Siirry pääsisältöön

Arvostelu: Quentin Tarantino: The Hateful Eight

Röyhkeä lumilänkkäri

Quentin Tarantino: The Hateful Eight (USA 2016). N: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Tim Roth. 2 h 48 min.

Elmore Leonardin romaani Forty Lashes taisi jäädä Quentin Tarantinolta lopullisesti filmaamatta, mutta mainio ja innostava Django Unchained ei jäänyt hänen ainoaksi länkkärikseen. The Hateful Eight on vielä selkeämmin western maisemia, hahmoja ja tematiikkaa myöten, joskin elokuva jatkaa myös Django Unchainedissa aloitettua rasismiteemaa.
The Hateful Eight on ohjattu samanlaisella röyhkeydellä kuin muutkin Tarantinon elokuvat. Hän ei mielistele ketään, vaikka monet kriitikot ja katsojat, jopa entiset fanit, haukkuvat hänen uusia elokuviaan liian pitkään jauhavasta dialogista, liiallisesta intertekstuaalisten viittausten käytöstä, ylipäätään liiasta itsetietoisuudesta. Nämä ovat kaikki Tarantinolle hyveitä, samoin kuin tarkoituksellinen epäjatkuvuus (josta hän halutessaan pääsee eroonkin, kuten Jackie Brown todistaa, samoin melkein kaikkien elokuvien monet yksittäiset kohtaukset).
The Hateful Eightissä on kaikkea tätä, alkaen Robert Richardsonin komeasta kuvauksesta (elokuvahan on kuvattu 70 millin filmille, mutta valitettavasti näin vain tavanomaisen digikopion) ja elokuvan musiikista. Sen on säveltänyt, kuten hyvin tiedetään, Suomeen maaliskuussa tuleva Ennio Morricone – ja musiikki on loistavaa, tummaa ja synkkää, kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ja niinpä Tarantino käyttää kahdessa kohtauksessa myös Morriconen sävellyksiä elokuviin The Thing ja Manaaja II.
Edelliseen The Hateful Eight tuntuu liittyvän myös yhdessä pääosassa olevan Kurt Russellin, mutta myös tapahtumapaikan kautta: suljettu pirtti lumen ja tuiskun keskellä. Morricone-viittausten lisäksi elokuvassa kuullaan myös White Stripesia yhdessä kohtauksessa (aivan saumattomasti) sekä lopputekstien aikana soi Roy Orbisonin biisi tämän tähdittämästä sisällissotaelokuvasta The Fastest Guitar Alive (1967), jota ei ole koskaan Suomessa näytetty.
Biisi onkin aivan sopiva lopetus elokuvalle, jonka lopetus on häijyimpiä mainstream-elokuvassa hetkeen nähtyjä. Jotkut ovat pitäneet sitä – ja muutakin elokuvan väkivaltaa – tarpeettoman sadistisena, mutta elokuvan sisällä se on kyllä perusteltua. Miten tämä tarina olisi voinut päättyä muulla tavalla?
The Hateful Eight sijoittuu aikaan sisällissodan jälkeen ja sen pääosassa on Samuel L. Jacksonin mainiosti ja röyhkeydellä esittämä palkkatappaja Marquis Warren (viittaus länkkärikäsikirjoittajaan ja -ohjaajaan Charles Marquis Warreniin, jonka tunnetuin elokuva lienee outo Elvis-länkkäri Charro). Marquis on sisällissodan veteraani, ja hänellä on taskussaan kirje itseltään presidentti Lincolnilta. Hän käyttää sitä selvitäkseen valkoisten maailmassa, ja juuri tässä Tarantino kommentoi vahvasti nykyajan rasismia.
Marquis on pätevä ja ylpeä mies, mutta hän sanoo suoraan, ettei selviäisi valkoisten maailmassa ilman asetta. Kirje takaa hänelle, ettei hänen aina tarvitse siihen turvautua. Kirjeeseen sisältyy omat juonenkäänteensä, mutta ei pilata niitä – niistä tosin elokuvan tematiikka vain syvenee.
Tarantino tuntuu muutenkin kommentoivan nykyaikaa pitkissä dialogeissaan, joissa käydään läpi mille tahansa kiihtyneelle nettikeskustelulle tyypillisiä vääristymiä ja väärinymmärtämisiä, sekä tahallisia että tahattomia. Lumisessa pirtissä tunteet käyvät kuumina, ja vanhat rintamalinjat näyttävät pitävän – järjettömän ironista ja kyynistä loppuratkaisua lukuun ottamatta.
Elokuvan taso tuntuu notkahtavan yllätyskäänteen jälkeen, kun Tarantino marssittaa nopeasti näyttämölle muutamia uusia henkilöitä. He eivät tunnu uskottavilta, mutta samalla heistä myös päästetään ilmat nopeasti pihalle.
Toinen yllätyskäänne tarjoillaan kömpelösti, mutta oletan, että juuri se kömpelyys on ollut tarkoituksellista – Tarantino ei ole koskaan (ehkä Jackie Brownia lukuun ottamatta) halunnut tehdä puhdasta, perinteisillä tavoilla sujuvaa elokuvaa. The Hateful Eight on likaista elokuvaa, aivan kuin sen esikuvatkin, tunnin mittaiset B-länkkärit ja burleskiin renessanssityyliin näytellyt italolänkkärit.
Jälkimmäisten vaikutus selittää myös The Hateful Eightin röyhkeän ja pidäkkeettömän näyttelemisen. Se ei ole ylinäyttelemistä, vaan näyttelemistä juuri siinä tyylilajissa, joka on valittu.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dvd-arvostelu: Hostiles

Yrmy ratsuväkidraama Hostiles (USA 2017). Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Stuart Cooper. Pääosissa: Christian Bale, Rosamund Pike, Wes Studi. 2 t 7 min. Saatavilla dvd:nä ja mm. Telia TV:ssa.  Stuart Cooper on aiemmissa ohjaustöissään ( Crazy Heart, Rautakaupunki, Black Mass ) osoittautunut mielenkiintoiseksi tekijäksi, jonka töitä leimaa miehinen ahdistus. Väkivalta purkautuu esiin vahvana draamallisena elementtinä, mutta samalla Cooper antaa näyttelijöille tilaa. Hyvä esimerkki tästä on myös Cooperin uusin elokuva, viime vuonna kansainvälisen ensi-iltansa saanut ratsuväkikuvaus Hostiles . On harmi, että näin hyvää elokuvaa ei tuotu Suomessa elokuvateattereihin, vaan se nähdään täällä vain suoratoisto- ja vuokrapalveluissa sekä dvd:nä. Elokuvan valmistuminen on hyvä esimerkki siitä, että länkkärit ja niiden tematiikka kiinnostavat tuottajia ja näyttelijöitä, mutta sama ei aina näy lippuluukuilla. Vuoten 1892 sijoittuvan Hostilesin pääosassa Christian Bale on väkivaltaisuudestaan tun

Elokuva-arvostelu: In a Valley of Violence

Väkivallan alhossa In a Valley of Violence (USA 2016). Ohjaus ja käsikirjoitus: Ti West. Pääosissa: Ethan Hawke, John Travolta, Taissa Farmiga.  Ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin filmografiassa pääpaino on kauhuleffoissa. Hyppy In a Valley of Violence -elokuvan maailmaan on hänelle siis samalla genren vaihdos. Tarinassa yksinäinen mies, Paul (Ethan Hawke), koirineen on matkalla Meksikoon, kun hän törmää pikkukaupungin läpi kulkiessaan rettelöitsijään, paikallisen sheriffin (John Travolta) Gilly-poikaan (James Ransone). Paul ei provosoidu pahemmin, vaan päätyy vain tinttaamaan uhittelijaa nenään, kylpee pikaisesti paljussa ja poistuu paikalta. Gilly ei tyydy tähän, vaan lähtee seuraamaan Paulia ja hyökkää apureineen tämän kimppuun yön pimeydessä. Miehen koira tapetaan, ja hänet itsensä työnnetään alas rotkoon. Aamulla Paul kuitenkin tointuu kivikolta ja lähtee lähes vahingoittumattomana kostoretkelle. Kyse on siis varsin yksinkertaisesta, tavanomaisesta ja tyylipuhtaasta kertomuks

Quentin Tarantino: Once Upon A Time in Hollywood

  Tarantinon romaani on osittain länkkäri Quentin Tarantino: Once Upon A Time in Hollywood. Suom. Juha Ahokas. 392 s. Like 2021. Kulttiohjaaja Quentin Tarantinon romaanista Once Upon a Time in Hollywood puhuttiin etukäteen paljon enemmän kuin sen lopulta ilmestyttyä. Ilmeisesti kirja oli lähes kaikille jonkin sortin pettymys, vaikka varmasti moni suhtautui siihen jo etukäteenkin epäillen. Tarantino on parhaimmillaan loistava elokuvantekijä, mutta hänen uransa on ollut epätasainen. Lisäksi Tarantinon tapa rakentaa pitkä dialogi on nimenomaan elokuvallista, ei proosallista. Once Upon A Time in Hollywood -elokuva, johon romaani perustuu, oli tietysti luonnollista jatketta Tarantinon aiemmalle työlle. Hän on elokuvissaan aina kierrättänyt ideoita ja kohtauksia vanhoista suttuisista sivukatujen leffateattereissa pyörineistä leffoista: länkkäreistä, sotaelokuvista, kaahausta ja tissejä tarjoilevista rikosfilmeistä... Ylipäätään häntä on innoittanut eksploitaatioryönä, ja hän on harvoista 1