Siirry pääsisältöön

Ruudinsavu 2/2020: sarjakuvanumero

Ruudinsavun numerosta 2/2020 tuli melkein vaivihkaa sarjakuvaspesiaali, sillä se sisältää kolme pitkää juttua Sinitakeista, Pecos Billista ja Punaniskasta. Tässä Anssi Hynysen Sinitakit-jutun alkua. (Tästä välistä on jäänyt postaamatta parin numeron juttuja, älkää välittäkö siitä.) 


Ei ole mikään ihme, että parhaat lännensarjakuvat voivat olla yhtä hyvin eurooppalaisia kuin amerikkalaisia: niin tuttu on klassinen Lännen kuvasto lähes kaikille maapallon asukkaille. Mutta kuinka käy, kun aiheeksi valitaan verinen veljessota Amerikan mantereella ja toteutustavaksi enimmäkseen huumoriin keskittynyt ”pottunokka”-sarjakuva? Sinitakkien tätä kirjoitettaessa jo 52 vuotta jatkunut huippusuosio osoittaa, että tästäkin lähtökohdasta voidaan luoda kestävää ja laadukasta viihdettä.


Alkuvuodet

Kun Morrisin ja Goscinnyn Lucky Luke siirtyi Dupuis’lta Dargaud’lle 1960-luvun loppupuolella, jäi Spirou-lehteen suuren lännensarjakuvan kokoinen aukko. Käsikirjoittaja, belgialainen Raoul Cauvin synnytti tuota tilaa täyttämään uuden sarjakuvan Sinitakit (Les Tuniques Bleues). Piirtäjäksi valikoitui niin ikään belgialainen Louis Salvérius (tunnettu myös nimimerkillä Salvé), jonka yhdessä useiden käsikirjoittajien (mm. Delporte, Rosy) kanssa tekemiä lännensarjakuvia oli jo julkaistu Spiroun sivuilla.

Sinitakkien ensimmäiset seikkailut alkoivat ilmestyä Spiroussa elokuussa 1968. Ne olivat lyhyehköjä huumorisarjoja, joiden tapahtumapaikkana oli Fort Bow -niminen ratsuväen linnake erehdyttävästi Arizonan Monument Valleyn näköisissä maisemissa. Aivan ensimmäisissä Salvériuksen piirrokset olivat vielä paikoin kömpelöitä karikatyyrejä: lähes pallon muotoinen kersantti simputti tikkumaisen laihoja sotamiehiä, eikä autiomaassa vaanivia intiaanejakaan voinut kehua erityisen realistisiksi. Melko nopeasti piirrostyyli kuitenkin muuttui piirun verran yksityiskohtaisemmaksi - erityisesti Salvériuksen hevoset olivat kauniita, jos kohta melko tavalla samannäköisiä kuin Morrisin piirtämät.

Ensimmäinen kokopitkä Sinitakit-tarina oli Un chariot dans l’Ouest, joka ilmestyi jatkosarjana 1970 ja albumina kaksi vuotta myöhemmin. Semic julkaisi tämän albumin suomeksi jo vuonna 1973 nimellä ”Sinitakit: Ruutipartio pulassa” (Trumf-sarja 7).



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pääkirjoitus: Länkkäreistä ja sensuurista

Jollain tavalla länkkäreihin liittyvät asiat olivat pinnalla viime keväänä, jolloin tämänkin Ruudinsavun tekemistä jo aloiteltiin. Ensiksi Herra Heinämäki intiaanihahmoineen heivattiin pois Yle Areenasta, ja sitten Laura Ingalls Wilderin nimeä kantavan palkinnon nimeä muutettiin. Kummatkin asiat – tai "kohut", jos niin halua sanoa – liittyivät siihen, että niin sanottujen rodullistettujen (toisin sanoen ihmisten, joiden valkoinen valtaväestö väittää edustavan toista rotua, vaikka he ovatkin ihmisiä kaikki) kuvaukseen on viime vuosina kiinnitetty aivan poikkeuksellista huomiota. On herätty vastustamaan kulttuurista omimista, esimerkiksi sitä, että valtaväestön edustaja esittää alkuperäisväestön edustajaa, suomalainen saamelaista tai valkoihoinen intiaania. Tämä tuntuu ihan järkevältä vaatimukselta, nythän jo nauramme elokuville, joissa Charles Bronsonin tai Chuck Connorsin kaltaiset näyttelijät esittävät intiaanipäälliköitä, puhumattakaan elokuvista, joissa valkoinen mies ma

Elokuva-arvostelu: In a Valley of Violence

Väkivallan alhossa In a Valley of Violence (USA 2016). Ohjaus ja käsikirjoitus: Ti West. Pääosissa: Ethan Hawke, John Travolta, Taissa Farmiga.  Ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin filmografiassa pääpaino on kauhuleffoissa. Hyppy In a Valley of Violence -elokuvan maailmaan on hänelle siis samalla genren vaihdos. Tarinassa yksinäinen mies, Paul (Ethan Hawke), koirineen on matkalla Meksikoon, kun hän törmää pikkukaupungin läpi kulkiessaan rettelöitsijään, paikallisen sheriffin (John Travolta) Gilly-poikaan (James Ransone). Paul ei provosoidu pahemmin, vaan päätyy vain tinttaamaan uhittelijaa nenään, kylpee pikaisesti paljussa ja poistuu paikalta. Gilly ei tyydy tähän, vaan lähtee seuraamaan Paulia ja hyökkää apureineen tämän kimppuun yön pimeydessä. Miehen koira tapetaan, ja hänet itsensä työnnetään alas rotkoon. Aamulla Paul kuitenkin tointuu kivikolta ja lähtee lähes vahingoittumattomana kostoretkelle. Kyse on siis varsin yksinkertaisesta, tavanomaisesta ja tyylipuhtaasta kertomuks

John Sturges, westernin moniottelija

Alkua Tapio Tuomisen artikkelista: John Sturges kolusi laveasti lännenelokuvan maita, sillä hän ohjasi sekä suoraviivaisia seikkailuja, psykologisia westerneitä että komedioita. Uralle mahtui myös elokuvia, joita kriitikot ja katsojat vierastivat, mutta Mies astui junasta ja 7 rohkeata miestä kuuluvat  lajityypin merkkiteosten joukkoon.   John Sturges esittelee 7 rohkeata miestä -elokuvan ensimmäiset urhot niin, että he kuljettavat ruumiin hautausmaalle. Kukaan ei aluksi uskalla tarttua ruumisvaunujen ohjaksiin, sillä hautausmaan portilla odottaa miesjoukko, jonka mielestä vainaja ei ansaitse leposijaa saapaskukkulalta. Sitten pukille istuutuvat kiertelevät revolverimiehet Chris (Yul Brynner) ja Vin (Steve McQueen). He vievät vainajan perille ammuttuaan ensin hautaamisen vastustajilta aseet käsistä.  Sturges ohjasi kolmekymmentä vuotta kestäneellä urallaan kaikkiaan 13 westerniä. Jälki oli kirjavaa, sillä joukossa oli niin synkkiä psylogisesti painottuneita lännenelokuvia kuin