Siirry pääsisältöön

Ruudinsavu 2/2020: sarjakuvanumero

Ruudinsavun numerosta 2/2020 tuli melkein vaivihkaa sarjakuvaspesiaali, sillä se sisältää kolme pitkää juttua Sinitakeista, Pecos Billista ja Punaniskasta. Tässä Anssi Hynysen Sinitakit-jutun alkua. (Tästä välistä on jäänyt postaamatta parin numeron juttuja, älkää välittäkö siitä.) 


Ei ole mikään ihme, että parhaat lännensarjakuvat voivat olla yhtä hyvin eurooppalaisia kuin amerikkalaisia: niin tuttu on klassinen Lännen kuvasto lähes kaikille maapallon asukkaille. Mutta kuinka käy, kun aiheeksi valitaan verinen veljessota Amerikan mantereella ja toteutustavaksi enimmäkseen huumoriin keskittynyt ”pottunokka”-sarjakuva? Sinitakkien tätä kirjoitettaessa jo 52 vuotta jatkunut huippusuosio osoittaa, että tästäkin lähtökohdasta voidaan luoda kestävää ja laadukasta viihdettä.


Alkuvuodet

Kun Morrisin ja Goscinnyn Lucky Luke siirtyi Dupuis’lta Dargaud’lle 1960-luvun loppupuolella, jäi Spirou-lehteen suuren lännensarjakuvan kokoinen aukko. Käsikirjoittaja, belgialainen Raoul Cauvin synnytti tuota tilaa täyttämään uuden sarjakuvan Sinitakit (Les Tuniques Bleues). Piirtäjäksi valikoitui niin ikään belgialainen Louis Salvérius (tunnettu myös nimimerkillä Salvé), jonka yhdessä useiden käsikirjoittajien (mm. Delporte, Rosy) kanssa tekemiä lännensarjakuvia oli jo julkaistu Spiroun sivuilla.

Sinitakkien ensimmäiset seikkailut alkoivat ilmestyä Spiroussa elokuussa 1968. Ne olivat lyhyehköjä huumorisarjoja, joiden tapahtumapaikkana oli Fort Bow -niminen ratsuväen linnake erehdyttävästi Arizonan Monument Valleyn näköisissä maisemissa. Aivan ensimmäisissä Salvériuksen piirrokset olivat vielä paikoin kömpelöitä karikatyyrejä: lähes pallon muotoinen kersantti simputti tikkumaisen laihoja sotamiehiä, eikä autiomaassa vaanivia intiaanejakaan voinut kehua erityisen realistisiksi. Melko nopeasti piirrostyyli kuitenkin muuttui piirun verran yksityiskohtaisemmaksi - erityisesti Salvériuksen hevoset olivat kauniita, jos kohta melko tavalla samannäköisiä kuin Morrisin piirtämät.

Ensimmäinen kokopitkä Sinitakit-tarina oli Un chariot dans l’Ouest, joka ilmestyi jatkosarjana 1970 ja albumina kaksi vuotta myöhemmin. Semic julkaisi tämän albumin suomeksi jo vuonna 1973 nimellä ”Sinitakit: Ruutipartio pulassa” (Trumf-sarja 7).



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista) Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää? Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa. Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font. Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan. Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaist...

Winnetou ja Saksan länkkärimaakarit

Alkua Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Winnetou-elokuvia.  Karl Mayn teoksiin perustuvat lännenelokuvat olivat valtavan suosittuja 1960-luvulla, mutta kestävätkö ne enää katsomista?  Kirpputorilta tarttui käteen jokin aika sitten erikoisen oloinen DVD-boksi: saksalaisia Karl Mayn teoksiin perustuvia elokuvia, levyjä yhteensä kahdeksantoista. En ole koskaan lukenut Mayn kirjoja, ellen sitten niin nuorena etten muista sitä, mutta tiedän hänet tietenkin maineelta: saksalainen 1800-luvun lopun seikkailukirjailija, joka kirjoitti kaukomaille sijoittuvia teoksia käymättä niissä koskaan.  Boksissa oli kaikenlaisia eksoottisia seikkailuelokuvia, mutta eniten minua kiinnostivat Winnetou-lännenelokuvat, osittain myös siksi, että ne olivat ainoita, joissa oli tekstitys tai englanninkielinen dubbaus. Winnetoun tunsin 1970-luvulla julkaistusta sarjakuvasta, jota lueskelin pienenä muutamaan otteeseen. En muistaakseni pitänyt siitä suuremmin ja se olikin ehkä enemmän lajia ...

Ruudinsavu 1/2025: pääkirjoitus

  Taylor Sheridan 1883 Yellowstonen ja American Primevalin suosiosta Kuten olen usein ennenkin tällä palstalla sanonut, televisio ja suoratoisto ovat länkkärien paras turva tällä hetkellä. Tästä on Ruudinsavussa todisteena pitkä juttu käsikirjoittaja ja ohjaaja Taylor Sheridanin Villiin länteen ja nykylänteen liittyvistä elokuvista ja sarjoista, joihin hän on saanut vanhojen länkkärien tunnelmaa yhdistettynä nykyaikaisiin näkemyksiin. Yellowstone ja sen esisarjat 1883 ja 1923 ovat olleet monien perinteisten länkkärifanien suosiossa, mutta niissä näkyy myös kriittinen asenne suhteessa maskuliiniseen uhoon ja machoiluun. Sheridan on onnistunut tuplaamaan katsojaluvut kuvatessaan kovapintaisia cowboyta ikään kuin puolueettomasti: heitä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. (Tosin Sheridan vaikuttaa Yellowstonen nelos- ja vitoskaudella kallistuneen ihailun puolelle, kun on itse ruvennut enenevässä määrin näyttelemään sarjassa ja esittelee lihaksiaan ja ratsastustaitojaan.) Yellowstone n...