Ei ole mikään ihme, että parhaat lännensarjakuvat voivat olla yhtä hyvin eurooppalaisia kuin amerikkalaisia: niin tuttu on klassinen Lännen kuvasto lähes kaikille maapallon asukkaille. Mutta kuinka käy, kun aiheeksi valitaan verinen veljessota Amerikan mantereella ja toteutustavaksi enimmäkseen huumoriin keskittynyt ”pottunokka”-sarjakuva? Sinitakkien tätä kirjoitettaessa jo 52 vuotta jatkunut huippusuosio osoittaa, että tästäkin lähtökohdasta voidaan luoda kestävää ja laadukasta viihdettä.
Alkuvuodet
Kun Morrisin ja Goscinnyn Lucky Luke siirtyi Dupuis’lta Dargaud’lle 1960-luvun loppupuolella, jäi Spirou-lehteen suuren lännensarjakuvan kokoinen aukko. Käsikirjoittaja, belgialainen Raoul Cauvin synnytti tuota tilaa täyttämään uuden sarjakuvan Sinitakit (Les Tuniques Bleues). Piirtäjäksi valikoitui niin ikään belgialainen Louis Salvérius (tunnettu myös nimimerkillä Salvé), jonka yhdessä useiden käsikirjoittajien (mm. Delporte, Rosy) kanssa tekemiä lännensarjakuvia oli jo julkaistu Spiroun sivuilla.
Sinitakkien ensimmäiset seikkailut alkoivat ilmestyä Spiroussa elokuussa 1968. Ne olivat lyhyehköjä huumorisarjoja, joiden tapahtumapaikkana oli Fort Bow -niminen ratsuväen linnake erehdyttävästi Arizonan Monument Valleyn näköisissä maisemissa. Aivan ensimmäisissä Salvériuksen piirrokset olivat vielä paikoin kömpelöitä karikatyyrejä: lähes pallon muotoinen kersantti simputti tikkumaisen laihoja sotamiehiä, eikä autiomaassa vaanivia intiaanejakaan voinut kehua erityisen realistisiksi. Melko nopeasti piirrostyyli kuitenkin muuttui piirun verran yksityiskohtaisemmaksi - erityisesti Salvériuksen hevoset olivat kauniita, jos kohta melko tavalla samannäköisiä kuin Morrisin piirtämät.
Ensimmäinen kokopitkä Sinitakit-tarina oli Un chariot dans l’Ouest, joka ilmestyi jatkosarjana 1970 ja albumina kaksi vuotta myöhemmin. Semic julkaisi tämän albumin suomeksi jo vuonna 1973 nimellä ”Sinitakit: Ruutipartio pulassa” (Trumf-sarja 7).
Kommentit
Lähetä kommentti