityisen värikäs hahmo, mutta sitä paremmin esiin nousevat sioux’t Kicking Bird (Graham Greene) ja Wind In His Hair (Rodney Grant).
Myöhemmin elokuvasta julkaistiin vielä lähes tuntia pidempi ohjaajan versio, joka syvensi elokuvan eettis-ekologista sanomaa.
Anssi Hynynen
Nuoret sankarit 2 (Young Guns 2, 1990)
Ohjaus: Geoff Murphy. Käsikirjoitus: John Fusco. Pääosissa: Emilio Estevez, Kiefer Sutherland, Christian Slater.
Vuonna 1988 Billy the Kidin legendaa koetettiin (taas kerran) uusintaa palkkaamalla karismaattisen päätähden (Emilio Estevez) ympärille kopla nuoria tähtiä (mm. Kiefer Sutherland, Lou Diamond Phillips, Estevezin veli Charlie Sheen). Elokuvan Nuoret sankarit hurlumhei-meininki peitti alleen sen, että siinä pyrittiin historialliseen paikkansapitävyyteen ainakin kohdittain; joka tapauksessa leffa myi hyvin.
Ei ollut ihme, että pari vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatkoa, mutta yllättävää oli kenties se, että jatko-osa oli ensimmäistä elokuvaa parempi. Nyt Estevez nähdään myös kehyskertomuksessa vanhana miehenä, joka 1950 väittää olevansa Billy the Kid, ja kertoo Billyn vaiheista Lincoln Countyn taisteluiden jälkeen.
Jo ensimmäisessä elokuvassa vilahtanut Jon Bon Jovi teki elokuvaa varten laulun "Blaze of Glory", josta tuli hänen suurin soolohittinsä. James Coburn, joka oli Pat Garrett Sam Peckinpahin elokuvassa Pat Garrett ja Billy the Kid, esitti John Chisumia.
Anssi Hynynen
Viimeinen mohikaani (1992)
Ohjaus: Michael Mann. Käsikirjoitus: Mann ja Christopher Crowe. Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Wes Studi, Russell Means.
Kun tuli julki, että Miami Vice -sarjasta tunnettu Michael Mann ohjaa uuden version James Fenimore Cooperin Viimeisestä mohikaanista, oli selvä, ettei siitä tule aiempien elokuvien toisintoa.
Mannin versiossa Haukansilmä ei tosiaan kuljekaan kliseisessä hapsutakissa, vaan aikakaudelle tyypillisissä kangasvaatteissa ja hän on kriittinen myös brittejä kohtaan. Viimeinen mohikaani sijoittuu vuoteen 1757, jolloin Britannia kävi Pohjois-Amerikan hallinnasta seitsenvuotista sotaa Ranskaa vastaan. Kumpikin osapuoli värväsi intiaaniheimoja avukseen.
Haukansilmää esittää onnistuneesti Daniel Day-Lewis ja hänen vihollistaan Maguaa cherokeeintiaani Wes Studi. Madeleine Stowe on Haukansilmän rakastettu Cora. Mielenkiintoisin roolivalinta on Haukansilmän mohikaanikumppania Chingachgookia esittävä Russell Means. Täysiverinen lakota Means oli tunnettu intiaaniaktivisti ennen näyttelijän uraansa.
Mannin elokuva hyödyntää Appalakkien upeita maisemia, ja loppuratkaisu on dramaattinen. Randy Edelmanin ja Trevor Jonesin upea musiikki luo vahvaa tunnelmaa. Äänimaisemasta elokuva sai Oscarin.
Jukka Sippola
Kommentit
Lähetä kommentti